maanantai 11. joulukuuta 2017

Onni on kulutustavaraa

Roope Lipasti on kirjoittanut kahdenlaisia kirjoja: Kariston kustantamia satiireja, jotka jätän suosiolla muiden luettaviksi, ja sitten Atenan kustantamia, hersyvän hauskoja kirjoja kuten Viimeiset polttarit tai Linnan juhlat. Erikoinen järjestely, mutta toisaalta on hirveän kätevää, kun kirjan hauskuuden näkee jo kustantajasta. Ei tarvitse arvailla eikä pettyä suuntaan tahi toiseen.

Lipastin Atena-kirjoista blogatessani olen pariinkin otteeseen surrut sitä, että humoristista kirjallisuutta ei arvosteta. Finlandia-ehdokkuuksia ei ole Lipastille liiemmin sadellut, ei vaikka meitä uskollisia ja arvostavia lukijoita lienee melkoisesti.


Ja mitä ilmeisimmin kirjailija itse on myös huomannut asian. Nyt on nimittäin niin, että vaikka uunituoreen Ruotsinlaivan kannessa lukee Atena, tämä kirja ei ole humoristinen. Tai onhan siinä hauskatkin hetkensä, mutta nyt Lipasti suuntaa selvästi uusille vesille.

Niillä vesillä on tarjolla järeää perusproosaa: väkevää ja moniulotteista ihmiskuvausta, tunteita ja ihmissuhteita. Luistavaa kieltä, luokseen vetävää juonta. Kirjan alkumetreistä muutama meni siihen, että ihmettelin miksen vieläkään naura ääneen. Mutta kun Ruotsinlaivan luonne tuli selväksi, se vei mukanaan.

Päähenkilöitä on kolme. Kaarlo Kalpa on keski-ikäinen mies, ja hän haluaa rakentaa tunnelin Helsingin ja Tallinnan välille. Kalpa sählää ja haaveilee mahdottomia, niin kuin keski-ikäisen miehen romaanissa pitää. Mutta koomiseksi Kalpa ei silti ylly, ja hyvä niin. Kallen vaimo Aino remontoi taloa hullun lailla, ja saatuaan talon valmiiksi hän alkaa touhuta seuraavan talon kimpussa. Vaikka tässä hahmossa on Lipastille tyypillisen remonttireiskan piirteitä, ei hänkään ole sellainen kuin aluksi luulisi.

Virolainen Kaja on Kalpan vanha tuttu. Kaja työskentelee ympäristökomissiossa ja taiteilee teini-ikäisen tyttärensä Ellen kasvatuspuuhassa. Näiden kolmen välille kehkeytyy tietenkin kolmiodraama, jonka käänteissä piilee yllätys ja toinenkin. Loppuratkaisu on erityisen yllättävä, mutta siitähän en tietenkään sano mitään. Jokainen hahmo tulee kirjan kuluessa lähelle ja eläväksi, jokaisella on suunta, ja jokainen muuttuu kirjan aikana. Ihan niin kuin onnistuneiden hahmojen kuuluu.

Lipastin kieli on täsmällistä, tuoretta ja vivahteikasta. "Hän tunsi yhtäkkiä hellyyttä Ainoa ja heidän yhteisiä, kuluneita ja kulutettuja vuosia kohtaan." Tai: "Nykyisyys oli rako menneen ja tulevan välillä, ja juju oli siinä, kuinka mukavasti siihen osasi asettua." Tai: "Vähemmälläkin tulisi toimeen, mutta asioilla on tapana kertyä. Eikä se koske vain tavaroita, samalla lailla kertyvät muistot ja elämän pettymykset, onni ei niinkään. Onni on kulutustavaraa. Se täytyy hankkia aina uudestaan niin kuin kaupasta maito."

Tarinankerronnan ohessa sivutaan esimerkiksi tasa-arvokysymyksiä: "Tyttöjä ei ollut otettu puutöihin, miehet olivat halunneet pitää omat työnsä piilossa naisilta. Ehkä silloin he saattoivat väittää niiden olevan poikkeuksellisen vaikeita, hankalia ja vaativia, mistä syystä niistä piti myös maksaa parempaa palkkaa." Hauskojakin huomioita kirjassa riittää: "Karaoke oli Ainosta hyvä keksintö: ihmisten ei tarvinnut enää pitää riitasointuja sisällään."

Kirjan luvut on nimetty klassikkohittien nimillä samaan tapaan kuin Tommi Kinnusen Lopotissa. Ilmankin olisi pärjätty, mitään erityistä lisää ne eivät tarinaan tuo.

Mutta kuten sanottu, Lipasti on kirjoittanut erinomaisen teoksen, jolla on vihdoin myös mahdollisuus järeämmän luokan arvostukseen. En osaa sanoa onko tämä hänen paras teoksensa, niin paljon tykkään noista alussa mainituista, mutta uutta yleisöä tällä luulisi ainakin löytyvän.

Roope Lipasti: Ruotsinlaiva
Atena

perjantai 8. joulukuuta 2017

Kaunis ja viisas

Vuoden 2016 Finlandia-palkinnon voittanut Akvarelleja Engelin kaupungista päätyi yöpöydälleni vuoden viiveellä, kun en jaksanut vaivautua kirjaston varausjonoon. Mutta onneksi tämä teos ei olekaan mitään ajankohtaiskirjallisuutta, joka olisi ehtinyt menettää jotain vuoden aikana. Harvempi kaunokirjallinen teos vanhenee oikeasti, vaikka kaupallinen maailma sellaiselta helposti näyttää.


Täytyy todeta, että tässä meni palkinto kyllä erinomaisen oikeaan osoitteeseen. Jukka Viikilän kieli on upeaa, ja kielestä tämä teos elää ja saa voimansa. Niin kuin kaunokirjallisuuden kuuluukin. Aiemmin lyriikkaa julkaissut Viikilä on tässä taivuttanut ilmaisuaan piirun verran proosaan päin, ja tuloksena on helppolukuista, mutta silti kaunista ja raikasta tekstiä. Ja rajaus on tiukka, rönsyjä ei ole missään.

Paljon muitakin ansioita teoksella on, kuten kiehtova ajankuva 1800-luvun alusta. Silloin Johan Carl Ludvig Engel suunnitteli Helsingin keskustaa, ja erikoisessa asetelmassa on kaksi puolta. Ainutlaatuinen tilaisuus suunnitella koko kaupunki tarjoaa ilon, täyttymyksen ja onnistumisen tunteita arkkitehdille, mutta vastapainona on koti-Berliini, johon kertoja kaipaa. Ja koko ajan hän puntaroi tätä suurta ratkaisua sekä itsensä että etenkin vaimonsa Charlotten puolesta. Haaveet paluusta jäivät haaveiksi, ja niin kertoja muuttuu alun innostuneesta lopun lannistuneeksi surumieleksi.

Mutta kuten sanottu, juonen dynamiikka tai ajankuva ovat vain bonuksia. Kieli on ykkönen. Sen kauneudessa on myös valtavasti viisautta. Vaikka näin: "Syvästi vaikuttava musiikki tai rakennus synnyttää tunteen, että tämä asia oli jo minussa olemassa. - - Halusin rakentaa Helsinkiin jotakin ennennäkemätöntä, joka olisi heti kaikkien omaa."

Tai: "Olen valvonut ja miettinyt keinoja lisätä elinvoimaani. Hankkisinko rakastajattaren? (Miten sellaisia hankitaan?) Tarvitsisin naisen kanssa sellaista uskallusta, jota on vain vasta tavanneilla."
Tai: "Tunteet ja ajatukset on tarkoitettu vain käväisemään ihmisessä. Tämän kiistäminen on terveydelle vaarallista, sillä seisovassa vedessä syntyvät kulkutaudit. Parhaat ystäväni muuttavat nauraen mielipiteitään."

Niin kuin jo edellisestä sitaatista saattoi tarkka lukija huomata, 1800-luvun perspektiivin voi helposti taivuttaa nykypäivään. Näin Viikilä kommentoi somesosiaalisuutta Engelin suulla: "Ystävyydestämme puuttuu tavanomainen kerrotun ja kohtaamisesta saadun tiedon suhteuttaminen." Tai turismia: "Seikkailijoihin pätee sama kuin keisareihin: heidän havaintonsa maailmasta ovat vähäisiä, koska he saavat siitä vain varta vasten heille luodun kuvan."

Jos tykkäät runoudesta mutta nykyrunous tuntuu liian hankalalta tai raskaalta, lue tämä. Kokonaan, eihän noista sitaateista saa käsiinsä kuin häivähdyksen, jos sitäkään.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus

maanantai 4. joulukuuta 2017

Miksi isä ei lue?

En ole koskaan tykännyt sotakirjoista. Minulle suositeltiin hiljattain kahtakin, ja niinpä ajankohtaisuudenkin nimissä tartuin Veijo Meren teokseen Vuoden 1918 tapahtumat (joka on julkaistu vuonna 1960, ja löytyi Globus Felixin runsaasta kirjavalikoimasta) ja heti perään Antti Tuurin uunituoreeseen teokseen Tammikuu 18.


Meri kirjoittaa täsmällistä, tuoretta ja jämerää kieltä, jota on helppo arvostaa: "Karja ammui, vaunut kolisivat vastakkain, pyörät pyörivät niiden alla kohdakkain kuin olisivat menneet sekaisin, lennätinlangoissa eteni pari metriä pitkä kiilto tolpasta tolppaan."

Mutta muu ei nappaa, ei sitten yhtään. Reilusti yli puolen välin jaksoin yrittää, mutta ei. Ei ole mitään mitä odottaa, sotakirjoissa kai juonen puute lienee yleistä. Aihe ei kiinnosta - tosin sillä ei ole erityisen suurta merkitystä, sillä etäisinkin aihe voi tulla hyvässä kirjassa mielenkiintoiseksi. Ei ole edes selkeää päähenkilöä, jota seurata tai puhumattakaan siitä että kiintyisi. Tämä lukija ei jaksa välittää, ja niin jäi kirja kesken.


Samoin taitaa käydä Tuurin teokselle. Tuurin kieli on paljon Meren kaltaista, täsmällistä, ekonomista ja konkreettista niin kuin aina. Mitään hätkähdyttävää kaunolumovoimaa ei ole kummankaan kielessä, toisella tavalla hyvää kirjoittamista kyllä. Mutta tarina ja hahmot ovat liian kasvottomia ja etäisiä että jaksaisin oikeasti kiinnostua. Tammikuu 18 imee kyllä mukaansa hiukan Meren kirjaa paremmin.

Kaikesta oppii, huonommistakin lukukokemuksista. Nämä teokset ovat molemmat liian yleisiä: yksittäinen ihminen jää (ainakin kun jättää kirjan kesken, saattaahan käsitykseni olla siis aivan väärä) liian kauas. Sota ei kiinnosta, ihminen kiinnostaa.

Maassamme on ymmärtääkseni suuri joukko miehiä, jotka saavat tällaisia kirjoja joulu-, syntymä- ja isänpäivälahjoiksi.

En yhtään ihmettele että nuo miehet ovat muun ajan lukematta.

Ja kaikkein suurin oppi on, että kylläpä vaan on iso asia romaanitaiteessa ihmisten liike. Asiaan ei ole tullut näin järeästi havahduttua, mutta nyt kun on kaksi erilaista vierekkäin niin sen huomaa: hahmojen liike on todella suuressa osassa hyvien romaanien imuvoimassa ja odotusten herättämisessä.

Antti Tuuri: Tammikuu 18
Otava

Veijo Meri: Vuoden 1918 tapahtumat
Otava

perjantai 24. marraskuuta 2017

Ruoki päätäsi

Valtakunnan ykkösoptimistin Esko Valtaojan kirjoja on mukava lukea. Niissä toteutuu erinomaisesti tieteen popularisoinnin ydinajatus, pään ruokkiminen (Jefferson Airplane on ilmeisesti Valtaojan suosikkiorkestereita) humoristis-kevyessä hengessä. Ne sopivat loistavasti myös jälkikasvun muokkaamiseen, omia poikiani ei ole kovin kovakouraisesti tarvinnut Valtaojan teosten ääreen patistella. Suosittelen muillekin, heti teini-iän huituvilla sopii alkaa kasvattaa maailmankuvaa leveämmäksi ja positiivisemmaksi näiden kirjojen avulla.


Niinpä on vain loogista että sain lapsiltani isänpäivälahjaksi Ihmeitä, ainoan Valtaojan joka hyllystäni puuttuu. Tässä kirjassa tekijä ihmettelee kaikenlaista, kieltä, taidetta, lakeja, kävelemistä ja sen sellaisia, mutta ainahan hän lopulta lipsahtaa omille teilleen eli tähtien ja maailmankaikkeuden pariin. Ja antaa lipsahtaa vaan, kaikkeudesta saa perspektiiviä ja siinä riittää ihmeteltävää loputtomasti.

Laajan lukeneisuuden ja ironis-propagandistisen pakanuuden yhdistelmä toimii mainiosti, ja Valtaoja on myös tekstin rytmityksessä mestari. Konkretiaa ja maalailua, teoriaa ja käytäntöä tulee kaikkea sopivassa suhteessa. Ihmeitä ei ehkä yllä ihan yhtä korkealle kuin Kotona maailmankaikkeudessa tai Kaiken käsikirja, mutta kyllä se lukea pitää.

Tiedän harmillisen vähän samankaltaisia kirjoittajia muualta maailmasta, lähimpänä ehkä Jared Diamond. Saa vinkata.

Esko Valtaoja: Ihmeitä
Ursa

perjantai 17. marraskuuta 2017

Ohi puhumisen taide ja taito

Kaikki 1980-luvulla eläneet tietävät mikä on Sisko ja sen veli. Neil Hardwickin käsikirjoittaman komediasarjan esityksistä on kuitenkin kulunut niin kauan, että suoraa vertailua ei ole ihan helppo tehdä. Omat muistikuvani rajoittuivat yhteen kohtaukseen, siihen missä vammaiset tanssivat discossa ja sanovat jotain hassuja asioita, en muista mitä. Siksi Teatteri Akselin näytelmällä on herkullinen sauma. Vähän tietysti jännittää se tosiseikka, että maailma ja sen mukana huumori on ehtinyt muuttua aika lailla sitten kasikytluvun.


Vaan eihän se maailma nyt sillä tavalla muutu. Sisko ja sen veli on yhä hauska, myös Teatteri Akselin versiona. Teksti ei ehkä hätkähdytä nyt samalla lailla kuin kolmekymmentä vuotta sitten (vai hätkähdyttikö se silloin jotakuta?), mutta hauska se on. Näytelmä on erittäin tekstivetoinen, joten Hardwickiä on ensin kiittäminen. Dialogi on oppikirjamaisen onnistunutta: ohi puhumista, viivytettyjä reaktioita, useiden asioiden päällekkäistä sotkemista. Sellaista ihmisten puhe on. Ja samaisista lähteistä nousee myös näytelmän komiikka.

Mutta paraskaan teksti ei toimi näyttämöllä ilman hyvää työryhmää, ja Humalistonkadulla on sellainen. Koko show pyörii nimihenkilöiden, Immun ja Tuijan ympärillä, joten Liisa Saviluodon ja Marko Pollarin harteilla on paljon tavaraa. Molemmat hoitavat hommansa erinomaisesti, luontevasti ja sopivan pienesti - tai sopivan suuresti silloin kun liioittelua tarvitaan. Pollari tekee yhtä hyvää työtä kuin Pieni raha -näytelmän pääroolissa taannoin, ja Saviluodon työskentelyssä viehättää monipuolisuus ja luonnollisuus. Sivuroolit on niin ikään miehitetty ja naisitettu onnistuneesti. Laulun olisin jättänyt pois.


Kauno Takaraution ohjaus toimii komeasti. Rytmi on tiukka, varsinkin päähenkilöiden repliikit paukkuivat paikalleen täsmällisinä, eikä aikaa hukata siirtymiin, valot ja niukat lavasteet johdattavat sujuvasti miljööstä ja kohtauksesta toiseen. Minuun upposi myös useassa kohtauksessa pyörivä humalainen naishahmo, jonka tehtävänä oli kaiketi absurdilla tavalla sitoa kokonaisuutta kasaan. Mitään erityisen syvällistä näytelmässä ei ole, mutta ei kai kukaan komedialta sellaista odotakaan.

En tiedä miten Sisko ja sen veli uppoaa niihin jotka eivät eläneet 80-luvulla, mutta eipä minun muiden mielipiteitä tarvitsekaan kertoa.

Sisko ja sen veli
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Vielä ajankohtaisempi kuin oli tarkoitus

Panu Rajalan kirjoittamia elämäkertoja olen lukenut paljon, mutta hänen romaanituotantonsa on jäänyt vieraammaksi. Vaikka taannoin lukemani Intoilija on kyllä romaani, mutta siinäkin on väkevä elämäkerrallinen painotus.


Tuore Ilonhilaaja kertoo kuvitteellisen Kyrönsarven kunnan verojohtajasta Kosti Korvensuusta, joka jää eläkkeelle. Samaan aikaan Donald Trump valitaan presidentiksi. Ajassa ollaan siis kiinni vahvasti.  Mikään suuri taideteos Ilonhilaaja ei ole, mutta Rajala kirjoittaa tietenkin sujuvasti, kevyttä ja viihdyttävää tarinaa. Ajankohtaisaiheeseen luo kontrastia se, että kieli on hauskasti vanhaa. Jos siinä on jokin suora yhteys tai viittaus johonkin tiettyyn kirjailijaan tai genreen, se menee minulta ohi, mutta tyyli tuo mieleen jopa Aleksis Kiven.

Tarinan varsinainen ajankohtaiskytkös on tahaton, mutta messevä. Korvensuon tarinan konflikti ja moottori on nimittäin seksuaalinen häirintä. Verojohtaja tulee kahmaisseeksi alaistaan takapuolesta pikkujouluissa, ja siitä seuraa monenlaista, sekä hyvää että huonoa. Näyttelijä Alyssa Milanon aloittama #MeToo-kampanja ei ollut vielä olemassa kun tämä kirja julkaistiin, mutta tuntuu kuin olisi ollut, niin täsmällisesti Ilonhilaaja tuota asiaa kommentoi.

Ja itse asiassa tämä tahaton kytkös nostaa tarinan aivan uudelle tasolle. Näinkin voi kirjallisuudessa tapahtua.

Panu Rajala: Ilonhilaaja
Minerva

tiistai 7. marraskuuta 2017

Arkista elämänjärjestystä hyvillä käänteillä

Usein lukee pohdittavan, miten tavallisesta elämästä ei kirjoiteta kirjoja. Elääkö kukaan sellaista tavallista elämää? Vai haluavatko kaikki lukea vain kyberrikollisista, äärimmäisistä suhdekiemuroista tai pilkotuista ruumiista ruotsalaismetsissä? Ilahduin kovasti, kun kirjastomme tyrkkyhyllystä löytyi Heidi Mäkisen Ei saa mennä ulos saunaiholla, jonka takakansi lupasi "yllättäviäkin sattumuksia", jotka hämmentävät "muuten arkista elämänjärjestystä". Juuri sellaista olin vailla kaikkien suurten seikkailujen jälkeen.




Kirjan päähenkilöt ovat 35-vuotias vanhuksista terveyskeskuksen vuodeosastolla huolehtiva Sini sekä eläkkeellä oleva dominoivan miehen leski Eeva. Lisänä päähenkilöissä on Eevan kissa Kyllikki, jolla on aivan omat lukunsa kirjassa.

Kirjan tahti on juuri arkeen sopiva, kieli on sujuvaa ja käänteet ihastuttavan pienimuotoisen pöhköjä. Sävy on.... niin.... vaikka kirjan takakannessa luvataan, että "vaikka suuta vetää kaiken aikaa hymyyn, vakavakin ajatus pujahtaa joskus salakavalasti joukkoon" sanoisin, että vire oli ehkä murheellisempi hauskoilla ja terävänäköisillä tvisteillä. Samaan aikaan hauska ja traaginen, niinkin sen voisi ilmaista.


Arjen kuvaus koukuttaa


Mutta kuka haluaa lukea pöhkösti miehenkipeän sairaanhoitajan ja alistetun eläkeläisen elämänkäänteistä? Aika moni, olen siitä varma! Arjen kuvaukset ovat niin tarkkoja, että jokainen löytää omasta lähipiiristään jonkun tutun piirteitä ja kirja saa suorastaan tirkistelevät mittakaavat.  Kissanomistajana koin myös Kyllikki-kissan tarinat hersyvinä.

Heidi Mäkinen on tamperelainen esikoiskirjailija, ammatiltaan lääkäri ja tietysti omistaa kissan. Huolimatta ammatistaan hän kykenee kuvaamaan potilaan roolin ja tunnetilat tarkasti.

Motkotan vain, jos jokin oikeasti tökkii, mutta kun kyse on oikeinkirjoituksesta, en jaksa olla hellä. Oletan, että aika moni on tämänkin esikoiskirjan lukenut ennen sen painoon menoa. Kirjoittajan puolisona tiedän, miten lähipiiri saa lukea tekstejä useaan otteeseen ja jos teksti saa oikein kustannussopimuksen, olettaisin sen käyvän muutaman ammattilaisenkin silmien alla. Miksi ihmeessä silti kirjasta löytyy Porsche kirjoitettuna kahdesti ilman ässää (Porche) ja Prokofjevkin on menettänyt keskiäffänsä, samaten Messerschmitt keskiärränsä kertaalleen. Pieniä ovat nämä mutinat, tietysti, mutta kun se kummastuttaa, sillä oletan, että kirja tosiaan käy lukuisten silmien alla ennen päätymistään kirjaston ja kirjakaupan hyllylle. Haluan vielä korostaa, että nämä kirjoitusvirheet eivät vähennä tämän kirjan arvoa millään muotoa. Minulla kuitenkin herää joka kerran tällaisia löytäessäni mielikuva liian kovasta kiireestä tai ehkä jopa piittaamattomuudesta jollain kirjan julkaisemisen portaalla ja se on tylsää.

Ihmisen yksinäisyyden tarkka kuvaus


Pidin tästä kirjasta erityisesti sen maanläheisyyden ja terävänäköisyyden takia. Henkilöhahmot ovat kiinni tässä päivässä nettideittailuineen ja Facebook-päivityksineen. Ihmisen yksinäisyys kuvataan tarkasti ja lempeästi mutta unohtamatta asian vakavaa puolta. Loppu on onnellinen, onneksi. Ai niin, kirjan nimeä sivutaan vain aivan ohimennen yhden hahmoista mummon lausumana. Nimi on vallan mainio.


Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla
Karisto

CapsLook-blogiyhteistyö kapselipukeutumisesta kiinnostuneille


Ylläruodittu kirja paneutui naisten elämän kipupisteisiin ja käänteisiin. Pukeutuminen mainitaan monesti, sivulauseessa. Pukeutuminen ja "ei ole mitään päällepantavaa" ovat monen naisen elämän perusongelmia. Kirjallisia-blogi harrastaa kaupallisuutta blogin laidoilla olevilla bannereilla, jotka liittyvät tiiviihkösti kohderyhmäämme. Vaikka blogi onkin vain rakas harrastus, sattuu se olemaan tavallaan myös Tainan työhän liittyvää mielenkiintoista puuhaa. Esimerkiksi Instagram-seuraajistamme naisia on 81% ja Tomin suureksi ihmetykseksi kulttuurin suurkuluttajia ovat juuri keski-ikäiset naiset. Facebookissa prosentit ovat samaa luokkaa ja onhan se monesti näin, kun tutkailee vaikkapa teatterissa yleisöä.

Tällä löyhällä aasinsillalla esittelen kapselipukeutumista, josta kiinnostuin kesällä. Iina Lappalainen on perehtynyt asiaan ja hän on menestyksekkäästi kurssittanut kapselipukeutumisen saloihin jo satoja ihmisiä - no pääosin siis naisia.

Kapselipukeutumisen verkkokurssi 


Iiina järjesti marraskuusssa supersuositun maksuttoman workshopin, johon ilmoittautui yli 2.000 henkilöä! Nyt vuorossa on verkkokurssi, jossa kapselipukeutumiseen pureudutaan täydellä teholla ja tehdään vaatevalikoimaan pysyvät muutokset, joilla aamuisin ei enää tarvitse varata tuntia vaatteiden valintaan. 

Kurssi-ilmoittautuminen on sulkeutunut 24.11.2017. 


perjantai 3. marraskuuta 2017

Iloinen ilta Turussa aateliston parissa





Teatteri Maneeri kutsui meidät katsomaan uutuuttaan, Aateliskalenteria ja otimme kutsun ilolla vastaan, sillä tuo turkulaisteatteri on uusi tuttavuus. Aateliskalenteri sai ensi-iltansa 27.10.2017 ja ennätin nähdä Turun Sanomien arvion kehuvan otsikon ennen omaa vierailuani 2.11.

Aateliskalenteri oli aivan mahdottoman hauska! 


Dialogi on sujuvaa ja fiksua. Tarina on rempseä eikä ollenkaan niin ennalta-arvattava kuin ehkä ensin ajattelin. Juoni kuljettaa katsojia kerrassaan herkullisen von Wahlbergin aatelisperheen ja palvelustyttö Katri Lundin perheen välillä, ja se kuvaa kahden pojan kasvua erilaisissa olosuhteissa. Käänteet ovat hulvattomia ja huumori vetoaa älyynkin, kliseille saa nauraa ja niihin tartutaan häpeilemättä.

Aateliskalenterin alkuvaiheessa eletään aikaa, jolloin palvelusväki pysyi tiukasti oman luokkansa parissa. Näytelmä kuitenkin napsii reippaasti elementtejä myös tästä päivästä, mutta luokkajako ei hellitä. Työläisperheen poika Aaron Kajander saa äidiltään aatelisuutta tavoittelevan kasvatuksen, mutta Aaron kerta toisensa jälkeen paljastaa moukkamaisen kasvatuksensa. Sen sijaan aatelispoika Benjamin von Wahlberg osoittaa olevansa täysin siniverinen pikkusormeaan myöden. Sen kummemmin juonta paljastamatta asia ei tietystikään ole näin yksinkertainen.


Aateliskalenteri onnistuu roolituksessaan


Roolitus on tehty huolella. Jonna Laatu nirppanokkaisena yläluokan nenänvarttaan pitkin katsovana Viola von Wahlbergina on roolissaan kerrassaan onnistunut. Julius Kalliokoski tekee huimaa työtä aatelispoikana ja jäin miettimään, että minkälaisen oppimisprosessin kautta hän on kyennyt omaksumaan kaikki kliseet niin sujuvan luontaisesti. Olen Teatteri Akselissa nähtyjen näytelmien kautta tullut jonkinlaiseksi Niina Kuikka -faniksi ja Niina tekeekin jälleen vallan mainion työn Katri Lundina.

Myös Peetu Savolainen Aaronina ja Panu Saarnivaaran useat roolit vakuuttavat, samaten Veera Laineen laulutaito. Ihan kaikki näyttelijät voisin mainita, sillä kukaan ei ollut yhtään kankea, huono tai haparoiva, vaan Teatteri Maneerin Aateliskalenteri on kauttaaltaan sujuvaa työtä, josta harrastelijamaisuus on kaukana.


Aateliskalenterin lavastus ja puvustus olivat vallan onnistuneita.

Nyt kannattaa olla nopea


Aateliskalenteria esitetään Teatteri Maneerissa vielä 5.12.2017 saakka ja kehotankin nyt kaikkia, joita kiinnostaa hauska ilta, jonka päätteeksi salista kömmitään hymy huulilla, hankkimaan lippunsa pikaisesti. Harrastajateatterissa käyminen on oma kokemuksensa, mutta nyt voin suositella lämpimästi aloittamaan vaikka Teatteri Maneerin Aateliskalenterista, mikäli olet sujuvasanaisen komedian ystävä. Esitys kestää n. 2 tuntia 10 minuuttia eikä kelloa tarvinnut kyllästyneenä vilkuilla.

Maneerin katsomo ei ole suuren suuri, mutta penkit ovat sitäkin mukavammat. Jalkatilaa on melko kitsaasti. Teatteri löytyy osoitteesta Maariankatu 1, vastapäätä Puutoria, valopihasta. Tila ei ole esteetön, sillä teatteri sijaitsee alakerrassa, jonne kuljetaan portaita, joissa on tosin tukevat kaiteet. Vaatesäilytys ei maksa mitään, käsiohjelmasta voi maksaa intonsa mukaan. Väliaikatarjoilut ovat edullisia (kaikki 1.50e, kahvia ja pullaa, suklaata ja mehua tarjolla) ja maksetaan käteisellä.

Vaikka käyntini Teatteri Maneerissa oli ensimmäinen, se tuskin jää viimeiseksi. Aikataulusyistä en saanut Tomia mukaani, mutta on aina mukavaa saada mukaan joku ensikertalainen. Ystävättäreni Päivi vakuutti nauttineensa aivan yhtä paljon kuin minäkin.


Aateliskalenteri
Teatteri Maneeri
Maariankatu 1, 20100 Turku
ohjelmistossa 27.10.2017 - 5.12.2017
Ohjaus: Toni Enholm
Käsikirjoitus: Tuomas Parkkinen


keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Kyypparit veks!

Tuomas Vimman seitsemästä teoksesta olen nyt lukenut neljä, blogiin asti on tätä ennen kuitenkin päätynyt vain Ruutukymppi. Naseva stadilainen läpänheitto, ylimieliset hahmot ja jouheva juoni ovat olleet Vimman teoksia yhdistäviä tekijöitä.


Tuore Vasen ranta poikkeaa näistä odotuksista. Stadilaisuutta ei ole lainkaan, vaan koko tarina ja seikkailu sijoittuu Pariisiin. Päähenkilöt eivät myöskään ole erityisen sanavalmiita tai edes ylimielisiä. Sen sijaan teosta lukiessa mieleen tuli koko ajan Reijo Mäki, häiritsevänä.

Häiriö on helposti paikallistettavissa kirjan sanastoon: kyyppari, laatumerkki ja sen sellaiset eufemismeiksi tarkoitetut ilmaukset ovat Vares-kirjojen vakiotavaraa. Onneksi Vimma ei sentään ole sortunut komparatiivien ylettömään käyttöön, silloin yhteys menisi jo ylenpalttiseksi. Ehkä Vimma on vain lukenut liikaa Vareksia (tahaton yhteys) tai sitten hän etsii näillä jonkinlaista äijäuskottavuutta (tahallaan), mutta kustannustoimittajana olisin nuo sanat muiksi muuttanut kummassakin tapauksessa.

Mäen ja Vimman suurin ero on se, että Vimman namedropping on ja pysyy, tuotemerkkejä ja sen sellaista vilisee tekstissä paljon. Vilisköön.

Jos etsit kieleltään taidokasta romaania, et sitä tästä löydä. Jouheva juoni on kuitenkin se, mikä pelastaa Vasemman rannan. Juoni on varsin suoraviivainen, mitään nerokkaita hämäyksiä ei ole, mutta tarina on niin tapahtumarikas ja hengästyttävä, että jäin hienosti koukkuun. Terrorismi ja salaliitot kiehtovat, ja pariisilainen miljöö kuvataan elävästi. Vimma on asunut vuoden Pariisissa tätä kirjaa tehdessään, ja kaupunki on selvästi ehtinyt tulla kirjailijalle tutuksi.

Kirja tuli nopeasti luettua, ja sehän on hyvä merkki.

Tuomas Vimma: Vasen ranta
Gummerus

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Jotakin odotettavaa

Jostain syystä en ole koskaan lukenut yhtään Katja Kallion kirjaa, vaikka niitä on jo kuusi. Tai tietäähän sen, syyn: kirjoja ja kirjailijoita on niin kovin paljon. Kaikkia kirjoja ei voi lukea, mutta yksi kerrallaan kun etenee niin tulee tehneeksi parhaansa kuten urheilija ainakin.


Yön kantaja on komea teos, ja Katja Kallio on erinomainen kirjoittaja. Lause on hallussa, kieli on vivahteikasta ja luontevaa, kaunista ja lyyristäkin kun sille päälle sattuu. Ainoa mikä hiukan tökki oli runsaahko vertausten käyttö, mutta sekin lienee henkilökohtainen ongelmani.

Yön kantaja kertoo Amanda Fredrika Aaltosen tarinan, joka alkaa Turusta, kulkee kuumailmapallolla Pariisiin ja sitten pysähtyy Seilin saarelle. Aaltonen on oikeasti elänyt ihminen, ja Kallio osaa kuvittelemisen taidon. 1800- ja 1900-lukujen taitteen saaristolaiselämä mielisairaalasaarella muuttuu eläväksi ja saa konkreettisen muodon, sekä fyysisesti että etenkin emotionaalisesti. Seilin hoidokkien surullisten tarinoiden mukana päästään lopulta kiinni viisaisiin, elämän kokoisiin ajatuksiin. "Pääasia on, että on jotakin odotettavaa, hän sanoi. Ihan sama mitä." Ja: "Sillä kyse on siitä missä ihminen osaa olla, ja hän osasi olla enää täällä."

Kaiken tämän kuvittelun takia teosta ei voi tietenkään suositella perussuomalaisille, mutta kaikille muille kyllä. Vaikka Yön kantajan tapahtumat ovat yli sadan vuoden takaa, ei ihminen tuntemuksineen ole mihinkään muuttunut. Samanlaisia odotuksia ja pelkoja ja pettymyksiä on ollut aina, ja tulee aina olemaan. Surujen ja vastoinkäymisten sekaan mahtuu sentään myös lohtua, iloa, rakkauttakin.

Ja parasta teoksessa on, että Kallio osaa rajaamisen taidon. Kaikkea on sopivasti, eikä teos suotta yritä kurotella kauemmaksi kuin on tarvis.

Katja Kallio: Yön kantaja
Otava

lauantai 21. lokakuuta 2017

Tietokirjamoodilla

Sadan vuoden takaisista ajoista kertovia rikosromaaneja ei ole juuri eteen sattunut. Turun kirjamessuilla sattui, Mikko Porvalin Sinisen kuoleman kuva kertoo kieltolain aikaisesta Viipurista.


Porvali on poliisi, rikoskomisario, ja hän on kirjoittanut useita sotahistoriaa käsitteleviä tietokirjoja. Sinisen kuoleman kuva on hänen ensimmäinen romaaninsa vuodelta 2015, ja sen jälkeen on ehtinyt ilmestyä jo toinenkin.

Kirja kertoo kahden poliisin, Jussi Kähösen ja Salomon Eckertin työstä. Pari selvittelee murhia ja muita rikoksia, ja kieltolain valvominen osoittautuu äärimmäisen haastavaksi tehtäväksi. Teos perustuu monin paikoin tositapahtumiin.

Romaanina Sinisen kuoleman kuva ei ole kovin hyvä oikein millään lailla. "Näytä, älä kerro" -maksiimia rikotaan oikeastaan koko ajan. Toisin sanoen ajankuva ja historialliset sattumukset ovat pääosassa, niitä marssitetaan lukijan eteen paljon. Juonesta puuttuu iso kaari, kirja koostuu lukuisista yksittäisistä tapauksista ja sattumista, joten pääasiaksi jää oikeastaan vain ajankuva ja päähenkilöiden työ. Minkään asian tai tapahtuman tai henkilön kohdalle ei pysähdytä, eikä mikään niin ollen syvene sillä tavalla joka kaunokirjallisuuden tietokirjallisuudesta erottaa. Teoksen kielessä 1920-luku ei näy eikä kuulu. Ja ainakin kerran minäkertoja lipsahtaa kaikkitietäväksi (s.233). Kustannussopimus on selvästikin solmittu tietokirjojen maineella.

Mitäs siinä sitten mariset? Olisit jättänyt kesken. Vaan kun en jättänyt. Jos kaunokirjalliset ansiot ovatkin vähäiset, on ajankuva erinomaista. Sinisen kuoleman kuvaa pitää lukea enemmän tieto- kuin kaunokirjallisuusmoodilla, ja silloin siinä on imua. 1920-luku ja Viipurin ympäristö tulee tutuksi, Porvali on tehnyt ison työn niihin tutustuessaan.

Ja Porvalin toista romaania on kehuttu huomattavasti paremmaksi.

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva
Atena

torstai 12. lokakuuta 2017

Klassikkoainesta

Nathan Hillin Nix tuli postissa ennakkokappaleena jo kuukausia sitten, mutta joutui lukupinon pohjalle. Mitä tuollaista kiirehtimään, eihän siinä voi kuin pettyä. Niin mairein saatesanoin kirja nimittäin saapui: Entertainment Weekly valitsi Nixin vuoden kirjaksi, ja kaikki isot amerikkalaiset lehdet rankkasivat sen vuoden parhaiden kirjojen joukkoon. New York Times sanoo: "Ensimmäinen lukemani kirja kahteenkymmeneen vuoteen, joka ansaitsee luonnehdinnan Suuri Amerikkalainen Romaani". John Irving nimittää Hilliä "huikeuden mestariksi".


Mutta ei Nixiä kovin pitkälle tarvitse lukea, kun huomaa että se on juuri niin loistava kuin mainostetaan. Ja mitä pitemmälle lukee, sitä paremmaksi se vain muuttuu.

Sen kertomukset ovat mielenkiintoisia, ja Hill rakentaa sellaisia tarinallisia odotushorisontteja että kirjan keskeyttäminen on erittäin vaikeaa (pakko niin on kuitenkin tehdä, kirja kun on 716-sivuinen). Mutta toisin kuin moni suuri jenkkiromaani, Nix ei ole vain tarinavetoinen tiiliskivi. Se on myös kielen tasolla upea, ja monipolvinen rakenne pysyy sekin uskomattoman hienosti kasassa.

Suuren Amerikkalaisen Romaanin pitää olla vähän kuin Forrest Gump, sen pitää heijastaa kansallisia kipupisteitä. Niitä ovat Nixissä Vietnamin sota ja 2000-luvun talousromahdus, mutta myös tietoyhteiskunnan nurjat puolet, esimerkiksi peliriippuvuus ja sosiaalisen median karikot. Ja näiden kaikkien lisäksi mukana on paljon moniulotteisia ja koskettavia, viisaasti ja suorastaan nerokkaasti kerrottuja yksilöiden kohtaloita.

Traaginen perhetarina ja teknologiset huomiot tuovat monessa kohdin mieleen taannoisen Finlandia-voittajan, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Valtosen kirja on ansiokas, mutta siinä eri teemat eivät kietoudu mielestäni kovin hyvin yhteen - Nix näyttää nyt, miten sekin on mahdollista.

Päähenkilöt ovat Samuel, collegeopettaja, ja hänen äitinsä Faye. Äiti jätti perheensä kun Samuel oli pieni, ja Samuel lähtee selvittämään syytä tähän. Ajassa kuljetaan 1960-luvun Chicagosta 2000-luvun New Yorkiin ja Norjassakin käydään, sillä Fayen isä on emigroitunut sieltä aikanaan Amerikkaan. Samuel yrittää myös kirjoittaa kirjaa, heikoin tuloksin.

Samuel ja Faye ehtivät pitkän teoksen aikana tietenkin kasvaa täyteläisiksi, mutta myös sivuhenkilöt ovat mainioita. Esimerkiksi Samuelin oppilas Laura, nykynuori joka yrittää petkuttaa esseevastauksessaan. Hänen arvomaailmaansa Hill kuvaa näin: "- - hyvien nettivideoiden löytäminen tasaisella vauhdilla oli Lauran mielestä kullanhuuhdontaan verrattava kyky. - - Kun hän näki ne päivää tai viikkoa ennen muuta maailmaa, hän tunsi olevansa hyvin sijoittunut sosiaalisella kartalla. Hän tunsi olevansa joka suhteessa aivan kärkijoukossa. Osapuilleen sama tunne valtasi hänet aina kun hän kierteli kauppakeskuksessa ja näki, kuinka kaikki vaatekaupat ilmensivät juuri sitä elämäntapaa, jota hän tavoitteli."

Hienoja huomioita, niitä mahtuu isoon kirjaan paljon.

Samuel on koukussa Elfscape-nettipeliin, ja hänen pelikaverinsa Pwnage toteaa nettipelien pelaamisen ydinajatuksen: "Sillä mitä mä teen Elfscapessa on merkitystä. Koska siis meikäläisen edesottamukset vaikuttavat isompaan systeemiin. Ne muuttavat maailmaa. Tosielämästä ei voi sanoa samaa."

Amerikkalainen vino oikeuskäytäntö on iso osa Suurta Amerikkalaisuutta. Sairaanhoitojärjestelmässä "vamman dokumentointi oli tärkeämpi asia kuin itse vamma. - - Ne olivat oikeusjuttuja varten, sikäli kuin todisteita tarvittaisiin myöhemmin, puhumaan hoitokodin puolesta."

Medioiden suuntaan Hill heittelee sivuhenkilöidensä suilla epäuskoisia huomioita. 1960-luvulla televisio oli ykkösmedia. "Se joka kuvittelee, että televisio pystyy synnyttämään kansalaisten keskuudessa todellisen dialogin ja saamaan heidät suhtautumaan toisiinsa empaattisesti ja myötätuntoisesti, elättelee pahaa harhakuvitelmaa."

Huomio siitä, kuinka sosiaalinen media on sittemmin luonut mielensäpahoittamisesta normin, ei ole uusi, mutta hyvin sekin on täällä sanottu: "Ei ole mikään salaisuus, ettei baseball enää ole Amerikan suosituinta ajanvietettä. Vaan oman tekopyhyyden esittely." Siksi Samuelin kustantajan ohje kuuluu: "vähemmän empatiaa, enemmän teurastusta." Hill näyttää kiertotien kautta, miksi kirjallisuudella on edelleen olemassaolon oikeus ja velvollisuus.

Konsulttien kieroonkasvanutta maailmaa Hill sivaltaa, kun hän kertoo Samuelin äidin laatineen työkseen "PowerPoint-esityksiä, joissa oli kyse poeettisen inspiraation käytöstä asiakasviestinnän tehon maksimoimiseksi tai stressin eksternalisoinnista ja työpaikkaväkivallan riskitekijöiden vähentämisestä runouden keinoin. Häntä kuuntelevat keskiportaan johtajat eivät ymmärtäneet alkuunkaan, mistä hän puhui, mutta heidän pomonsa ottivat jutun täydestä."

Nathan Hill on kirjoittanut Nixiä kymmenen vuotta, ja epäilemättä kirjoitusoppaat ja -kurssit ovat tulleet tutuiksi tuona aikana. Kaikki liittyy kauniisti kaikkeen, runsaudella on yhtenäinen perusta ja kerroksia tarinoissa löytyy. Hahmot kehittyvät, odotuksia rakennetaan (välillä jopa pelikirjojen malliin), tilanteet kasvavat, ja lopussa Hill kirjoittaa Samuelin äidin muutoksen aivan auki: "Mistä ihminen tietää muuttuneensa vahvemmaksi ja paremmaksi? Omasta toiminnastaan." Näinhän se juuri on, ja näin sen pitää hyvässä proosassa olla.

Nix on Hillin esikoisromaani. Klassikkoainesta.

Nathan Hill: Nix
Suom. Raimo Salminen
Gummerus

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Miltä tuntuu elää

Sirkku Peltolan Pieni raha Teatteri Akselissa oli viime vuoden mieleenpainuvin teatterikokemus. Samaa yhdistelmää on tarjolla tänäkin syksynä, kun viime vuonna Tampereen Teatterissa kantaesitetty Sirkku Peltolan näytelmä Tyttö ja varis sai perjantaina ensi-iltansa Akselin pienellä näyttämöllä.


Kirjoitin Pienestä rahasta muun muassa näin: "pienestä näyttämöstä ja pienistä sanoista ja eleistä kasvaa suurta, lämmintä, hauskaa ja koskettavaa teatteria". Samat sanat pätevät Tyttöön ja varikseen. Peltolan dialogi on elämänmakuista ohi puhumista, höpötystä, toistelua ja mutinaa, ja traaginen ja koominen limittyvät komeasti.

Säde on keski-ikäinen, työtön, alkoholisoitunut, yksinäinen, vähäiseen osaansa tyytyvä ja kuitenkin toiveikas hahmo, joka kohtaa Armin, eläkkeellä olevan myymäläpäällikön. Molemmilla on eletty elämänsä ja salaisuutensa, joita näytelmä kerii auki. Kaiken kurjuuden keskellä on myös valoa, joka on tietenkin koko homman pointti: teatterin pitää kertoa siitä, miltä tuntuu elää.

Pirjo Takalan Säde on erinomainen, Takala saa hahmoon juuri sellaista moniulotteisuutta ja haurautta ja aitoa ihmettelyn tuntua, jota Peltola epäilemättä on tekstillään ajanut takaa. Eija Mäkisen tekemä Armi tuntuu aluksi jotenkin jäykältä, mutta sitten katsoja oivaltaa, että niin pitääkin olla: hahmojen välinen dynamiikka ja kontrasti vaatii tällaisen Armin. Mäkisen näyttelemät liikutuksen hetket olivat erityisen vaikuttavia.

Teropetteri Salminen on luonteva lunkina Jardena, ja Olli Oksanen tekee Ipestä juuri sellaisen kamalan kiemurtelijan kuin rooliin kuuluu. Ainoa mikä häiritsee on murteiden sekamelska, turkulaiset, tamperelaiset ja helsinkiläiset ilmaisut poukkoilevat repliikeissä epäloogisen tuntuisina.

Emmi Louhivuoren ohjaus on hienosti tekstin tasalla. Mitään ylimääräisiä kikkailuja ei tarvita, pienet eleet riittävät kertomaan suurista asioista.

Parasta näytelmässä on, että niitä kaikkein kipeimpiä kohtaamisia ei näytetä. Tyttö ja varis seuraa tavallaan elämää sen liepeiltä, kahden naisen vastahankaisen tutustumisen kautta. Ja näytelmän perusvire on tietenkin pienen ihmisen puolella optimismissaan.

Näytelmä pyörii marraskuun loppuun saakka, sinne siis.

Sirkku Peltola: Tyttö ja varis
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

torstai 21. syyskuuta 2017

Ajatuksia Ahvenanmaalta

Jää oli sen verran komea lukukokemus, että otin kirjastosta toisenkin Ulla-Lena Lundbergin kirjan. Satunnaisotannalla mukaan tarttui Mitä sydän halajaa, jonka ruotsinkielinen alkuteos on näköjään ilmestynyt vuonna 1991.


Mitä sydän halajaa on päätösteos Ahvenanmaan merenkulusta kertovaan trilogiaan, jonka aikaisemmat osat ovat Leo ja Suureen maailmaan. Myös Jää liittyy tähän sarjaan, kaksikymmentä vuotta myöhemmin siinä kerrotaan yhden väliin jäävän sukupolven tarina.

Kuten Kirjavuori-blogissa oivaltavasti todetaan, Mitä sydän halajaa ei oikeastaan ole romaani, vaan ylipitkä essee. Siinä on kyllä päähenkilö, kulttuuriantropologi Leonora Eskilsson, mutta tarinaa ei nimeksikään. Päähenkilö pohdiskelee ja jaarittelee paljon, Lundberghan on nimenomaan erinomainen jaarittelija, positiivisessa mielessä.

Mutta kyllä oli takkuista tämän kirjan alku. Teksti ei heitä mitään koukkuja minuun, ja niinpä yksi ja toinenkin kirja kiilaa jonossa tämän ohi. Lueskelen sitä aina kun muuta ei ole, enkä edelleenkään innostu. Samanlaista kielellistä viehätystä kuin Jäässä ei juuri näy, eikä mukaansa vievää tarinaa.

Vasta sivulla 89 teksti muuttuu mielenkiintoiseksi. Siitä alkavat ruotsinlaivoihin ja ahvenanmaalaisuuteen liittyvät haastattelut, ja niissä on imua ja mieltä. Korjausmies, hyttiemäntä, risteilykapteeni, virkamies, maanviljelijä, kuvataiteilija. Kaikilla on mielenkiintoista kerrottavaa Ahvenanmaasta ja merenkulusta.

Antropologin pohdinnatkin tulevat niiden myötä lähemmäs. Mielenkiintoisia ne ovat, esimerkiksi teoria siitä, että laivojen nimet heijastavat aikansa arvostuksia ja mittaavat yhteiskunnan sekularisoitumisen astetta. Tämän teorian mukaan laivojen nimet alkavat maallistuneessa yhteiskunnassa korkeasuhdanteen aikana lähestyä kuolemansyntejä. Aiemmin laivoja nimettiin Armoksi tai Hyveeksi, 80-luvun lopulla Fantasyksi tai Ecstasyksi, ja "Orgasm oli ikään kuin jo ilmassa seuraavan amerikkalaisen loistoristeilijän nimeksi".

Samassa yhteydessä päähenkilö miettii, mihin kieliasuun kristilliset hyveet pitäisi pukea, että ne toimisivat nykyaikaisessa maallistuneessa yhteiskunnassa. No, englannin kieli tulee avuksi, ja Leonora povaakin, ettei "ole mahdotonta kuvitella laivastoa, jossa on Grace", ja niin siinä sitten myöhemmin kävi.

Kun Ahvenanmaalla on tullut viime vuosina käytyä aika usein, ovat myös maakunnan erityispiirteiden asiantuntevat pohdinnat kiehtovia. Romaaniksi tämä on kummallinen, mutta mielenkiintoinen kyllä. Ihan eri tavalla kuin Jää.

Ulla-Lena Lundberg: Mitä sydän halajaa
Suom. Leena Vallisaari
Gummerus

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Tolkun ihmisyyden ylistyslaulu

Jossain vaiheessa pelkäsin, että Tuomas Kyrö hylkää Mielensäpahoittajan liian ilmeisenä ja populistisena, että vitsi olisi jo kaluttu loppuun. Pelkäsin turhaan, Kyrö on järkevä mies ja ymmärtää yleisen hyvän päälle.


Kansa tarvitsee mielensäpahoittajaa, minä ainakin. Tuore Mielensäpahoittajan Suomi juhlistaa tietenkin satavuotiasta valtiotamme niin kuin puolet kaikista tänä vuonna julkaistuista kirjoista ja muista taide- ja viihdeteoksista. Tässä kirjassa on yksi luku jokaista itsenäisen Suomen vuotta kohti, eikä se muutenkaan rakenteensa puolesta ole kovin kummoinen. Jonkinlainen kehystarina siinä on olevinaan, mutta kaikki sellainen on toissijaista, kuten hölmömpikin ymmärtää.

Olennaisia ovat mielensäpahoittajan mielipiteet ja värikäs kieli, jolla niitä suolletaan.

"Sitä ihminen kaipaa missä se on kasvanut. Se aika jää lauluihin, uniin ja humalan lopputunteihin."

"Valtavia rikoksia ovat: kansanmurha, väkisinmakuu ja puhemusiikin tuottaminen. Ne kohdistuvat muihin ihmisiin ja seuraamukset ovat hirvittävät."

Mielensäpahoittaja näyttää olevan vanhoillisuuden ja jääräpäisyyden perikuva perunoineen ja karvalakkeineen, mutta oikeasti Kyrö kirjoittaa humanismin manifestia, tolkun ihmisyyden viihtyisää apoteoosia. Vaikka näin:

"Kerron vielä Hyyröstä, joka nukkui minun yläpedissäni. Hän pisti aina hanttiin. Kun tuli käsky pelkän käskyn vuoksi, Hyyrö nosti kätensä ja kysyi miksi poistuisin taakse tai vetäisin tavarani kaapista, kun kaikki on hyvässä järjestyksessä. Eikö olisi tarpeellisempaa opetella kuinka pelastetaan haavoittunut kaveri. Kysymystensä vuoksi Hyyröä juoksutettiin ja simputettiin, vaikka ei semmoista sanaa silloin tunnettu. - - Hyyröjä ei osata käyttää. Jos niiden antaisi tehdä asiat omalla tavallaan, niin saisivat ihmeitä aikaiseksi, mutta kun Hyyröjä käskyttää, voima ja tahto muuttuvat kapinaksi. Semmoisesta seuraa kioskimurtoja ja parhaassa tapauksessa värikkäitä tarinoita kiikkutuoliin. - - [Hevoset] ovat kovin samanlaisia kuin Hyyrö: eivät liiku käskemällä, mutta jos on itse valmis samaan suohon kuin hevonen, niin se luottaa kyllä ja antaa itsestään kaiken."

Siinä tuli sanotuksi kaikki mitä opettajan pitää työstään tietää.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi
WSOY

perjantai 15. syyskuuta 2017

Varesta mielensäpahoittajan silmin

Kyllä ei Reijo Mäki suostu ottamaan onkeensa ystävällisessä hengessä lausuttuja neuvoja. Juuri kaksi vuotta sitten kirjoitin Tulivuori-romaanista että himpun verran ärsyttäviä ovat maneerinsa, pahimpina komparatiivit ja yhden sanan tarkennuslauseet. Ja listaan voisi vielä lisätä "ihan"- ja "laatu"-sanojen viljelyn.


Niillä se jyrkempi Mäki Kakolan kalpeassakin ratsastaa. Olkoon. Sovitaan että ne eivät ole maneereja vaan omaleimaisuutta. Mutta omaleimaisenakin Kakolan kalpeaa lukiessa häiritsee se, että kertojanäänessä ei ole minkäänlaista vaihtelua. Välillä näkökulma on Vareksen, välillä kaikkitietävän kertojan. Ihan sama kuka puhuu, ääni on aina samanlainen. Eikö edes sitä voisi varioida?

Hauskoja sutkauksia riittää, mutta liian usein lukijaa aliarvioidaan alleviivaamalla. Tämän kirjan pelastaa kuitenkin se, että Mappisaaren hauskaa ruotsinkielistä nimeä ei selitellä lainkaan.

Kaikesta mielensäpahoittamisesta huolimatta Vares vetää yhä hyvin, siksihän minä niitä luen. Mäki punoo tarinansa taiten, ja tämäkin lukija on edellä mainituista seikoista huolimatta paljon enemmän koukussa kuin ärsyyntynyt. Malminetsinnän ja kaljankittaamisen välillä kuljeskellaan sujuvasti, ja Turku elää tekstissä mainiosti. Juonenkäänteitä on juuri sopiva määrä, tyhjäkäyntiä ei ole, ja rytmi toimii.

Kirjan nimi on huono. Jokainen tietää, että Kakolan kalpea on olutmerkki, jonka Mäki on nimennyt. Tässä romaanissa tuo nimi viittaa vain olueen, mitään muita merkityksiä sille ei anneta. Eihän se sellainen käy.

Reijo Mäki: Kakolan kalpea
Otava

torstai 7. syyskuuta 2017

Paikka kaikelle myös lastenhuoneessa

Luin Paikka kaikelle -kirjan keväällä ja ihastuin. Nappasin kirjan hieman varaukselllisena kirjaston uutuuskarusellista, mutta ajattelin, että yksikin hyvä vinkki tekee kirjan lukemisesta jo "kannattavaa". Ajattelin, että kirja oli jokin kotimainen versio Konmarista, joka oli jo läpikäyty. Vaatteita on nyt rullattuina vaatehuoneen hyllyillä laatikoissa...




Kirjapa veti mukanaan! Ennen kaikkea viihdyin sen kulttuurihistoriallisissa osuuksissa: miksi ja miten suomalaiset kodit ovat muotoutuneet sellaisiksi kuin ne nyt ovat. Huone kerrallaan kirjassa käytiin läpi hirmuisen mielenkiintoisia tarinoita ja taustoja. Mieleeni tuli toinen kirja, josta nautin toistakymmentä vuotta sitten (Minna Sarantola-Weiss: Sohvaryhmän läpimurto), sillä kotien historia kiehtoo minua (ja eittämättä aika monta muutakin retroilijaksi ehkä hiukan tunnustavaa) tavattomasti.

Ilana Aallon tapa kertoa ensin taustat sille, miksi jokin huone on muotutunut juuri sellaiseksi ja miksi tavaraa on juuri siellä, vetosi minuun kovasti. Minulle Paikka kaikelle on ensijaisesti kulttuurihistoriaa, mutta sen lempeä tapa opastaa roinan vähennyksessä ei ole ollenkaan tehoton. Konmarin kiihkeä "kaikki pois" ei kierrättäjään vedonnut. (Olisipa edes hiukan panostettu lajitteluun ja kierrätykseen, niin olisin saattanut lämmetä joillekin ajatuksista.) FT Ilana Aalto on kulttuurihistorioitsija, mikä näkyy nautinnollisissa kulttuurikuvauksissa. Hän on myös ammattijärjestäjä, mikä osaltaan tuo käytännön teorian oheen.


Ilana Aalto

Paikka kaikelle ei ole vain kirja. Kirja antaa toki raamit ja taustan, mutta Ilanalla on myös mitä elävin, laaja Facebook-ryhmä, jossa Paikka kaikelle -ajattelun ympärillä neuvotaan, jaetaan vinkkejä ja esitellään kuvia järjestämistä odottavista komeroista tai mainioista keksinnöistä.

Maailma on kovin pieni ja tajusin alkukesästä, että Paikka kaikelle -kirjailija Ilana Aalto on turkulainen ja ilmeni, että kaveripiirimme ovat kovinkin limittyneet. Harmittaa kovasti, että aikatauluni ei veny siihen, että pääsisin Turussa järjestettävälle Paikka kaikelle - Kodin järjestämiskurssille, mutta sain tilaisuuden päästä mukaan sen sijaan 21.9 käynnistyvälle Paikka kaikelle lastenhuoneessa -verkkokurssille!

Vaikka meillä kotona nuorimmainen täyttää jo kohta 11 vuotta, ei ns. lastenhuoneen siisteysongelmista ole vielä päästy eroon. Tuossa iässä kerrostuvat lapsuus ja orastava nuoruus eikä legoista vielä olekaan tarkoitus päästä eroon.


Kuopuksen huoneessa on miekkalaatikko, pyssykori ja legoja vaikka missä. Isonsiskon huonetta ovat hallinneet askartelutarvikkeet, joiden käyttäminen ryöpsäyttää ne esille pitkäksi aikaa. Haen tuolta verkkokurssilta konkreettisia vinkkejä fiksuihin tapoihin järjestää nuo eniten käytössä olevat tavarat ja konsteja pitää ne tavarat, joita vielä tarvitaan, kuitenkin siististi jossain. Ja karsimiseen tarvitsen myös apua.

Haluan toisaalta todellakin pysyä järjissäni lastenhuoneiden kanssa, mihin en ole tässä vielä oikein kyennyt. Kurssi tarjoaa myös eväät siihen, miten saan lapset toimimaan yhteistyössä kanssani. Oikea metodi ei ole se, että pimahdan ja järjestän itse joten kuten tai että annan lapsen olla tietokoneella ipadilla, koska silloin hän ei sotke. Haluan kannustaa lapsia kuitenkin edelleen leikkimään ja siivouskannustuksen haluan tehdä hyvässä hengessä.

Tämä blogipostaus on tehty yhteistyössä Ilana Aallon kanssa ja siksi Kirjallisia-blogilla on ilo tarjota 10 euron alennus Paikka kaikelle lastenhuoneessa -verkkokurssista (ovh 89e). 

Tarjoushinta 79 euroa on voimassa 7.9-20.9 ja kurssi alkaa 21.9. Alennuksen saat vain klikkaamalla *TÄTÄ LINKKIÄ*,  josta pääset myös kurkistamaan tarkemmin kurssin sisältöön. Normaalihinnalla löydät kurssin tätä kautta

(Kurssilla on 14 vuorokauden tyytyväisyystakuu eli saat rahasi takaisin, jos et olekaan tyytyväinen. Edellisen kurssin osanottajista 100% suosittelisi kurssia muillekin ja kommenttien mukaan se pitäisi järjestää jo neuvolassa pakollisena osana vanhemmuutta.)




Kuvassa lähikirjastomme "SE" uutuuskaruselli, joka on vähentänyt käyntejä kirjakaupassa. Emme myöskään enää ole juurikaan pyytäneet uutuuskirjoista arvostelukappaleita, sillä kirjastosta saamme uutuudetkin varsin nopeasti. 


PS: Kehuin vinkkien konkreettisuutta. Oi jospa olisin tiennyt lasteni ollessa haalari-ikäisiä vinkistä, jolla pärjää ilman kuraeteistä: kurainen ja hiekkainen lapsi nostetaan eteisessä isoon Ikea-kassiin ja riisutaan siinä. Jos siis kaipaat käytännön apua lastenhuoneen järjestämisessä, nappaa 10 euron alennus verkkokurssiin täältä. 


Ilana Aalto: Paikka kaikelle
Atena Kustannus
Blogiyhteistyö


tiistai 29. elokuuta 2017

Ainekset kohdallaan

Mikko-Pekka Heikkisen kaksi edellistä romaania Terveiset Kutturasta ja Jääräpää ovat jääneet mieleen hauskoina ja taiten pohjoisen maisemiin taiteltuina kokemuksina.


Poromafia pääsi ilmestymään viime vuonna ihan huomaamatta, mutta onneksi kirjaa voi lukea muunakin ajankohtana kuin ihan tuoreeltaan. Sillä tuore Poromafia on, milloin vain, ja siinä on kaikki erinomaisen romaanin ainekset kohdallaan. Siinä on selkeä ja äärimmäisen vetävä juoni, niin vetävä että tuskaa teki jakaa lukukokemus kahdelle päivälle. Mutta kun töissä pitää käydä ja nukkua ja syödäkin harvakseltaan.

Siinä on Aristoteleen alku, keskikohta ja loppu. Siinä on ratkaisua huutavia konflikteja, päähenkilöillä on tahtotiloja, ja ristiriitoja ja kaksoisvalotusta löytyy. Päähenkilöt kiinnostavat, kasvavat ja kehittyvät. Rakenne on kiinteä ja silti runsas. Kieli ja kerronta on tuoretta ja yllättävää, ja erityisesti Lapin ja saamelaisuuden detaljit tuntuvat olevan Heikkisellä erinomaisesti hanskassa. Saamen kieltä käytellään mausteena, ja Lapin kansan erikoissanastoa viljellään messevästi. Kertojanäkökulmien vaihteluun Heikkinen on löytänyt persoonallisia ratkaisuja.

"Jos et tiedä miten jatkaa, pane mies tulemaan ovesta ase kädessä", neuvoi Raymond Chandler joskus kirjailijakollegoitaan. Heikkinen on Chandlerinsa lukenut, Poromafia alkaa näin: "Vieras tuli tupaan kivääri kädessä". Mutta siitä eteenpäin kaikki onkin yllättävää.

Suvun patriarkka Jonás-Guhtur Nelihanka eli Rouku on jäämässä sivuun poro- ja rötöstelyhommista. Ennen kuin eläkepäivät ehtivät alkaa, hän riitaantuu esikoispoikansa kanssa. Poika perustaa moottorikelkkajengin ja haastaa isänsä valta-aseman ja ansaintakeinot. Tähän kuvioon Heikkinen kutoo vaikka ja mitä, mielikuvitusta kirjailijalta ei ainakaan puutu. Heikkinen paisuttaa kaiken valtaviin, mutta silti uskottaviin mittasuhteisiin. Huumoria on paljon, mutta se ei ole itsetarkoituksellista. Humaani pohjavire kenties on.

Näytetekstiä on vaikea valita, koska yksittäisiä lauseita tärkeämpää on tietenkin kokonaisuus. Näin Heikkinen kuvailee päähenkilö Roukua, hieno näkökulmanvaihdoskin näkyy tässä: "Alaselkää vihloi. Ennen pullistuivat lihakset, nyt välilevyt. Mie olen liian vanha maantierosvoksi. Mutta en mie vaimon mekkorahoja jätä ottamatta, kun syliin juoksevat. Eikä Pieti opi, jos mie en kädestä pitäen... Kaupunki sen pilasi, son varma."

Lapista pistäydytään Helsingissä ja Alaskassa, mutta peruskuvio on tiukasti keskitetty Utsjoen maisemiin. Maisemat on kuvattu elävästi ja rikkaasti, ja jo kehumani lapintietouden lisäksi Heikkinen on ottanut selvää muun muassa moottoripyöräjengien historiasta. Kaiken hän on tehnyt vaivojaan säästelemättä. Heikkisen edelliset kirjat olivat erinomaisia, tämä taitaa olla vielä parempi. Lukijan osaksi jää nautiskelu ja ihailu.

Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia
Johnny Kniga

lauantai 26. elokuuta 2017

Kaunoa kaunoimmillaan

Finlandia-ehdokkaaksi päätyy todennäköisimmin kirjoittamalla laveaa, lyyrisesti maalailevaa tekstiä. Sellaista kuin on Peter Sandströmin Laudatur-kirjassa.


Sellaista tekstiä voi sanoa kauniiksi, se on kaunokirjallisuutta kaunoimmillaan. Ja mukavahan sellaista on lukea. Sandström osaa asiansa, maalailu on varmaotteista ja tarkkaa. Mutta minun mittareillani hiukan liian laveaa: "Isä laski kätensä pöydälle, levitti sormet vasten valkoista liinaa, ja hän oli hiljaa mutta hän kuljetti sormiaan kangasta pitkin aivan kuin olisi yrittänyt lukea jotain, kenties jonkinlaista karkeaa, kotikutoista sokeainkirjoitusta jonka olivat tehneet kaikki ne, jotka olivat istuneet ravintolassa ennen häntä, viestejä jotka oli kirjoitettu epätoivon eri vaiheissa, luonnosteltu summittaisella vimmalla jota kirjoittaja itse ei kyennyt hillitsemään, ja luultavasti kuka tahansa ei olisi osannut tulkita ja ymmärtää niitä, mutta kun katsoin isää, tajusin että hän kuului niihin joiden on otettava viesti vastaan, halusi tai ei, ikään kuin hänet olisi pakotettu noudattamaan jotain kauan sitten solmittua sopimusta, lupausta joka oli annettu olosuhteissa joissa oli kyse elämästä ja kuolemasta."

Ihan kaikki lauseet eivät ole noin pitkiä, mutta tuollaiseen vyöryyn pitää varautua tätä kirjaa aloittaessa. Hiukan ärsytti myös se, että ilmaus "ikään kuin" toistuu todella usein.

Peter Sandströmin päähenkilö on Peter, kirjailijalla on tapana luoda päähenkilöt itsensä nimisiksi ja kaiketi näköisiksikin. Teoksessa kuljetaan vuorotellen kahdessa ajassa, vuodessa tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan ja vuodessa kaksituhattaneljätoista, näin kirjoitettuna. Päähenkilö on sivullinen, joka tarkkailee ympäristöä ja ihmisiä eikä yllä kummoisiinkaan tekoihin. Ihmiset hänen ympärillään sen sijaan yltävät, ja kun näitä groteskeja ja hupaisia tarinoita sianruhon ampumisesta tai lipputankoon hinaamisesta törmäytetään maalailevaan kerrontaan, syntyy kieltämättä varsin omaperäinen kombinaatio. Ja sehän on hyvä.

Luin teosta aika katkelmallisesti, joten saattaa olla että olen väärässä kun sanon, että kokonaisuudelta tuntuu hiukan olevan suunta hakusessa. En oikein hahmottanut, mikä on se iso juoni tai odotus tai pyrkimys tai muutos jota seurataan. Ehkä sellaista ei ole, ehkä sellaista ei tarvitakaan.

Kirjan nimi ei esiinny tekstissä, enkä saa sen ideasta kiinni.

Peter Sandström: Laudatur
Suom. Outi Menna
S&S

torstai 17. elokuuta 2017

Mestari ahtaassa karsinassa

Vuonna 1995 Finlandia-palkinto meni Hannu Mäkelän Mestari-teokselle. Se on nimensä veroinen, oikea mestariteos.


Mestari on elämäkertaromaani Eino Leinosta. Mäkelä on rajoittanut tilanteen tiukalle, Mestari tapahtuu hyvin ahtaassa karsinassa. Teoksessa Leino elää viimeisiä päiviään vuoden 1926 tammikuussa ja muistelee elämänsä vaiheita. Kipuilee oloaan ja elämäänsä, kaipaa naisiaan, erityisesti L. Onervaa, ja toivoo että kadonnut käsikirjoitus nimeltä Mestari löytyisi.

Viimeisessä osiossa Mäkelä kertoo, että kaikki faktat ovat oikeita, ja hänen asiantuntemuksensa onkin huimaa - Mäkelähän on kirjoittanut parikin varsinaista tietokirjaa samaisesta aiheesta. Vielä huimempaa on kuitenkin kieli ja kerronta, joka pysyy vanhahtavassa kuosissaan järkähtämättömän lujana. Leinon aidot sitaatit uppoavat tekstiin sujuvasti.

Kirjasta ei ole blogattu paljon, onhan se ajalta ennen nykyisenkaltaista nettiä. Ja se ainoa bloggaus jonka löysin, valitteli teoksen olevan kovin raskas lukea. Ja sitäkin tämä teos todella on, sen huomaa lukunopeudesta, minulta meni monta viikkoa sen lähes kuudensadan sivun lukemiseen. Mutta teos on vaivan väärti, komeaa kieltä, hienoa ajankuvaa, ilman infodumppausta. Jos esimerkiksi Panu Rajalan Intoilija tai Venla Hiidensalon Sinun tähtesi kolahtivat sinuun, tämä on sinulle.

Hannu Mäkelä: Mestari
Otava

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Tamminen tasapainottaa maailmaa

Huono muisti, se on hieno asia. Kirjallisuudestakin voi iloita moninkertaisesti, kun jo kymmenen vuotta näköjään riittää siihen ettei kirjasta enää mitään muista. Luin Petri Tammisen Enon opetukset sen ilmestyttyä 2006 (mikäli muistan oikein), mutta kaikki tuntui taas uudelta ja ihmeelliseltä.


Sain juuri pari päivää sitten luettua Tammisen esikoisromaanin Väärä asenne, joten on vaikea olla vertaamatta sitä Enon opetuksiin, joka on Tammisen toinen romaani. Varsinkin kun ne ovat aihepiiriltään varsin samankaltaisia.

Kummassakin on saamaton ja elämää ainakin omasta mielestään sivusta katseleva nöösipoika, jolle opetetaan tosiasioita, etenkin suhteessa naisiin. Vertailumielessä Tamminen kulkee parempaan suuntaan: kun Väärä asenne kärsi mielestäni lievästä sisällöllisestä epätasapainosta, Enon opetukset on paljon tiukempi paketti. Keskiössä on vain yksi asia, päähenkilö Jussin ja enon suhde. Jussi ihailee enon kykyä ottaa tilanteet haltuun, tarttua hetkeen ja elää elämäänsä täysillä. Se tosiasia, että eno on juoppo ja syrjäytynyt, ei Jussin ihailua estä. Ja taas ollaan miesironian alkulähteillä: mies luulee itsestään liikoja, ja yläviistosta lämmöllä tarkasteltuna asetelmasta syntyy mainiota komediaa. Erinomaista tekstiä kerrassaan.

Miksi Kolumbus sai suuria aikaan? No, kaiken takana on nainen: "Että sinäkin saatanan paska aina vaan sohvalla makoilet etkä koskaan kuuntele kun sulle puhutaan. Ja Kolumbus siihen että vittu nyt lähti."

Kauneus määritellään enon viisain silmin näin: "- - kun kesäaamuna astui pihalle ja linnut lauloivat ja maailma oli vihreä, hyvänolontunnetta ei kestänyt kuin kymmenen sekuntia, sen ajan mies osasi olla tahtomatta mitään. Sitten tuli mieleen, että missä tupakat on ja mistä saisi pillua, se kruunaisi nyt kaiken. - - Kauneus on sitä mikä ei ole mennyt vielä muniin. Kun se menee muniin, se ei ole enää mitään."

Myös vaimo opettaa Jussia: "Sä olet kuin joku sylikoira, odotat hyväksyntää ja päänsilitystä ja pelkäät että jos ne kuitenkin lyö. Niin kuin kaikki ihmiset olisi sun tuomareitas, niin kuin jokainen vastaantulija olisi sun isäs." Ja erohan siitä tulee.

Mutta enolla on opetukset myös eron jälkeisen elämän varalle: "Enon mielestä minun ainoa ongelmani olisi nyt se, että naiset tajuaisivat tilaisuutensa tulleen ja tunkisivat sisään kakku kädessä ja verhokappa kainalossa ja kävisivät taloksi, panisivat hempeitä levyjä soimaan ja saunoisivat ja jättäisivät kaulakorujaan ja hiusharjojaan ja kirkkaan värisiä vaatekappaleitaan ympäri asuntoa. Jos en olisi varuillani, eno väitti, saisin piankin huomata, että joku istuu taas keittiön pöydässä ja haukkuu minua huonoksi kuuntelijaksi ja karjuu keskellä kaunista lauantaiaamua että 'siivouspäivä'."

Kaiken romanttisen ja tunteellisen ja pateettisen väistely, suorastaan tappaminen, siinä Tamminen on mestari. Ja rosoisesta maailmasta kasvaa oikeita viisauksia, kuten sitaateista edellä voi todeta. Romanttiset ja pateettiset tekstit ovat nekin ihania ja tärkeitä, mutta ilman Tammisen kaltaisia tekstinikkareita maailma olisi vakavasti epätasapainossa.

Petri Tamminen: Enon opetukset
Otava

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Karheita asioita Karhu-tölkin läpi

Petri Tammisen esikoisromaani Väärä asenne on hieno. Se on myös erittäin hauska. Ja vähän epätasapainoinen. Niin kuin näyttää olevan myös kannesta ottamani kuva.


Tarinassa pitää olla konfliktia viemässä sitä eteenpäin, tässä kirjassa konfliktit ja niiden annostelu on erityisen onnistunutta. Tarina alkaa siitä että päähenkilö Harrin vaimo tulee raskaaksi ja kohta saa tietenkin lapsen. Harri menee sijoiltaan, ja sijoiltaan menneen miehen matkaa on aina hauska seurata. Hotakaisen Juoksuhaudantie, Kalajoen Miesmuisti, Palmgrenin Kirpputori - aika iso osa kotimaisen keski-ikäisen miehen kirjoittamista kirjoista kuvaa sekoilevaa keski-ikäistä miestä. Näin on hyvä, me keski-ikäiset miehet tarvitsemme tällaisia peilejä.

Harrista tulee luulosairas, ja sekoilussa konflikti johtaa toiseen: auto hajoaa, sauna palaa, harva jos mikään asia onnistuu. Ja lukijaa naurattaa. Tammisen myöhemmässä romaanituotannossa naurattaa myös, mutta paljon hiljaisemmalla liekillä, tämä teos yllättää nyt kun sen lukee vasta nyt Tammisen muiden teosten jälkeen.

Ja niin kuin Tammiselta saattaa odottaa, tämä kaikki tarjotaan tiiviiden lauseiden läpi, komein kiteytyksin. "Vaimoa ei saa ennakoida koskaan. Muuten se komentaa kuusi vuotta ja lähtee seitsemäntenä ja sanoo lähtiessään, ettei se tykkää miehistä, jotka eivät tiedä mitä ne tekee. Vieraista pitää tulla kotiin kuin sankari. - - Nainen kantaa ristiriitaa sielussaan, se kaipaa rajua hellyyttä, se tahtoo että likainen rakennusmies työntää höyläämätöntä kakkosnelosta vastakarvaan sisään ja lausuu samalla lyriikkaa ja suutelee napaan. Ei siihen saa lähteä mukaan - - siinä tekee itsestään pian pellen: annapa naisen kehua ääntäsi miehekkääksi ja huomaat pian että näyttelet itseäsi ja oikein varvistelet, kun yrität möristä sille, ja menet vessaan soittamaan sille ja kaiuttelet siellä ja puhut Karhu-tölkin läpi karheita asioita."

Edellä mainitut viisaudet lausuu päähenkilölle hänen työkaverinsa Eero, joka vie Harrin odysseialle Pohjanmaalle, vieraisiin naisiin. Ja siitä päästäänkin tuohon alussa mainitsemaani epätasapainoon: alkupuoli romaanista mennään Harrin luulosairaissa mietteissä, toinen puoli on tätä automatkailua. Lukija odottaa näiden kahden puoliskon yhtymistä, mutta sitä ei oikein tunnu tapahtuvan, ainakin minulle jäi jotenkin outo olo kokonaisuuden yhtenäisyyden suhteen.

Kirjan nimeä en tajua ollenkaan. Se ei mielestäni erityisen hyvin kuvaa tarinaa tai avaa uusia näkökulmia tai edes kuulosta hyvältä. Ehkä jossain kohtaa kirjaa on avainlause jonka olen missannut.

Petri Tamminen: Väärä asenne
Otava

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Pieni kansa, ainutlaatuinen kieli

En ole sattunut vielä lukemaan ainoatakaan Hannu Raittilan romaania tai muutakaan kirjaa (hän on sentään Finlandia-palkittu), mutta jostain sitä on aloitettava: Kirjailijaelämää tarttui kirjastosta mukaan.


Kirjailijaelämää kertoo kirjailijan työstä. Onko se romaani vai dokumentti vai kollaasi vai valitusvirsi vai pamfletti vai mikä, sitä en tiedä, mutta eipä sen väliä. Tämä teos nimittäin analysoi itse itsensä, Raittila pohtii tässä kirjassa tämän kirjan etenemistä ja luonnetta koko ajan. Ajatuksena on, että sen sijaan että Raittila kertoisi kirjailijantyöstään, hän näyttää sen: kirja koostuu kirjeistä kustantajalle, esseistä ja sen sellaisista asioista, jotka vuonna 2006 olivat kirjailijalle ajankohtaisia.

Kokonaisuuden pontimena on luomistyön hyytyminen. Raittila huomaa, että kirjailijana ei Suomessa pysty elättämään itseään, kuten hän oli jo ehtinyt kuvitella. Hän on saanut valmiiksi trilogian, hänet on palkittu useaan otteeseen, mutta uusin kirja myy silti kovin vähän. Seuraa epätoivoa, itsesyyttelyä, pahoinvointia. Kustantajan mielestä työn alla oleva Kirjailijaelämää ei sovi julkaistavaksi. Ja sitten kaikki kääntyy parempaan, teos julkaistaan ja Raittila huomaa että ehkä hänellä on sittenkin vielä jotain annettavaa. Erään esilukijan mukaan teoksesta tulee romaani, koska se noudattaa klassisen draaman kaarta.

Romaani tai ei, hyvä kirja siitä kuitenkin tuli. Rahanpuutteesta valittaminen (sitä tässä teoksessa riittää) ei tietenkään ole kovin uutta tai mielenkiintoista, mutta muuten tekstissä on mielenkiintoisia kiinnikkeitä.

Eräs johtoaihe teoksessa on aidan takana vihertävä ruoho: Raittila on pitkin matkaa sitä mieltä, että muissa taiteenlajeissa on helpompaa kuin kirjallisuudessa. Kirjallisuus on kovin abstraktia, eikä kirjailijalla ole uutta teosta aloittaessaan mitään mihin kiinnittyä, toisin kuin näyttelijällä teksti tai muusikolla nuotit. Hän ei tule huomanneeksi esittävän ja luovan taiteen eroa, mutta aidan taakse katselemisen ajatus on mielenkiintoinen. Minä olen muusikko, ja minun näkökulmastani kirjallisuus on aivan ylivoimainen taiteenlaji verrattuna esimerkiksi musiikkiin: kirja voi olla yhtä aikaa viihdyttävä ja helppo ja silti taiteellisesti korkeatasoinen. Musiikissa nämä sulkevat toisensa kylmästi pois. Tästä esimerkkejä on vaikka kuinka paljon, täällä blogissa kirjoitin siitä ainakin Roope Sarvilinnan Kateissa-teoksen yhteydessä.

Pohdin muutama viikko sitten Jhumpa Lahirin Kaima-teoksesta kirjoittaessani sitä, kuinka vähän jenkkiromaanin viehätyksestä oli peräisin kielestä, ja kuinka monessa suomalaisessa romaanissa kieli taas on kaiken a ja o. Otsikoin tekstini silloin "Saatan olla väärässä", mutta en liene aivan hakoteillä ollut, koska Raittila kirjoittaa aivan samasta aiheesta tässä. Tuntemattoman sotilaan englanninkielinen käännös tuhosi koko teoksen hukatessaan kansankielen, ja Raittila havaitsee, että angloamerikkalaisessa maailmassa kirjojen kieli elää omaa elitististä elämäänsä kansasta ja sen puheenparresta eristettynä, "taiteellisesti hahmotettu puheenomaisuus on äpärän lailla tungettu pois silmistä ensin sarjakuvaan, sitten elokuvaan, ja kirjat on suljettu omaan ihmispuheesta erotettuun kirjakieliseen hermeettisyyteensä." Suomi on Raittilan näkemyksen mukaan erityisen rikas kieli, koko maailman mittakaavassa.

Olen huomannut saman. Mieleeni tulee keskustelu, jonka kävin erään saksalaisen nuorukaisen kanssa kaksikymmentä vuotta sitten. Puheeksi tuli jostain syystä tupakan kutsumanimet. Suomeksi voi sanoa rööki, kessu, körssi, röpelö, sätkä, paperossi, tutti, nortti, rölli, spaadero, tupakki, patukka, arkunnaula, skeffe, noin aluksi. Entä saksassa? Zigarette. Eikö muuta? Ei, tai no, Zigarettchen ehkä. Siinä kaikki.

Oi suomi!

Kiinnostavaa on myös Raittilan pohdinta siitä, miksi hänen romaaninsa Pamisoksen purkaus (2005), Kirjailijaelämää-teoksen sytyke, ei myynyt odotusten mukaisesti. "Pyrin kirjoittamaan taiteellisesti täysipainoisia ja merkityksellisiä romaaneja, joita olisi kuitenkin helppo ja mukava lukea. Tämä pyrkimys ei selvästikään ole jälkimmäiseltä osaltaan toteutunut. Olen näköjään päätynyt juuri sellaiseen kirjalliseen elitismiin, jota inhoan ja vastustan." Ongelma on tärkeä ja monitahoinen, ja kiteytyy valitettavasti siihen, että olemme niin kovin pieni kansa.

Mutta olemme pieni kansa, jolla on hieno kieli.

Hannu Raittila: Kirjailijaelämää
WSOY

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Tamminen tiukimmillaan

Petri Tammisen esikoisteos Elämiä on vuodelta 1994. Se on tyly. Siinä on nelisenkymmentä noin sivun mittaista kertomusta ja lopussa muutama pitempi tarina.


Lähes yksinomaan päälauseista koostuvat jutut kertovat kaikki kokonaisista ihmiskohtaloista, Tamminen puristaa yhden sivun mittaan kokonaisen elämän. Tällaisesta tiivistämisestähän Tammisen koko tuotanto koostuu, mutta näemmä esikoisteoksessa tyyli on ollut tiukimmillaan. Pienissä tarinoissa kerrotaan isoja asioita.

Esimerkiksi näin Tammisen kynä kulkee: "Arvo kävi sodat. Siiri oli himomarjanpoimija. Ruvettiin pienviljelijöiksi ja saatiin poika. Arvo kertoi sodasta. 'Jos puheenaihe ei ole pihapiirissä, se on talvisota tai jatkosota', Siiri sanoi." Siinä tulee paitsi historiaa ja ajankuvaa myös kuvaa tavallisen suomalaisen parisuhteen olemuksesta.

Tätä kokoelmaa voi lukea monin eri tavoin. Itse aloin loppupuolella kiinnittää huomioni siihen, että parisuhde on joka tarinassa keskeisimmällä sijalla, se on paljon tärkeämpää kuin vaikkapa työ. Ja sepä onkin osuvaa, kirjoitin samaisesta huomiosta hiljattain Panu Rajalan Eino Leino -elämäkerran kohdalla. Puoliso se on joka elämänkulkua eniten määrittää, vaikka moni muuta luulee.

Elämiä on tietenkin muotonsa ja tuikean tyylinsä ansiosta huikean yhtenäinen ja siksi taideteoksena ehyt. Mutta toinenkin puoli siinä on: näin tiukkaa tekstiä on raskas lukea. Mutta siihen on helppo lääke: kun tarinoita lukee muutaman illassa, niiden viehätys ja voima pääsevät valloilleen. Ja lukemisen iloa riittää pitempään.

Petri Tamminen: Elämiä
Otava

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Valkia kuin pläski

Kustannusyhtiö Savukeitaan johtajana ja runoilijana tunnetun Ville Hytösen esikoisromaani Jumalankoirat on kielellisesti yksi komeimpia koskaan lukemistani romaaneista.


Taiteilijan vapaus syntyy rajoista, sanoi ainakin Igor Stravinsky aikanaan. Hytöseltä ei kunnianhimoa tässä rajoitusmielessä puutu: hän kirjoittaa 1600-luvun loppuvuosista, vanhalla kielellä. Viron Läänemaalla, Lihulassa tapahtuu kummia: ihmissudeksi tuomittu Thies-niminen mies elää suomalaisen noidan, Aaprami Pöyrysen kanssa mökissään ja kyläläiset pelkäävät kaksikkoa. Kertojana on Matias Homelin -niminen Turun kuninkaallisen Akatemian opiskelija.

Oikeasti Hytösen kieli ei tietenkään ole 1600-luvun kieltä, sillä sitä ei kukaan jaksaisi lukea. Mutta kielen täsmällistä ikää merkittävämpi asia onkin se, että kieli näyttää uskottavalta. Ja että se on tuoretta - tuoreus kun voi tulla vanhastakin. Hytönen on tutkinut historiansa tarkkaan ja laittaa sen elämään. Voisin kehua kieltä ja sanavalintoja pitkästikin, mutta antaa tekstin puhua puolestaan.

Kun seuraavaksi haluat kuvailla kaunista nuorta naista, voit tehdä sen Matias Homelinin tapaan: "Tytön uuma uhmasi tuulta kuin pystykiikku ja lantio oli pyöristynyt sen verran, että se kesti lapsen tulon. Hampaatkin olivat kuin kielonkukat ja käsivarret kesivät eloluonnetta. - - Kaunis tyttö hän oli, valkia kuin pläski ja rynnäkäskin ikäisekseen. Ja kratti oli taikonut sille vihreät silmät ja vinon suun, jolla se puhalteli syljestä kuplia ja kuolasta pitkiä noroja talon kulmalle."

Eikä tuo kohta ole poikkeus, vaan joka ainoa lause kirjassa pysyy tiukasti vanhassa rytmissä ja mainiossa kielessä. Ja kai kirjassa on sanomaakin, muukalaisen pelko on aivan yhtä ajankohtainen asia nyt kuin kolmesataa vuotta sitten.

Jos Jumalankoiria haluaa jostain kritisoida, niin juonen imu ei ole sieltä vetävimmästä päästä. Kirja on enemmänkin sarja perättäisiä kuvia, jotka eivät erityisesti johda toisiinsa. Minulla ainakin kesti monta kymmentä sivua ennen kuin pääsin tekstin imuun - imua ei siis pidä odottaa juonesta vaan kielestä ja sen luomista kuvista. Ja ne kuvat, ne ovat kaikessa groteskiudessaan upeita.

Ville Hytönen: Jumalankoirat
Sammakko

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Esteettisen onnen lähteillä

Hihi. Sen kannessa on tissi. Ja toisen osan kannessa on myös tissi, hihihi.


En osaa yhtäkkiä keksiä missä kirjassa kannen herättämät mielikuvat olisivat suuremmassa ristiriidassa sisällön kanssa kuin Gummeruksen Erotica-sarjan Lolitassa. Klikkijournalistisessa ajassamme kansi vie todella, todella kauas harhaan.

Kyllä, tarina kertoo 47-vuotiaan miehen eroottisesta suhteesta 12-vuotiaaseen Lolitaan. Mutta romaanitaiteessa ei kyse ole siitä, mistä kertoo, vaan miten kertoo, ja siitä Lolita on erinomainen esimerkki. Lolitan kieli ja kerronta on huikeaa, ja Nabokov osaa rytmittää ja annostella tarinan upeasti. Lolita myös näyttää, mitä klassikkous käytännössä tarkoittaa: vuonna 1955 ilmestynyt teos ei ole millään lailla vanhentunut, eikä ikä näy suomennoksessakaan (joka on vuodelta 1975).

Satunnainen näyte tekstistä: "Koska se liittyi hänen tanssi- ja näytelmäharrastuksiinsa, olin sallinut Lo'n ottaa pianotunteja eräältä neiti Emperorilta (kuten me Ranskan kirjallisuuden tuntijat saatamme häntä sopivasti nimittää), jonka sinikaihtimiseen pieneen valkoiseen taloon noin mailin päähän Beardsleystä Lo ajoi kahdesti viikossa." Emperor on viittaus Gustave Flaubertin Rouva Bovaryyn, jonka päähenkilö Emma on käyvinään pianotunneilla neiti Empereurin luona tavatessaan rakastajaansa.

Nabokov leikkii kielellä oppineen ihmisen estottomuudella, teksti vilisee kirjallisia viittauksia, silmäniskuja lukijalle, ironiaa ja parodiaa, ja lukuisat ranskan-, saksan-, latinan- ja englanninkieliset pätkät jätetään suomentamatta. Mutta vaikka kielitaito ja kirjallisuudentuntemus ei riittäisi tähän kaikkeen (kenelläkään se ei riitä, ei lähellekään), teksti imee, koska siinä on kaiken peippailun ja kikkailun lisäksi pintataso, joka etenee kuin juna (tai oikeastaan auto). Humbert Humbert -salanimen taakse kätkeytyvä epäluotettava kertoja kuvaa poukkoilevaa road trippiään halki Amerikan, herättää ja pettää odotuksia, yllättää, ja vie mukanaan. Maalailee maisemia ja niiden sivussa tämän merkillisen miehen mielenmaisemaa. Ja hurmaa lukijansa.

Jälkisanoissa kirjailija asemoi tavoitteekseen taiteen sen itsensä vuoksi: "Minulle kaunokirjallinen teos on olemassa vain sikäli kuin se suo minulle sitä mitä mutkattomasti nimittäisin esteettiseksi onneksi, se on tunteeksi, että jotenkin, jossakin, olen yhteydessä toisiin olemisen muotoihin missä taide (uteliaisuus, hellyys, lempeys, hurmio) on normina. - - Pornografisissa romaaneissa toiminnan täytyy rajoittua kliseiden paritteluun."

Uuden utelias etsiminen, kliseiden välttäminen, leikkiminen kielellä, tyylillä, rakenteella ja kuvastolla, niistä paras taide on syntynyt aina ja niin se syntyy tänäkin päivänä. Ja jos tuo leikki yhtään kiinnostaa, Lolita kannattaa lukea.

Vladimir Nabokov: Lolita
Suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari
Gummerus

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Saatan olla väärässä

Kesäkuusta tuli näköjään ensimmäinen kuukausi jolloin blogitekstejä ei syntynyt yhtään. Syynä ei ole lukemattomuus vaan se, että kesällä tulee jostain syystä kerrattua vanhoja jo aiemmin luettuja kirjoja.

Jhumpa Lahirin Kaimaa en ole aikaisemmin lukenut, vaikka se on hyllyssä jo pitkään nököttänyt (Taina osti sen Pienestä kirjapuodista vuonna 2014). Se on takakannen mukaan pysytellyt aikanaan New York Timesin bestsellerlistalla 48 viikkoa, joten sen pitää olla hyvä.


Ja hyvähän se onkin. Päähenkilö on Gogol Ganguli, bengalilaisten vanhempien Amerikassa syntynyt poika. Gogolin elämänvaiheita seurataan syntymästä kolmekymppiseksi saakka. Sivuhenkilöitä on paljon, ja mukana on epäilemättä paljon sukujuuriltaan intialaisen mutta Amerikassa syntyneen kirjailijan omaa elämää.

Millaisia kirjan ansiot sitten ovat? Ensinnäkin se on tarpeeksi lavea, joten sen maailmaan pääsee kunnolla uppoutumaan. Gogol tulee tutuksi, ja hänen tuntemuksensa ja onnensa ja pettymyksensä ja kokemuksensa mielenkiintoisessa kahden kulttuurin välisessä tilassa piirtyvät hienosti lukijan mieleen. Intialaiset tavat ja termit ovat tietenkin kirjailijalla hanskassa, ja kerronta on erinomaisen sujuvaa.

Mutta sellaista mietin moneenkin otteeseen lukiessani, että Lahirin kielessä ei kyllä ole mitään erityistä. Saattaa olla että olen ihan pihalla, mutta ainakin jenkkiromaaneissa näin vaikuttaisi olevan aika usein. Parhaat kotimaiset romaanit lumoavat nimenomaan kielellään, kun rapakon toisella puolella luotetaan monipolviseen tarinankerrontaan ilman kielellisiä erityisyyksiä. Haluan nähdä asian niin, että kotimaamme kieli antaa enemmän mahdollisuuksia kuin englanti. Saatan olla väärässä.

Jhumpa Lahiri: Kaima
Tammi