Yksinkertainen lause kuljettaa moniulotteisia kokemuksia

Antti Tuurin teoksia on tullut luettua säännöllisen epäsäännöllisesti. Niistä on muodostunut kuva taitavasta kirjoittajasta, jonka kieli on tarkkaa ja konstailematonta, mutta mitään erityisen suurta lumovoimaa en ole kirjoista kokenut löytäneeni.

Tuurin merkittävimmät teokset (eli lähinnä Pohjanmaa-sarjan kirjat kuten Talvisota, Ameriikan raitti ja Finlandia-palkittu Lakeuden kutsu) ovat minulta jääneet väliin, ja Ikitien luettuani voin vain todeta, että ehkäpä Tuurin lukeminen olisi pitänyt aloittaa juuri niistä. Tietenkin.

Ikitiessä nimittäin on lumovoimaa, monin tavoin. Sen kieli on sitä korutonta, tosia asioita kertovaa tarinointia, johon olen Tuuria lukiessani aiemminkin törmännyt: "Ajettiin katu alas Äänisen rantaan ja rantakatua seuraavaan kadunristeykseen, josta päästiin takaisin ylös kaupungille." Miehinen yksinkertaisuus ja konkreettisuus on aina läsnä: "Unta en saanut, katselin saunan lautojen kuvioita ja yritin pitää mielestäni poissa hankalat asiat."

Minäkertojalle tyypillisiä ovat lauseet, joiden perässä on pieni lisäys: "Joku oli pitänyt tulta kamarini kamiinassa ja hoitanut pellit kiinni, niin että kamiinan kylki oli lämmin ja koko kamari." Ja noiden lauseiden annostelu on juuri sopivaa, ei liikaa muttei liian vähänkään.

Yleensä en tykkää tositapahtumiin perustuvista romaaneista. Ikitie on historiallisilta osiltaan täyttä totta, Wikipediaa ja Google Mapsia piti välillä käydä selailemassa kun omissa tiedoissa oli aukkoja.

Lapuan liikkeen miehet muiluttavat kauhavalaisen Jussi Ketolan Neuvosto-Karjalaan elokuussa 1930, ja siellä hän päätyy Jussi Kari -nimisenä rakentamaan työläisten paratiisia Hopea-nimiseen kolhoosiin yhdessä Amerikasta tulleiden siirtotyöläisten kanssa. Mitään yhteyksiä Suomeen ei sallita, Jussi päätyy yhteen Irina-nimisen naisen kanssa ja saa lapsenkin.

Jussi on rehti ja rehellinen mies, mutta koko ajan Jussin uuden elämän taustalla väijyy kierous ja vainoharhaisuus. Aina joku kyttää ja kantelee ja ihmiset antavat täysin absurdeja vääriä todistuksia toisistaan, ja paikalliset virkamiehet ovat toinen toistaan julmempia. Loppuhuipennus on karmea. Vääryyden tunne on musertava, ja siitä nousee Ikitien voima. Psykologinen puoli, yksilön kokemus tuosta hirvittävästä seikkailusta, se on jotain mitä historiankirjoista ei löydy. Ja sitä varten meillä on Antti Tuuri, joka taikoo lauseillaan Jussin ja hänen läheisensä äärimmäisen eläviksi.

Kokemukset ja tunteet eivät ole yksinkertaisia, vaikka Tuurin lauseet siltä näyttäisivätkin. Pitkä tarina pitää otteessaan ensimmäisestä sivusta viimeiseen, tämä on komea teos.

Antti Tuuri: Ikitie
Otava