torstai 27. joulukuuta 2018

Jotain rajaa hei

Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin tuore kirja Maailmojen loput on mielenkiintoinen teos. Se sisältää esseemuotoista pohdintaa romaanien lopetuksista: ensin neljä esseedialogia lopetusten olemuksesta, sitten 30 pienoisesseetä yksittäisten romaanien lopetuksista.


Alkupuolen dialogi toimii hienosti. Vuola ja Melender ovat samaa ja eri mieltä, ja heidän kynänjälkensä ovat riittävän erilaiset jotta dialogimuoto tulee perustelluksi. Paljon viisaita aatoksia lentelee, valmista ei tule juuri mistään mutta sitäpä ei yritetäkään.

Esimerkiksi tällaista tarinointia: "Yksittäisen kirjailijan on turha kuvitella keksivänsä  tai lisäävänsä sanataiteeseen mitään autenttista tai ainutkertaista. Kaunokirjallisuuden tekeminen on olemassa olevan tekstimaterian jäsentämistä. Toisinaan kirjailijan tietoisuus käyttää tätä materiaa, toisinaan taas materia käyttää kirjailijaa tiedostamattoman kautta. Jälkimmäisessä tapauksessa kirjailijasta voi tuntua kuin hän olisi ulkoisten voimien viemänä. Se kuulostaa mystiseltä, mutta on kirjoittamisen maailmassa yhtä arkista kuin kahvitauot tai päivätorkut."

Todella usein kirjallisuudessa mennään metsään kun puhutaan musiikista, ainakin näin musiikinopettajan näkökulmasta. (Ainoastaan Juha Itkoseen voi aina luottaa musiikkijutuissa.) Vuola kirjoittaa sivulla 68: "Toisinaan loppu ja alku muodostavat kehän, joka muistuttaa klassisen musiikin rondomuotoa." Ja minä niin mieleni pahoitan, ei noilla kahdella ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Rondossa on erilaisia jaksoja, joiden väleissä toistuu moneen kertaan sama pätkä, aivan niin kuin kertosäe popkappaleessa. Popkappaleeseen vertaaminen olisi epäilemättä rahvaanomaista, rondossa on näemmä jonkinlaista korkeaa hohtoa kirjallisuusihmisen silmissä, miksi muuten tuollainen vertaus olisi tehty. Mutta Vuolan kuvaama kehämuoto ei kyllä ole rondoa nähnytkään.

Vielä alkupuoltakin mielenkiintoisempia ovat nuo 30 pienoisesseetä yksittäisten romaanien lopuista. Jotta lopetus tulisi ymmärrettäväksi, pienoisesseissä kerrotaan paljon romaaneiden muustakin sisällöstä kuin vain viimeisistä sanoista. Sieltä on hyvä poimia kirjoja lukupinoon, niin vetäviä Vuolan ja Melenderin kuvaukset ja analyysit ovat.

Melender vetää kyllä aika lailla överiksi tulkitessaan Tuntemattoman sotilaan lopetusta. Seitsemän veljestä päättyy virkkeeseen "Se kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa." Melender kirjoittaa sivulla 255: "'Aika velikultia' voidaan lukea Seitsemän veljeksen lopetuksen varjolauseena: 'Aika' (päivän kierto, historian kulku), 'veli' (veljekset, rivisotilaat), 'kultia' (auringon kultaisen säteet, pauhun jälkeinen rauha)."

Jotain rajaa hei.

Mutta juuri tällaista esseiden pitääkin olla: jos ne eivät yhtään ärsyttäisi tai pistäisi ajattelemaan, ne eivät olisi esseitä ollenkaan.

Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput.
WSOY

maanantai 3. joulukuuta 2018

Ihminen mediassa

Venla Hiidensalon Sinun tähtesi oli hieno lukukokemus puolitoista vuotta sitten. Puolivahingossa huomasin viikko sitten että meillähän on Hiidensalon esikoinen Mediahuora tuossa hyllyssä. Ihan lukemattomana.


Hyllyssä se on yhä, mutta ei enää lukemattomana. Mediahuora on ihan erilainen kuin Sinun tähtesi, mutta hieno kirja tämäkin on. Hiidensalo on kansitekstin mukaan vapaa toimittaja, ja Mediahuora näyttäisi olevan niin kuin esikoiset useimmiten, omakohtainen tilitys media-alan kääntöpuolesta.

Onhan se sitäkin, mutta se tavallinen tarina tämä ei ole. Kertomus on hienosti sommiteltu ja se välttää karikot ja kliseiset asetelmat, ja edetessään se paranee koko ajan. Hiukan lukiessa tuntui siltä että pituutta olisi ehkä voinut karsia, mutta lopulta kaikki asettuu kuitenkin paikoilleen.

Päähenkilö Maria on siis vapaa toimittaja. Ensimmäinen lause lyö tekstille suunnan: "Perttu on kadonnut." Mikään salapoliisitarina Marian pojan Pertun katoamisesta ei kuitenkaan kasva, sillä tähän kuvaan palataan vasta sivulla 326. Nuo kolmesataa sivua kirja kertoo Marian edesottamuksista mediamaailmassa ja sen ulkopuolella, epätäydellisestä ihmisestä täydellisten kuvien maailmassa. Äitiys ei onnistu, työelämä takkuaa, ihmissuhteissa on vaikeaa. Mieli ei pysy kasassa.

Kirja kertoo kenestä tahansa, siis. Hyvän kirjan merkki.

Liikuttavia ja surullisia hetkiä koetaan, huumoria viljellään. Marialta tilataan "lupsakka henkilökuva" Keijo Näädästä, poliitikosta: "Kuvaaja käy sitten kuvaamassa vaimon ja lapset. AD photoshoppaa Keijon niiden keskelle." Kirjoittamisajankohdan uutisia ilmestyy tekstiin, Facebook roikkuu otsikoissa koko ajan. Freelancereiden heikkoa asemaa sivutaan useasti, ja juuri näillä main tuli tuo edellä mainittu karsimisen ajatus paikoin mieleen.

Mutta loppupuolella päästään alkulauseessa kuvatun katoamisen kimppuun ja kerronta tiivistyy. Samalla siihen tulee myös rehevyyttä ja kukkeutta, jota voisi kutsua runollisuudeksikin. Moniaalle kurotteleva teksti kiertyy lopulta itseensä ja pysyy koossa.

Venla Hiidensalo: Mediahuora
Otava

perjantai 16. marraskuuta 2018

Haaremilla on hintansa

Panu Rajala jatkaa ahkeraa työtään elämäkertojen parissa. Tänä vuonna vuorossa on Ilmari Kianto, ja Suomussalmen sulttaani onkin komea jatko Rajalan mittavaan tuotantoon.


Suomussalmen sulttaani etenee tutun jouhevasti. Ai mistäkö jouhevuuden huomaa? Se on ihan helppoa: jos viisisataasivuinen kirja tulee luetuksi viidessä päivässä, sen vetovoima on selkeä ja kiistaton. Olen tänä vuonna jättänyt kylmän viileästi monta kirjaa kesken, jos imu puuttuu. Varsinkin vuotta 1918 käsitteleviä kirjoja on tullut keskeytettyä useita. Sotakuvaukset kun enimmäkseen haukotuttavat.

Sain Suomussalmen sulttaanin samana päivänä kun Hesarin arvio siitä ilmestyi. Matti Mäkelä kirjoitti alaotsikossa, että tätä teosta "pitää lukea Karl Ove Knausgårdin jälkeisestä maailmasta käsin", mitä en ymmärtänyt. Nyt ymmärrän: Ilmari Kianto kirjoitti samalla tavalla kuin Knausgård, suoraan omasta elämästään. Rikkoi välit läheisiinsä ja naapureihin, ei välittänyt mitä muut hänestä ajattelevat. Ja kärsi sitten, tietenkin.

Kiannon omasta elämästä kummunneet kirjat ovat elämäkerran mukaan enimmäkseen ei-niin-kovin-hyvää kirjallisuutta - en ollut niistä tätä ennen mitään kuullutkaan. Tuskin on moni muukaan. Silloin kun Kianto jaksoi kurottaa tarpeeksi kauas omasta itsestään, hän sai parhaimmillaan aikaan klassikkotavaraa: Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi ovat kansakunnan kaapin päällä, tukevasti.

Kianto oli huikean taitava sanankäyttäjä ja hän kirjoitti maanisen ahkerasti, mutta aiheiden valitseminen oli hänen kompastuskivensä. Vienasta kertovat matkakirjat eivät innostaneet kustantajia eikä lukevaa yleisöä, eikä omaelämäkerrallisuus ollut vielä samanlaisessa huudossa kuin Knausgård-ajassamme. Tai sitten kirjat vain ovat huonompia kuin Knausgårdin tuotanto.

Kiannon elämä ei tuottanut kovin kaksisia kirjoja, mutta siitä syntyy kuitenkin erinomaisen kiinnostava elämäkerta, tämä tässä. Kuten kirjan nimi kertoo, naissuhteet olivat Kiannon elämän suola ja pihvi. Hän aloitti vasta kolmekymppisenä, mutta otti sittemmin menetetyt vuodet takaisin, korkojen kera (ai että, kyllä suomen kieli on hienoa). Tai eipä siinä juuri korkokenkiäkään katseltu, Kiannolle tuntui kelpaavan kuka tahansa nainen, joka sattui olemaan saapuvilla.

Lapsia Kiannolla oli monen naisen kanssa, ja mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä kiivaampaan tahtiin naiset vaihtuivat. Monesti naisia oli useita yhtä aikaa, eikä rajuilta riidoilta tietenkään vältytty. Haaremin ylläpito on kallista, Kianto eli koko elämänsä taloudellisessa mielessä aivan veitsen terällä. Mutta ilmeisen hyvä siitä elämästä kuitenkin tuli.

Elämäkerrasta ainakin tuli hyvä. Rajala kertoo elävästi, laajasti asioita taustoittaen - harvalla on yhtä leveää tietomäärää 1900-luvun alkupuolen kulttuurielämästä kuin Rajalalla, jonka elämäkerrat painottuvat nimenomaan tuohon aikaan. Rajalan käyttämä kieli on hiukan kallellaan tuohon menneeseen aikaan, mutta aina maukkaalla tavalla. Elämän ja tuotannon esittely ovat täydellisessä balanssissa. Tarina etenee kronologisesti ja sitä on helppo seurata. Muutamissa kohdin kronologiasta pikkuisen poiketaan, ja siinä onkin ainut ihmettelyn paikka: miksi?

Panu Rajala: Suomussalmen sulttaani. Ilmari Kiannon elämä
SKS

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Muiden eläinten puolesta

Yuval Noah Hararin kirjoihin törmää siellä täällä tämän tästä, ja jossain jutussa mainittiin Sapiens niistä parhaaksi. Siitä sopii siis aloittaa.


Sapiens on tietokirja ihmiskunnan historiasta ja kehityksestä. Se "haastaa kaiken sen, mitä luulimme tietävämme ihmisyydestä". Takakannen teksti pitää paikkaansa, tai ehkei teos nyt sentään kaikkea haasta, mutta paljon mielenkiintoisia juttuja ja näkökulmia siitä löytyy. Niin paljon että kirjan lukee tuosta vain, vaikka sivuja on melkein viisisataa.

Kirjan rakenne on selkeä: kognitiivinen vallankumous pani historian käyntiin 70 000 vuotta sitten, maanviljelyn vallankumous vauhditti sitä 12 000 vuotta sitten. 500 vuotta sitten alkanut tieteellinen vallankumous saattaa aloittaa jotain tai sitten lopettaa koko historian.

Näissä raameissa Harari kertoo ison määrän mielenkiintoista faktaa, esimerkiksi vertaa vuoden 1500 tilannetta nykyhetkeen näin: ihmisten määrä on noussut 500 miljoonasta 7 miljardiin. Vuosituotanto on noussut 250 miljardista dollarista 60 biljoonaan dollariin. Energiankulutus on noussut 13 biljoonasta kalorista per päivä nykyiseen 1500 biljoonaan kaloriin per päivä. Ihmisten määrä on noussut 14-kertaiseksi, tuotanto 240-kertaiseksi ja energiankulutus 115-kertaiseksi.

Sapiens on läheistä sukua Jared Diamondin klassikoille Kolmas simpanssi ja Tykit, taudit ja teräs, mutta näkökulma on hiukan erilainen, ja tietenkin kiinnostavat pikkufaktat ja tarinat toisia. Niin kuin esimerkiksi tarina siitä, kuinka Hongkong päätyi Briteille siksi, että huumekauppaa käyvien yhtiöiden osakkeita omistaneet brittiparlamentaarikot ja ministerit voisivat rauhassa jatkaa oopiumin myymistä kiinalaisille.

Vaikka kirja on ilmestynyt vuonna 2011, Hararin ydinsanoma on äärimmäisen ajankohtainen. Hän painottaa, että vaikka ihminen on saanut paljon aikaan, kehitystä ja imperiumeja ja verkostoja ja kasvua, on muiden eläinten tila huonontunut ihmisen toimien ansiosta yhä kiihtyvällä tahdilla. Juuri edellispäivänä uutisoitiin, kuinka selkärankaisten eläinten määrä on vähentynyt 60 prosenttia vuosina 1974-2014.

Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia
Bazar

torstai 18. lokakuuta 2018

Kulkijat sodan varjossa

Kauko Röyhkän uusin romaani Maan korvessa kulkevi on jälleen oiva osoitus siitä, kuinka tärkeää taiteessa ovat taiteilijan itse itselleen asettamat rajat.


Tässä kirjassa Röyhkä on rajoittanut itsensä kertomaan vain suomalaisessa maisemassa kulkemisesta vuonna 1944: lestadiolaislapset Pirjo ja Iivari kulkevat Siilinjärveltä Muonioon, ja saksalainen alppijääkäri Dieter Kölbling kulkee Enontekiöltä samaiseen paikkaan.

On sota. Lasten isä on kadoksissa tai kuollut, ja äidin mielenterveys on järkkynyt. Muoniossa asuu Ossi-eno, jonka luona lapset pääsevät turvaan, omiensa pariin. Dieter Kölbling puolestaan on karkuri, hän haluaa päästä Ruotsiin ja lopettaa sotimisen. Hahmoilla on selkeä suunta ja tahtotila, siksi tarina vetää. Kerronta etenee enimmäkseen vuorovedoin, joka toisessa luvussa seurataan lapsia ja joka toisessa Dieteriä.

Sodasta voi kertoa monella tavalla. Rintama- ja taistelukuvauksia en jaksa lukea yhtään, ei kiinnosta. Jari Järvelän Kosken kahta puolta on ollut tämän mielestäni tämän vuoden paras sotakirja: siinä ollaan sivussa koko ajan mutta silti asian ytimessä, vertauskuvien kautta. Röyhkän teos on samalla tavalla mainio, näiden pienten ihmisten kohtalo kiinnostaa ja koskettaa aivan eri lailla kun rintamasotilaan. Ääriolosuhteissa mennään, ja Suomen luonto on isossa osassa kirjaa.

Röyhkän kieli tuo mieleen Antti Tuurin. Se on hyvin toteavaa ja korutonta, lauseet lyhyitä. Ei niin minkäänlaista kohosteisuutta tai lyyrisiä kielikuvia, ainoastaan aivan loppumetreillä jokunen. Muutamissa paikoissa tuntuu, että "näytä, älä kerro" -maksiimi on päässyt unohtumaan, varsinkin Dieter selittää omaa vointiaan kömpelön tuntuisesti. "Vaivalloista tämä meno on, mutta tänään olen pystynyt etenemään jo kymmenkunta kilometriä. Reppu on keventynyt ja vauhti kasvanut, mutta sitten tuli tämä sade. Märät kengät ja sukat tuntuvat pahalta." Paikoitellen herää anakronismin tuntu, esimerkiksi sivulla 148 kun lapset ovat hotelli Pohjanhovissa, puhutaan "respan naisesta". Oliko vuonna 1944 lasten maailmassa sellaista?

Sen Röyhkä näyttää, että kun tarina on hyvä ja tiukkarajainen, kokonaisuus toimii. Juoni huipentuu tyylikkäästi, sopivasti avoimen ja sulkeutuvan välimaastoon.

Kauko Röyhkä: Maan korvessa kulkevi
Like

keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Mikä siinä paikalla sattumalta keksitään

Kultaisella yhdeksänkymmentäluvulla yksi vuoden kohokohtia oli aina Jari Tervon uuden romaanin ilmestyminen joulukuusen alle. Niissä kirjoissa sanavalmiit rikolliset toikkaroivat, ja sekä kieli että juoni veivät mukanaan. Sittemmin on jäänyt jokunen Tervo lukemattakin, mutta suurimman osan olen uudemmistakin lukenut.


Aamenen aloittaminen tuntui paluulta menneisyyteen, tämähän on juuri sitä parasta Tervoa!  Pahasuiset venkulat touhuilevat ympäriinsä, puhuvat lystikkäitä ja viisaitakin sanoja. Esimerkiksi näin: "Konstaapeli näytti omatukkaiselta ja tuoksui keväiseltä veneeltä. Mieheltä ei voi enempää vaatia." Kalevalaan viitataan, Lemminkäistä ja Kullervoa kohden. Tiukkoja ja tarkkaan ajateltuja lauseita riittää, liikaan kikkailuun Tervo ei kuitenkaan sorru missään.

Tervo tulee esittäneeksi myös erilaisten huumorintajujen olennaisimman eron: "Mun vaimon mukaan maailmassa ei siis ole vitsejä. Hauskaa on vaan se mikä siinä paikalla sattumalta keksitään." Juuri näinhän se menee, vähemmän lukenut arvostaa valmiita vitsejä, fiksumpi tilannehuumoria.

Paras taide syntyy rajojen asettamisesta, siitä että taiteilija ahtaa itsensä tiukkaan karsinaan. Aamenessa on paljon tällaista kunnianhimoa: se on yhdenpäivänromaani, ja joka luvussa on eri kertoja.

Hieno homma, jos kirjan lukee yhdeltä istumalta. Mutta jos ei lue, putoaa helposti tapahtumien hetteikköön. Kuka tuo nyt oikein olikaan? Ja miten hän liittyy mihinkään? Ja mitä aiemmin tapahtuikaan? Tällaisia kysymyksiä heräsi lukiessa aika usein, mutta onneksi ihan kaikesta ei tarvitsekaan pysyä kärryillä. Ja voihan tämän lukea toiseenkin kertaan, silloin epäilemättä aukeaa uusia juttuja taas. Näin olen ennenkin Tervon kirjojen kanssa tehnyt.

Toinen asia joka häiritsi oli se, että vaikka eri kertojilla on jonkin verran toisistaan poikkeavat äänet, jotkut niistä  tuntuvat epäuskottavilta. Esimerkiksi sivulla 265 kaksi ja puoli vuotta Suomessa asunut maahanmuuttaja Noor sanoo: "Hän oli rehellinen nuori mies, pikkuveljeni. Ei hän halunnut jäädä tänne orkestroimaan kuuden hengen taskuvarkauksia."

Tämä kirja on Tervolta komea paluu siihen, minkä hän parhaiten osaa, ja mitä ei osaa kukaan muu kuin Tervo. Kieli, juoni, onni, epäonni, ylenkatse, lämmin ymmärrys. Monenlaista mahtuu hienoon romaaniin.

Jari Tervo: Aamen
Otava

lauantai 6. lokakuuta 2018

Turun kirjamessut 2018

Taina kävi Turun kirjamessuilla jo perjantaina, tapaamassa Myllylahden kirjailijaa Jaana Lehtiötä. Kuulumisia vaihdettiin ja kuvia näpsittiin.


Roope Lipasti teki kaikkensa päästäkseen Jaana Lehtiön kanssa samaan kuvaan. Tässä hän esittää olevansa Lehtiön omatunto, joka kuiskuttaa korvaan vakavia ajatuksia. Mikrofonin kanssa jotta varmasti menee perille.


Ilmaisia nimikirjoituksia oli tarjolla. Kuvista päätellen Roope Lipasti ei perjantaina kovin helposti lavalta lähtenyt.


Nuortenkirjailijat nuorempina.

Lauantaina menimme messuille molemmat. Ruuhkaa oli, niin kuin aina keskellä päivää. Tuttuja käveli vastaan, tuntemattomiinkin törmäiltiin.


Antti Heikkinen kertoili tuoreesta Kehveli-kirjastaan. Se pitänee laittaa lukulistalle, niin lupsakalta teksti vaikutti. Ahkerasti julkaiseva Heikkinen osoittautui myös erinomaiseksi imitaattoriksi, Johannes Virolainen ja Veikko Vennamo sujuivat ainakin komeasti.

Lahjakirjoja löytyi pukinkonttiin, niin kuin aina ennenkin. Niitä ei voi tässä paljastaa, mutta kassillinen niitä kertyi. Ruokailu onnistui kiireettömästi ja väljästi kun ymmärsimme mennä näytteilleasettajien ravintolaan.


Sininen läiskä tämän kuvan keskellä on Tommi Kinnunen, jonka haastattelua oli kerääntynyt kuuntelemaan niin suuri yleisö että kännykän kamera ylettyi vain vaivoin massan yli. Kuultiin tarinoita Pintin taustalta, keveitä ja painavia. Haastattelija Mikko Rouhiainen piti tilanteen jämäkästi hanskassa.

Ruokamessujen puolella maistoimme Skyriä, koska halusimme päästä kunnolla rahat pois -tunnelmaan.

Turun kirjamessut 2018
5.-7.10.

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Näin sodasta kuuluu kirjoittaa

Tuskailin tuossa taannoin Anneli Kannon Lahtarit-kirjan kanssa kuukauden verran. Vaikka Kannon kieli oli todella komiaa, ei sodankäynti vain juonena napannut yhtään. Ja sisällissodan satavuotissynttäreiden vuoksi aiheesta on tietenkin julkaistu tänä vuonna paljon.


Jari Järvelä näyttää Kosken kahta puolta -kirjallaan, kuinka sodasta kuuluu kirjoittaa. Juuri näin. Sivusta katsoen, arkisista asioista, pinnanalaisista jännitteistä, alleviivaamatta mitään. Pienen toiminnan kautta, hillityin aikalaiskuvauksin.

Teoksen päähenkilö on nimeltään Jari Järvelä, joka elää lapsuuttaan 1970-luvulla. Hänen mumminsa ovat olleet lapsia kansalaissodan aikaan, Aino punaisten puolella ja Sofia valkoisten. Puolet kirjasta Jari on Aino-mummin luona, toisen puoliskon Sofian luona. Mummien kertomuksista kuoriutuvat esiin kansalaissodan ristiriidat ja se, kuinka syvässä ne yhä edelleen istuvat, vaikkei päältä katsoen uskoisi. Molempien näkökulma on tosi ja oikea, todellisuuksia on kaksi.

Näyttämönä toimii Sastamala, joka poltettiin sodan aikana. Miljöön kuvauksessakin Järvelä hillitsee itsensä, hän ei keikaroi paikallistuntemuksella juurikaan - vaikka on siis oikeasti ollut mummiloissa kosken kahdella puolella Sastamalassa. Sen verran kiinnostavaa tarinointi kuitenkin oli, että kävin katsomassa Nälkälänmäkeä kun kerran sinne suunnalle edellispäivänä satuin.

Kieli on luonnikasta ja konstailematonta, lapsen näkökulma ja rekisteri pysyvät yllä hienosti koko ajan. Ainoa mikä minua hieman häiritsi oli rempaista-sanan toistuva käyttö. Tuollaista sanaa voi käyttää vain kerran per romaani, jos minulta kysytään.

Hyvä kirjailija osaa kuvata pienimmätkin yksityiskohdat tarkasti. Kirjailijan pitää siis kokeilla vaikkapa miltä tuntuu kun sormea kuljettaa pitkin pitsireunusta. Sivulla 74 Järvelä kirjoittaa. "Kun pissaan ison mustan napin läpi, tulee neljä suihkua." Kaikkea ne kirjailijat keksii kokeilla.

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta
Tammi

maanantai 24. syyskuuta 2018

Helsingin selkosilla

Mikko-Pekka Heikkinen on tuottanut allekirjoittaneelle riemukkaita hetkiä kirjoillaan. Terveiset Kutturasta, Jääräpää ja Poromafia resonoivat kaikki paitsi huumorillaan myös hienolla kielellään, eikä musiikin alituinen läsnäolokaan varsinaisesti haittaa.


Heikkisen teoksia yhdistää myös se, että niissä on aina kaksi keskenään konfliktoivaa suomalaista ihmisryhmää. Niin on Betoniporsaassakin, tällä kertaa maaltamuuttajat ja helsinkiläiset. Koko Suomi on autioitunut, ja ihmiset kehä kolmosen ulkopuolelta vyöryvät pääkaupunkiin. Puistoihin perustetaan pakolaisleirejä, ja Punaisen ristin työntekijöitä hälytetään maailman kriisipesäkkeistä Helsinkiin. Alkuperäisasukkaat panevat tietenkin hanttiin, kiihkeimpänä kärkenään punavuorelaishipsterit.

Toimittaja Jyry Pesiöllä ei mene ammatillisesti kovin hyvin, joten hän pyrkii hyötymään tilanteesta. Hän hakeutuu hipsterien porukoihin, partavahayrittäjä Waltteri T. Finnén läheisyyteen. Tilanne eskaloituu.

Heikkinen kirjoittaa hyvin, tietenkin, mutta hiukan tässä on välityön maku. Kirja on lyhyempi kuin edelliset, eikä varsinkaan kielellisesti nyt saada kaikkea irti, vaikka maalaisten ja stadilaisten asetelma sellaiseen erinomaisen lähtökohdan tarjoaakin. Hipsterit ja maalaiset jäävät molemmat vähän valjuiksi. Monin paikoin tekstistä tulee mieleen Reijo Mäki, eikä se tässä ole ihan välttämättä kaikkein suurin kehu. Juonen siirtolais- ja sisällissota-allegoriatkaan eivät nouse varsinaisesti siivilleen, vaikka naurattavat tietty paikoin.

Helposti tulee tehtyä johtopäätös siitä, että nyt kun Heikkisen teoksessa ensimmäistä kertaa Lapin väki ja kieli ei ole isossa osassa, teksti ei luista aivan yhtä sujuvasti. Kummallista sikäli, että Heikkinen ei ole kotoisin Lapista vaan Kajaanista. Ja sikäli, että tässä teoksessa yksi päähenkilöistä on Kajaanista, tai Kajjjaanista niin kuin Suikkari itse asian ilmaisee. Osoittaapa ainakin sen, ettei kirjailijan kotipaikalla ole välttämättä välitöntä yhteyttä kielen finesseihin.

Kaikesta marinasta huolimatta Betoniporsas on hauska ja ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.

Mikko-Pekka Heikkinen: Betoniporsas
Johnny Kniga

torstai 20. syyskuuta 2018

Onnellisen elämän salaisuus paljastuu

Jukka-Pekka Palviainen oli minulle ennestään tuntematon kirjailija. Ei ole enää, ja Ääniä rappukäytävässä oli sen verran lystikäs kokemus että tekijän muuhunkin tuotantoon lienee syytä tutustua.


Päähenkilö on Paul, kerrostalokyttääjä ja filosofian lisensiaatti. Hän on tietenkin työtön, eikä omaa elämää ole. Elämän sisällöksi hän on ottanut naapureiden vahtimisen ja valistamisen. Yksinäisinä yön tunteina hän saa seuraa netissä päivystävästä Lolasta, jonka hän haluaa siveyssyistä pukevan vaatteet päälleen silloin kun nettiyhteyttä otetaan. Paul ei ole samanlainen kuin muut, rasvaiset öykkärit. Boheemi äiti on tyytymätön poikaansa, joka ei ole edes homo. Naista Paulilla ei ole, mutta kaikki hahmottuu naisten kautta. Ja naisen hahmossa muutos sitten saapuukin.

Tietenkin. Moni kasvaa koulussa siihen käsitykseen, että matematiikka tai historia tai biologia tai kielitaito olisivat tärkeitä asioita elämässä menestymiselle. Paljastan nyt totuuden: eivät ne ole. Menestymisen ja onnellisuuden salaisuus on siinä, että onnistuu löytämään vierelleen hyvän kumppanin. Tästä Ääniä rappukäytävässä oikeasti kertoo, vaikka ei sano sitä suoraan. Siksi tämä on viisas kirja.

Ääniä rappukäytävässä on mitä tyypillisintä mieskirjallisuutta. Mieskirjallisuutta ei pidä sekoittaa äijäkirjallisuuteen, joka on asia erikseen, erä- ja sotajutut jätän suosiolla itseäni äijemmille. Mieskirjallisuuteen kuuluu, että päähenkilö on keski-ikäinen mies, ja hänen merkitsevin ominaisuutensa on surkea luuserius. Keski-ikäinen mies kestää hyvin pilkan ja itseironian, ja Palviainen osaa repiä aiheesta huumoria. Sekä hauskoja lausetason oivalluksia ("Kotona äiti pesi minut hellästi ja huolellisesti kuin lapsensa.") että isompia asetelmia. Monet kuviot ovat ikiaikaisen tuttuja, mutta se ei tietenkään tarkoita että ne olisivat loppuun käsiteltyjä.

Nauroin ääneen useasti tätä lukiessa. Koska mitään muuta ulospäin näkyvää reaktiota mikään kirja ei ole minussa koskaan herättänyt, tällaista kirjaa voi pitää erittäinkin hyvänä. Vaikka ajatusten hämmentäminen tai tunteiden liikuttaminen voivat ehkä olla vielä arvokkaampia noin inhimillisesti ottaen, ei naurun voimaa pidä väheksyä.

Jos Palviaista pitää verrata johonkin, tulevat Roope Lipasti ja vaikka Mikko-Pekka Heikkinen tai Mikko Kalajoki ensimmäisinä mieleen.

Jukka-Pekka Palviainen: Ääniä rappukäytävässä
Karisto

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Lukeminen on halpa harrastus

Joskus käy niin että kirja ei kulje. Itse asiassa kirjan vetävyyden voi mitata melko suoraan siitä, kuinka pitkä aika edellisen blogitekstin kirjoittamisesta on kulunut. Tämän ja edellisen postauksen välillä meni melkein kuukausi, joka lienee ennätykseni. Näin hitaasti ei mikään ole mennyt.


Lahtarit ei ole silti huono kirja, ei ollenkaan. Teos kertoo sisällissodasta valkoisten puolelta, pohjalaiset poikaset kulkevat siinä kohti Viipuria ja sodan päättymistä. Anneli Kanto on tehnyt ison pohjatyön, ottanut sodan tapahtumat ja laittanut ne elämään. Jokainen luku on yhden ihmisen näkökulma: yksi on sodasta innoissaan, toinen ei. Loppua kohti into tietenkin laimenee jokaisella.

Ja se kieli, se on aivan huikeaa! Kirjailijan juuret ovat Pohjanmaalla, joten murre taittuu niin mehevästi että lukijaa hytkyttää. Esimerkiksi tällaisia viisauksia pohjanmaalaiset kirjassa päästelevät: "Körttilääsyys sopii akoolle ja vanhoille miehille, mutta sinoot nuori ja tykky mies, hyväs lihas ja terves. Rupia uskohon sitte vasta, kun oot niin vanaha, jottet enää syntihin pysty. Minä pysyyn kannallani niinku kivinavetta, ja ku Malkamäes oli kumminkin körttiläästä saman verran kun kananpaskas valakoosta, niin lopuuksi se suostuu."

Minun hidas etenemiseni johtui vain ja ainoastaan aiheesta, siitä, että sotakirjat eivät nappaa, eivät vaikka ne olisi kirjoitettu näin hyvin. Tunnenpa itseni taas hiukkasen paremmin.

Kääntöpuoli hitaassa lukemisessa on se, että kirjan sijaan tuli tartuttua iPadiin tai kännykkään ja selattua aivottomana tyhjäpäänä nettiä, ja siitä nyt ei koskaan seuraa mitään hyvää. Minulle kävi niin että sain selailusta autokuumeen ja tietenkin sitten ostin auton.

Mitä tästä opimme? Lukeminen on halpa harrastus.

Anneli Kanto: Lahtarit
Gummerus

tiistai 21. elokuuta 2018

Lyyrinen luopuminen

Bo Carpelanin laajasta tuotannosta en ole muistaakseni aiemmin lukenut kuin Axelin joskus kauan sitten. Hänen viimeiseksi jäänyt romaaninsa Lehtiä syksyn arkistosta on nimensä mukainen.


Pieni, alle kahdensadan sivun mittainen kirja on täynnä syksyä ja lyyristä luopumista. Sen päähenkilö Tomas Skarfelt, kirjallisuutta rakastava virkamies, on jäänyt eläkkeelle ja kaipaa rauhaa. Äiti on kuolemaisillaan, eikä Tomaksenkaan elämää voi kovin vitaaliksi kutsua.

Mitään ei tapahdu. Syksy etenee, luonto valmistautuu talveen, ja samaa elämän päättymisen mietettä ovat Tomaksen ajatukset täynnänsä. Teksti on huikean kaunista, hyvin lähellä runoutta. Tätä kirjaa ei kannata lukea raskaiden työpäivien päätteeksi niin kuin minä tein: kun sivun käänsin, en enää muistanut, mitä edellisellä aukeamalla sanottiin.

Mutta olennaista ei kai olekaan muistaa, vaan uppoutua nautiskellen Carpelanin soljuvaan kieleen. Se ei lipsu eikä lipeä, luopumisen kuvasto kantaa alusta loppuun asti ja huipentuu niin kuin sen voi aavistaa huipentuvan, kuolemaan. Tomaksen elämästä ei selviä juurikaan mitään, mutta pysähtyneeseen tunnelmaan on hyvä sukeltaa.

Tekstinäyte kertoo enemmän kuin sen selittäminen: "Me olemme se aine, josta unet on kudottu. Kun me heräämme uuteen päivään ja uni on ohi, heräämmekö silloin elävien vai kuolleiden seuraan? Onko selvää rajaa? Ihminen hengittää - äkkiä hiljaisuus. Mistä nousee tuuli, joka puhaltaa kynttilät sammuksiin? Tapahtuu jotain, ulkopuolellani, tai niin syvällä minussa, että juuri ja juuri tajuan kuulemisen, äänen, sen selittämättömän, että voi näkemättä nähdä ja kokematta kokea: tuntea."

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta
Suom. Caj Westerberg
Otava

keskiviikko 8. elokuuta 2018

Vissiä viisautta

Yves Beauchemin on kanadalainen kirjailija, ja hänen teoksensa Katti (suomennettu vuonna 1985) ilmestyi eteeni yllättäen ja pyytämättä. On terveellistä lukea välillä muutakin kuin uutuuksia, ja onhan Katti sentään saanut kansilehtensä mukaan kaikki Kanadan arvostetuimmat kirjapalkinnot.


Katti on kirjoitettu ranskaksi. On hassua, että ranskankielinen kirjallisuus näyttää poikkeavan muusta maailman kirjallisuudesta aika lailla omaan suuntaansa, ja ranskankielinen kirjallisuus tuntuu sisältävän tietynlaisia perheyhtäläisyyksiä. Esimerkiksi jonkinlainen vaikeasti selitettävä kepeys, fantasian häivähtävä läsnäolo ja tekstin rikkonaisuus ovat minun silmiini tällaisia. Rikkonaisuus näkyy sillä tavalla, että tekstissä on usein sulut, kolme pistettä tai ajatusviiva - näitä uudessa suomalaisessa proosassa moni pyrkii välttämään. Joka tapauksessa teoksen kieli on erittäin rikasta ja Jukka Mannerkorven suomennos oiva.

Katti on viidensadan sivun mittainen tarina Florentista, joka haluaa tulla rikkaaksi ja onnelliseksi. Ei opiskelemalla vaan yrittäjänä. Muita keskeisiä hahmoja ovat Florentin vaimo Elise, kuusivuotias juopotteleva Emile-herra kissoineen, keittiömestari Aurélien Picquot ja superpahis Egon Ratablavasky. Kertomus etenee hengästyttävää tahtia, yhden kappaleen aikana ehtii tapahtua vaikka mitä. Jos jotain odotetaan tapahtuvaksi, se tapahtuu yleensä heti seuraavassa lauseessa (tämä on eräs osa mainittua kepeyttä). Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia tulee paikoin mieleen muutenkin kuin kissan takia.

Vanha herra Ratablavasky esiintyy aluksi ystävällisenä, mutta paljastuu pian kieroksi piinaajaksi, joka saa tarinan edetessä myyttisiä ja maagisia mittoja. Onnen ja epäonnen jaksot ovat syviä ja ne vaihtelevat jatkuvasti - ja niissä on koko ajan jonkinlaista fantasian keijupölyä mausteena. Florent ehtii sinne ja tänne, suurinta onnea seuraa suurin epäonni ja taas toisinpäin.

Lukijan osana on antautua tarinan vietäväksi, ihmetellä mistä tässä kaikessa on oikein kyse. Koska tarinassa on niin monta mutkaa ja kiemuraa, en toivottavasti pilaa mitään kertomalla oman tulkintani kirjan sanomasta. Se löytyy sivulta 443: "Kaikki on hyvää. Kaikki on pahaa. Ja kun hyvä ja paha yhdistetään . . . niin, silloin syntyy Täydellisyys, juuri niin, Täysipainoinen Elämä." Näin Egon Ratablavasky sanoo Florentille, ja onhan siinä vissiä viisautta.

Yves Beauchemin: Katti
Suom. Jukka Mannerkorpi
Otava

torstai 2. elokuuta 2018

Pala omaelämäkertaa

Joskus 90-luvun alussa luin sattumalta Esa Saarisen kirjan Jörn Donnerista. Innostuin niin, että tulin lukeneeksi ison määrän Donnerin teoksia. Mutta 25 vuotta sitten en kirjoittanut lukukokemuksiani minnekään, joten muistikuvat ovat hatarahkoja.


Miksi olen on vuodelta 1998, jolloin Donner oli pääkonsulina Los Angelesissa. Kirjan ideana on kuvata hänen eksistentiaalista ahdistustaan Kalifornian auringossa. Tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunteiden kuvaamisesta kirja etenee lapsuus- ja nuoruusmuistoihin ja muuhun menneeseen elämään, lopuksi politiikan pariin.

Teos on siis eräänlainen omaelämäkerta, mutta niin taitavat olla kaikki Donnerin kirjat. Kirjoissaan hän kertoo matkoistaan (erityisesti suomalaisuudesta ja ruotsalaisuudesta), ihmissuhteistaan, elokuvistaan, kirjoistaan, onnistumisistaan ja epäonnistumisistaan, joko faktan tai fiktion keinoin. Noista kaikista on puhe tässäkin, ja se on mielenkiintoista, koska Donner on elänyt aktiivisen ja moniulotteisen elämän. Erityisiä kaunokirjallisia ansioita en tässä näe, mutta ytimessä onkin ihminen, ei niinkään kieli tai rakenne tai sen sellaiset.

Häpeämätön itsekeskeisyys on aina ollut Donnerin tavaramerkki, ja siksi politiikkaan päätyminen on vähintään luonnollista. Mutta politiikka on lopulta Donnerillekin liikaa: "politiikka vaati, että tuli saarnata omaa erinomaisuuttaan ja muiden surkeutta". Niinpä hän päättää jättäytyä pois. Poliittinen osuus on kirjan tylsin, lapsuuden kirjeet, kirja- ja elokuvamietteet mielenkiintoisimpia. Joku toinen voi olla toista mieltä.

Jörn Donner: Miksi olen
Otava

lauantai 21. heinäkuuta 2018

Lukeneisuus, leppoisa asema ja vastakarva

Juha Hurmeen Niemi oli mielenkiintoinen ja ajatuksia suuntaan ja toiseenkin herättävä teos. Lisämielenkiintoa Hurme keräsi taannoin esiintyessään Pienen kirjapuodin synttäreillä hämmennystä ja huvittuneisuutta herättäen. Lisää pitää siis miestä lukea.


Nyljetyt ajatukset on Niemen (2017) edeltäjä, vuonna 2014 julkaistu kirja. Siinä kaksi miestä, Köpi ja Aimo, soutaa Suomen länsirannikkoa pitkin Kustavista Hailuotoon 4,5-metrisellä veneellä. Matkaan kuluu kaksikymmentä heinäkuista päivää. Mitään erikoista ei tapahdu. Tai no, peräsin rikkoontuu kerran ja aina kun kympistä pääsee hyppäämään, hypätään.

Kaikki taide vaatii ennen muuta rajojen asettamista, sen sanoi Stravinsky kauan sitten ja siihen olen blogissakin tullut usein viitanneeksi. Tässä kirjassa rajojen asettaminen on sitä, että tapahtumat on minimoitu. Ja se on mielenkiintoista. Samasta lähteestä ammentaa voimansa esimerkiksi Alastalon salissa. Ja jokainen joka jotain on joskus lukenut, tietää, että tapahtumattomuudessakin tapahtuu aina vaikka ja kuinka.

Niin kuin tietysti tässäkin. Tapahtumat sijoittuvat kahden pään sisään, koko teoksen ideana on, että Köpi ja Aimo keskustelevat pitkän soutumatkansa aikana kirjallisuudesta, musiikista, teatterista ja taiteesta ylipäänsä.

Kirja on kertomus siitä kaikesta, mitä Hurme taiteessa arvostaa. Hän on lukenut paljon, ja sellaiselle on helppo nostaa hattua, tällaisen tekstin äärellä viihtyy helposti. Vertasin Niemen yhteydessä Hurmetta Esko Valtaojaan, ja tämä kirja vain vahvistaa vertaukseni oikeellisuutta: Valtaojan tapaan Hurmekin kirjoittaa ainakin näissä kahdessa kirjassa yhtä ja samaa juttua, oman maailmankuvansa manifestia. Joka perustuu erityisen suuren lukeneisuuden ja leppoisan ilmaisun väliseen kiehtovaan kahnaukseen, lämpimässä humanismin hengessä.

Alastalon salissa on kirjan itsestäänselvä lähtökohta. Volter Kilven tuotanto käydään läpi, ja sen jälkeen ajatukset sinkoilevat enimmäkseen noin sadan vuoden takaisessa kirjallisuudessa ja 60-luvun popmusiikissa, mutta muuallekin loikitaan. Mielipiteitä ja arvotuksia ei pelätä. Ja hyvin kulkee Hurmeen teksti.

Hurme kohautti Finlandia-palkintopuheellaan. Perusvire on tässä sama, ja se sanotaan ääneen sivulla 125: "Kauhistuttavin uhkamme on tietämättömyys ja sen hellittämätön seuralainen typeryys." Hurmeen suhde Finlandia-palkintoonsa asettuu hauskaan valoon, kun sivulla 188 todetaan, että "kaikki taidepalkinnot jaetaankin useimmiten päin persettä."

Kaikkia Hurmeen esittelemiä taiteilijoita ja teoksia yhdistää vastakarvaisuus, asettuminen oppositioon. Ja pienen puolustaminen. Hurme asemoi itsensä selkeästi taide-viihde-akselin taidepäähän, siitä vastakarvaisuudessa on kyse. Ja se on mielenkiintoista, vaikka hintana on, että jossain kohtaa jokaiselle lukijalle tulee taatusti oma oppositionsa tähän tekstiin. Sitä Hurme etsinee myös.

Moni asia heijastuu julkaisuvuodesta eteenpäin. Esimerkiksi juuri hiljattain on keskusteltu siitä, pitääkö taiteen ottaa kantaa yhteiskunnallisesti. Näin Hurme sivulla 385: "Tekopyhät porvarit ja tylsät vasemmistolaiset ovat sälyttäneet viime vuosikymmeninä kirjallisuudelle ja teatterille kammottavan velvoitteen: puuttua suoraan yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Mitä vittua! Yhtä hyvin voitaisiin vaatia nykysäveltäjältä oikeudenmukaisempaan pääomaverotukseen herkistävää sinfoniaa."

Sally Salmisen tuotannosta Hurme kirjoittaa innoittuneena. Salmisen Katrina julkaistiin uudelleen tänä vuonna, Hurmeen suomentamana tietenkin. Bob Dylanin Nobelinkin Hurme näki etiäisenä.

Kesän ötököihin kyllästyneille Hurme tarjoilee hailuotolaisen kirjailijan Matti Hällin ajatuksen, joka saattaa lohduttaa tai ainakin pistää ajattelemaan: hyttyset ja paarmat voi nähdä "luonnon sormenpäinä, joilla se tunnustelee ihmisen olemusta".

Kaikki pieni ja vastakarvainen ei kuitenkaan ole hyvää. Electric Prunes -yhtyeen ylistys nostaa minun karvani pystyyn, nämä 60-luvun lopun taiderocksekoilut ovat hirvittävää sontaa. Ne eivät ole poppia, ei niitä suuri yleisö ole koskaan ymmärtänyt eikä tule ymmärtämään. Mutta ei niillä myöskään taiteen kanssa ole mitään tekemistä, taidemusiikin näkökulmasta ne ovat erittäin kömpelöä ja harrastelijamaista jollotusta. Hurmeen ongelma on tietysti se, ettei hän tunne taidemusiikkia ollenkaan. Siksi kirja olisi ollut paljon parempi pienemmällä musiikkipainotuksella. Suutarin ei tarvitse pysyä lestissään, mutta ihan kaikkialle ei kannata astella, näin julkisesti ainakaan.

Kari Peitsamo -intoilu sen sijaan on hauskaa.

Köpi ja Aimo puhuvat vuorotellen, ja minkäänlaista eroa miesten kielenkäytölle Hurme ei ole vaivautunut rakentamaan. Suorat lainaukset oikeutetaan kömpelösti sillä, että soutajat vetelevät lappuja tai kirjoja hihoistaan tai saappaanvarsistaan. Aivan kuin Niemi, tämäkään teos ei ole kieleltään tai rakenteeltaan kaunokirjallisesti erityisen upea, mutta koko ajan mielenkiintoinen, haastava ja ärsyttäväkin. Niin kuin taiteen pitää. Pizzansyömisen halveksiminen on hiukan lapsellista, mutta toisaalta Hurmeen suurin voima on juuri tässä.

Hän kykenee aina vain säilyttämään lapsenkaltaisen innostumisen erilaisista asioista. Siitä sopii ottaa mallia.

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset
Teos

perjantai 13. heinäkuuta 2018

Viihdyttävää taidetta

Maria Mustrannan esikoisteos Sokeita hetkiä ilmestyi viime vuonna, mutta laiskana varaajana sain sen kirjastosta käsiini vasta nyt.


Kirjaa on kehuttu monelta suunnalta. Kirjan luettuani voin vain todeta, että vielä useammalta suunnalta sitä voisi kehua. Niin kuin moni muukin teos, tämä todistaa erinomaisesti sen, kuinka ylivoimainen taiteenlaji kirjallisuus on: yksi ja sama teos voi olla sekä helppolukuinen ja viihdyttävä että samalla taiteellisesti korkeatasoinen. Ei onnistu esimerkiksi musiikissa ollenkaan. Ei onnistu, vaikka moni niin luulee.

Sokeita hetkiä on psykologinen romaani, mikä tarkoittaa, että lukijaa viedään hahmojen päiden sisään. Sekin on asia, jonka vain kirjallisuus pystyy kaikista taiteista näin komeasti tavoittamaan. Mustrannan päähenkilöt Juhani ja Kaisla kasvavat tekstissä eläviksi ja ennen muuta monisärmäisiksi hahmoiksi, ja Mustranta osoittaa, kuinka lähellä hyvä ja paha toisiaan ovat, kuinka helposti edellisen tavoittelu lipsahtaa jälkimmäiseen.

Juhani on poliisi, josta pitkä työkokemus on karsinut ihanteellisuuden. Nuoruuden värikkäät kokemukset ja geeniperimäkin kuikuilevat taustalla. Kaisla on nuori tyttö, joka myöskään ei ole saanut parhaita kortteja käsiinsä. Heidän huuruiset ja horjuvat tiensä kohtaavat yhtenä yönä hotellissa, ja tuo yö jättää jälkensä molempien loppuelämään. Asetelmaa uhkaavat kliseet Mustranta kiertää tyylikkäästi.

Mustrannan tarina kulkee uskottavia teitä, ja koko ajan paljastuu uusia ja mielenkiintoisia asioita niin, että lukija on ja pysyy koukussa. Kieli on lumovoimaisen kaunista ja rikasta, ja konkretia (eli pienet esineet ja paikasta toiseen liikkuminen) ja päänsisäiset maailmat lomittuvat juuri niin kuin parhaassa kirjallisuudessa pitää.

Tykkäät sitten dekkareista tai kauniista kielestä tai mistä vain, tämä teos sopii sinulle.

Maria Mustranta: Sokeita hetkiä
WSOY

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Lapsuuden äänimaisemaa

Isäni sai lahjaksi Hectorin muistelmakirjan Asfalttihippi, ja niin minäkin pääsin tutustumaan tähän opukseen.


Hectorin musiikki on kuulunut lapsuuteni äänimaisemaan kiinteänä osana, niin kuin kai lähes kaikkien 70-luvulla eläneiden suomalaisten. Kirja ei kata koko uraa vaan päättyy 70-luvun lopulle, ja jatkoa on luvassa, "sikäli kun jaksan muistaa".

Asfalttihippi on helppolukuinen ja selkeä teos, se kulkee kronologisesti esivanhemmista eteenpäin ihan niin kuin kunnon elämäkerran kuuluu. Teksti kulkee jouhevasti eikä kikkaile. Erityisen syvälliseksi Hector ei heittäydy, mutta mielenkiintoisia juttuja on paljon. Esimerkiksi se, että laulaja-lauluntekijän uran aloittanut Palkkasoturi oli aivan yksinäinen julkaisu 60-luvulla, mitään muuta Hector ei silloin tehnyt. Ensimmäinen LP tuli vasta 1972, ja keikoille mies lähti varsinaisesti vasta kun kolme ensimmäistä levyä oli tehty ja suosio suuri.

Monin paikoin mieleen tuli lukiessa muistikuvia omasta lapsuudesta, ja usein niiden sävy oli haikea. Ennen ei kuitenkaan kaikki ollut paremmin, nimittäin nyt lukijalla on helppoa: kun Hector esimerkiksi kertoo, että Herra Mirandos -kappaleessa käytettiin Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitokselta lainattua syntetisaattoria (jota soitettiin koskettamalla metallisilla puikoilla soittimen antureita), voin YouTubesta tai Spotifysta saman tien laittaa tuon kohdan soimaan.

Tuttuja kappaleita on paljon, mutta vielä enemmän tuntemattomia. Esimerkiksi Liisa pien tai Irina Milanin ja Jorma Panulan kanssa tehty Mitä tapahtuu! -levy ovat menneet kokonaan ohi. Ei ihan ihmeellistä tosin, sen verran haahuilevaa musiikkia ne ovat. Mutta mielenkiintoista oli niihinkin tutustua, sekä kirjan sivuilta että kuunneltuina.

Paljon Hector on ehtinyt. Vain elämää -ohjelmaan osallistuminen vuonna 2016 varmisti sen, että musiikinopettajan ei tarvitse ihan nollasta asti alkaa oppilaita Hectoriin tutustuttamaan. Vaikka kyllä jokainen nykynuori tietää ainakin Lumi teki enkelin eteiseen ilman telkkariakin.

Heikki Harma: Hector, Asfalttihippi
Kirjoittaneet Heikki Harma ja Tuula Kousa
Otava

torstai 5. heinäkuuta 2018

Lienen tosikko

Kirjahyllyymme on jostain ilmestynyt Carol Shieldsin teos Kaiken keskellä Mary Swann.


Takakansitekstin mukaan teoksen juoni on jonkinlainen mysteeri, ja lisäksi teos on "tarkkanäköinen parodia kirjamaailmasta". Ilman muuta mielenkiintoinen kirja siis.

Oppimaton maalaisemäntä Mary Swann elää Nadeaussa, Amerikkalaisessa pikkukylässä. Hänen ainoa kontaktinsa ympäröivään yhteisöön on kirjasto, josta hän lainaa kaksi teosta kerrallaan. Köyhä ja eristäytynyt nainen käy jättämässä pussillisen irtolehdille kirjoitettuja runoja kustantajalle ja kuolee sen jälkeen yllättäen ja väkivaltaisesti. Kustantaja painaa runot kirjaksi, josta otetaan pieni painos. Parikymmentä vuotta myöhemmin akateeminen maailma - tai oikeastaan muutama yliopistoihminen - innostuu Swannin runoista ja järjestää symposiumin, jossa pyritään kartoittamaan tätä mystistä hahmoa ja sitä, kuinka niin eristäytynyt ja kouluttamaton ihminen on voinut kirjoittaa niin taidokasta runoutta.

Tarina kerrotaan neljän henkilön kautta: Sarah Maloney on tarmokas feministitutkija, Morton Jimroy on elämäkerturi, Rose Hindmarch on Nadeaun kirjastonhoitaja ja ainoa ihminen, joka on edes hiukan joskus jutellut Mary Swannin kanssa, ja Frederic Cruzzi on Swannin runoteoksen kustantaja.

Maisema ja tarina aukeavat Shieldsin kerronnassa komeasti, askel askeleelta tarina kulkee kohti Mary Swannia - vaikka lopulta ei juuri mihinkään päästä. Hahmoilla on jokaisella omat äänensä ja tarinansa ja näkökulmansa ja intressinsä, ja Shieldsin kieli kaikkialla tuoretta ja vivahteikasta. Esimerkiksi Morton Jimroy kuvailee nuorta naista luennolla näin: "Mitkä sirot olkapäät, särkyvän hauraat. Ja mitkä hiukset. Äänikin kirkas kuin lihaliemi. Anna kuulua, kaunokainen." Kaikkia yhdistää kuitenkin enemmän tai vähemmän akateemisuus, tämä kirja on yliopistoproosaa.

Viidennessä jaksossa kaikki kurotaan konkreettisesti kasaan, kun nuo neljä tapaavat Swann-symposiumissa. Tämä jakso on kirjoitettu elokuvakäsikirjoituksen muotoon, tällä kaiketi pyritään ottamaan jonkinlaista etäisyyttä dekkareihin tai muihin mysteeritarinoihin. Ehkä teoksen ilmestymisvuonna 1987 on oltu vielä kovasti postmodernismin pauloissa, en tiedä. Erikoinen muotoratkaisu toimii kyllä, mutta minä en tätä kirjaa kyllä osaa minkäänlaiseksi parodiaksi mieltää. Lienen tosikko.

Mystisiä katoamisia tapahtuu, ja vaikka mysteeri lopuksi tavallaan ratkeaakin, niin kirjan lopussa olo on kuin olisi lukenut runoja, lukija jää mietiskelemään avointen kysymysten äärelle. Ja juuri se on kai ollut Carol Shieldsin tarkoituskin.

Carol Shields: Kaiken keskellä Mary Swann
Suom. Hanna Tarkka
Otava

torstai 21. kesäkuuta 2018

Ikuisia asioita kaukaisesta Grönlannista

Kesän lämmössä on kiva rentoutua kevyemmän kirjallisuuden parissa. Niinpä valitsin hyllystä Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat, yli kuusisataasivuisen järkäleen, joka kertoo 1700-luvun lopulla Grönlantiin muuttavasta papista. Ja siihen ne viikkokaupalla kestäneet helteet sitten loppuivatkin.


Mutta kovin monta sivua ei tätä tiiliskiveä tarvinnut lukea kun se jo tempaisi maailmaansa. Ja se maailma on komea: Leine on tehnyt huikean taustatyön ja sitten sommitellut sen valtavaksi tarinaksi, jossa kaikki on paikallaan, mutta ilman yksityiskohdilla keikarointia tai sen sellaista.

Tarinan keskiössä on Morten Falck -niminen mies. Hän muuttaa Norjasta Kööpenhaminaan, opiskelee papiksi, ihastuu naapurintyttöön, jättää tämän ja lähtee sitten lähetystyöhön Grönlantiin. Laivamatka on koettelemuksia täynnä, mutta matka on vain alkusoittoa kaikelle sille ankaruudelle ja moraaliselle rappiolle mitä Grönlannilla on tulijalle tarjota. Ja vaikka hän kuuden vuoden päästä palaa Tanskaan, silti hän toteaa elämänsä olevan Grönlannissa, joten sinne hän taas lähtee.

Vaikka kaikki tapahtuu yli kahdensadan vuoden takaisessa ajassa, Leinen tekstin pääpaino ei ole historiassa tai edes inuiittieksotiikassa. Ei suinkaan, sillä pointti on, että ihmiset ja elämä ovat yllättävän samanlaisia 1700-luvun Grönlannissa kuin nyt ja tässä. Ihmisillä on erilaisia haaveita ja pyrkimyksiä, he rakastuvat ja kieroilevat ja pettyvät ja sekoilevat, oli kyse sitten näin etäisestä ja eristyneestä maailmankolkasta tai mistä vain.

Ja Leinen kynä kulkee, se kirjoittaa parhaimmillaan lyyrisen kaunista kieltä. Ja tarina kulkee myös, koko ajan se imee mukaansa. Paikoin tuli mieleen Tommi Kinnusen Neljäntienristeys (ei vähiten siksi, että tässäkin on raju sikiökohtaus), paikoin jotkut laveat jenkkikirjailijat kuten Joyce Carol Oates tai Nathan Hill. Lavea kerronta puolustaa paikkaansa, Harppuunamies-jakso on ainoa, joka tuntuu irralliselta ja jonka olisi voinut jättää pois.

Suomennos on erinomainen, luonteva ja huolellinen. Esimerkiksi näin: "Tänne me grönlantilaiset kuulumme, Habakukilla oli tapana sanoa vaimolleen. Meri on meidän äitimme, siksi meidän on pysyttävä meren ääressä. Maria huomauttaa: Aikuinen ihminenhän jättää äitinsä, emmekä me ole enää lapsia." Mutta ei tämä teos mahdu millään lailla sitaatteihin, se pitää lukea kannesta kanteen.

Hyvän kirjan tunnistaa myös siitä, että se innoittaa etsimään lisätietoa. Wikipediaa tuli aika ajoin selailtua, ja Google Mapsia, jopa lentojen hintoja tuli kurkattua (pelkkä meno Nuukiin yli kaksi tonnia, taitaa jäädä väliin valitettavasti). Tiedoksi: kirjan lopussa on kartta, josta kirjassa mainitut Grönlannin paikat löytyvät - Google Mapsissa kun on ihan eri näköiset nimet.

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
Suom. Katriina Huttunen
Tammen keltainen kirjasto

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Kirja sinusta, minusta ja Porschesta

Saara Turusen Rakkaudenhirviö oli oiva opus, ja sen jälkeen Turunen on ollut useinkin otsikoissa, kun teos sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Tuore Sivuhenkilö kertoo kuulemma siitä, miltä esikoisteoksen kritiikki kirjailijasta tuntui. Mielenkiintoista.


On asioita, joista ei pitäisi kirjoittaa, kuten kirjoittamisesta. Eikä saisi olla liian yksiviivainen. Eikä ole kohteliasta valittaa. Mutta Saara Turunen ei välitä näistä ohjeista yhtään, kirjoittaa vain, siitä kuinka ahdistuneeksi itsensä tuntee kritiikkien ja kirjoittamisen ja yksinäisyyden keskellä. Elämä on toisaalla, eikä iloa löydy oikein mistään.

Katariina Sourin Saranasta kirjoitin taannoin, että se edustaa ärsyttävää vinkuiitakirjallisuutta, jossa kirjoittaja diagnosoi itsensä mieleltään vialliseksi ja valittaa sitten sitä, kunnes löytää ratkaisun. Aihe kirvoitti keskustelua puoleen ja toiseen, tässä blogissa ja muualla.

Vaikka Sivuhenkilössäkin minäkertoja valittaa koko ajan ahdistustaan ja sivullisuuttaan, siinä ei ole ollenkaan vinkuiitameininkiä. Kahdesta syystä. Ensinnäkin Turusen kertoja ei pyri valittamisellaan mihinkään, ainakaan korottamaan itseään erikoiseksi tai erityiseksi. Tämä ero on pieni, mutta oleellinen.

Toinen syy on se, että Sourin teoksen kirjalliset ansiot eivät ole kummoiset. Turunen kirjoittaa hyvin, luonnikaasti ja sujuvasti. Sivuhenkilö ei ole sillä tavalla kaunokirjallinen, että siinä olisi erityisen kauniita tai viisaita lauseita, joita voisi siteerata esimerkiksi tässä. Mutta se herättää itseään suurempia ajatuksia, ja sellaista on tapana kutsua taiteeksi. Lisäksi se on yhtenäinen, siinä on taidokkaasti sijoiteltuja symboleja ja esineitä. Ja tietenkin siinä on rehellinen tirkistelyn maku, joka ei lisää sen taiteellista arvoa mutta houkuttelee lukijoita luokseen.

Parasta on kuitenkin se, että päähenkilön tunnemaailmaan on kenen tahansa helppo eläytyä. Jokaisella on samanlaisia sivullisuuden tunteita, ja someaikana tuollaiset tunteet ovat koko ajan lisääntymään päin. Tämä teos kertoo minusta, ja sinusta. Siksi Sivuhenkilö on komea ja tärkeä teos, lohdullinenkin.

Teoksen feminismi kiteytyy tahattomasti yhteen sanaan. Minäkertoja pohtii naiskirjalilijoiden puuttumista kirjallisuuden kaanonista ja sukupuoliroolien ahtautta ylipäätään. Miesten maailma tulee sitten lähelle minäkertojaa hänen siskonsa lasten mukana, kun pojat leikkivät autoleikkejään. Koko teoksen ainoa painovirhe on Porsche-sanassa, joka on väärin kirjoitettu. Ei ole automiehet päässeet tätä kirjaa oikolukemaan.

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Tammi

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Paha syntyy idealismista ja uskosta

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu oli vakuuttava, ja se rohmusi useita palkintoja. Siksi Synninkantajatkin piti lukea.


Synninkantajat kertoo samasta aiheesta kuin Taivaslaulu, uskon vääntymisestä hyvästä pahaan, siitä, kuinka kieroon voi ihminen mennä tavoitellessaan taivaita. Jos uutisia haluaa lukea sillä silmällä, maailma on juuri tämän sortin pahuutta väärällään, ollut aina. Uskonnot sytyttävät sotia, papeista ja vaikka uskovaisista opettajista on perverssejä löytynyt kautta aikojen, Rauhalan aihe koskettaa ketä tahansa. "Suurimmat idealistit ja hartaimmat uskovaiset saavat aikaan puhdistukset ja sodat. Muut ottavat rauhallisemmin, pystyvät sietämään erilaisuutta ja ymmärtävät että yhteistyö toimii paremmin kuin pakko."

Päähenkilöitä on neljä, ja lukijaystävällisesti heidät asemoidaan heti alussa, sivulla 16. Koska lukemiseni venyi useamman viikon mittaan, jouduin palaamaan tuolle sivulle usein. Taisto on pappa, Aliisa on mummi, Auroora on täti ja Aaron on poika. Taisto saarnaa ja tuomitsee, ja näihin pöyristyttäviin tuomioihin ja nöyryytyksiin ja poissulkemisiin mennään konkreettisesti Rauhanyhdistyksen pöytäkirjojen kautta. Miehet ovat vallanhimoissaan pahoja ja kovia, naiset pehmeämpiä ja parempia - tätä ikiaikaista asetelmaa nykypolvi pyrkii rikkomaan.

Mutta ei pöytäkirjoilla hyvää kaunokirjallisuutta synnytetä, vaan upealla kielellä. Kuten Taivaslaulussa jo kävi ilmi, Rauhala on huikean hyvä kirjoittaja. Synninkantajien kieli on äärimmäisen kaunista ja elävää, ja hyvin usein se kiinnittyy luontoon, kasveihin ja lintuihin.

Rakenne ei ole yhtä kevyt kuin Taivaslaulussa, jonka parin sivun mittaiset luvut kulkivat vitkaan, mutta eipä ole vikaa tässäkään formaatissa, hiukan pidemmissä luvuissa. Muodinmukaisuuksia on kaksi: realismista hypätään hetkittäin ulos (niin kuin vaikka Kissani Jugoslaviassa), ja kaikki dialogi on naamioitu leipätekstiksi ikään kuin dialogissa olisi jotain pahaa.

Viisaita ja kauniita lauseita löytyy paljon. "Omien juurien ja henkisen perinteen tunteminen auttoi ymmärtämään ihmisiä ja tapoja kaikkialla." Tarkkoja huomioita niin ikään: "Hyvät sakset erotti kuuntelemalla. Ääni ei nirskunut ikävästi terien juuressa vaan kahahti ihanasti koko pituudelta terien kärkeen asti." Taisto-papan maailmassa luonto on tärkein, "vaimo on apu ja lapset lainaa, valta ja viisauskin vaipuvat unholaan, niin on Jumala hyväksi nähnyt, jotta kaipuu iankaikkiseen hyvään ei katoa." Taisto luki nuorempana muutaman romaanin mutta lopetti sitten, ja "se on ollut elämäni paras päätös."

Kritiikinkin Rauhala on kirjoittanut teokseen valmiiksi: kirjailijan alter ego tai kommentaattori kirjoittaa "Matkakertomusta", jossa pohdiskellaan tekstin mahdollisia heikkouksia kirjoittajakurssin näkökulmasta. "Henkilöhahmot ovat ohuita, heidät nähdään vain aiheen kautta. Lapsi puhuu aikuisten ajatuksia eikä ole läsnä hetkessä." Ensimmäinen ei pidä paikkaansa, jälkimmäinen on totta, mutta se ei haittaa.

Pauliina Rauhala: Synninkantajat
Gummerus

torstai 17. toukokuuta 2018

Miksi luen mieluiten kaunoa

Luen kovin vähän elämäkertoja, ja omaelämäkerroista en edes muista koska olisin viimeksi lukenut. Siksikin oli hauskaa saada lahjaksi Iron Maiden -laulaja Bruce Dickinsonin tuore teos.


Iron Maiden on ollut keskeinen osa kasvuprosessiani ihmisenkaltaiseksi. The Number of the Beast viittoi minulle teini-iän musiikillista suuntaa, ja lukioaikoina 80-luvulla muistan ottaneeni päiväunia niin, että Maiden soi stereoissa. Lujaa. Korvat soivat edelleen.

Mielenkiintoa Dickinsoniin lisäsi kymmenisen vuotta ostamani Blu-ray-elokuva Flight 666, jolla keikkataltiointien lomassa seurataan bändin lentelyä jumbojetillä, jota laulaja kipparoi.

Lisäksi Dickinson tunnetaan mm. kansainvälisen tason miekkailijana ja elokuvakäsikirjoittajana. Ei ihan huono esikuva siis, mielestäni elämän mielekkyys piilee juuri moisessa useaan suuntaan sohimisessa.

Kirja kertoo kaikesta tästä: Dickinsonin lapsuudesta, opiskelusta yliopistossa, bändikuvioista Samsonista Maideniin ja soolouralle ja takaisin, lentämisestä ja sen sellaisesta. Dickinsonin kynä luistaa, ja opus on nopeasti luettu. Suomentajia on kolme (!?), ja suomennos toimii komeasti. Et tarvitse Maiden-päiväunilla maustettua menneisyyttä voidaksesi nauttia tästä kirjasta.

Itsetehostusta ei tekstissä ole, menestyksellä ei mahtailla, ja hyvä niin. Vaatimaton perusvire toimii erinomaisesti, ja monessa kohtaa herää mietelmiä siitä, kuinka Britanniassa kuviot ovat aina isommat kuin täällä pienessä Suomessa. Breikkaaminen sateisella saarella tuntuu kirjan perusteella merkitsevän lähes automaattisesti kiinnostusta muuallakin maailmassa. Toisin on Suomessa, täkäläiset starat lähtevät kaukaa takamatkalta kansainvälisiin ympyröihin, 80-luvulla lähtö tapahtui vielä sitäkin kauempaa. Tosin tuo ajatus saattaa olla aivan väärä, onhan yrittäjiäkin toisaalta monin verroin enemmän. Kaikille ei käy näin hyvin.

Dickinsonin tarina on kulkemista menestyksestä toiseen, mutta vastoinkäymisiäkin on, suurimpana niistä joulukuussa 2014 diagnosoitu syöpä. Siitäkin Dickinson selviää. Dickinsonin suurin etu on se, että hän on selvästi erittäin fiksu ja skarppi tyyppi, toisin kuin monet muusikot. Esimerkiksi Netflixistä löytyvä Whitney Houston -dokumentti Can I Be Me? on sietämätöntä katsottavaa, koska kaikki asianosaiset edustavat penaalin tylsempää päätä.

On myös valtavasti asioita, josta Dickinsonin kirja ei kerro, esimerkiksi perhe-elämästä ei ole minkäänlaista mainintaa. Ehdinkin jo luulla, ettei perhettä ole mahtunut monitoimimiehen kiireiseen elämään ollenkaan. Dickinson selittää jälkisanoissa rajauksiaan näin: "Jos olisin päättänyt ottaa mukaan ilmalaivat, vaimot, avioerot, lapset ja yrityshankkeet, tämän kirjan pituus lähestyisi 800 sivua. Se olisi kirja, jollaisilla ihmiset tekevät murhia tai käyttävät apuna vaihtaessaan renkaita Lontoon busseihin. Yksi asia on varma - se olisi erittäin lukematta jäävä joululahja." Tällä rajauksella on päästy neljänsadan sivun mittaan.

Kirjan luettuani minulle myös selvisi, miksi kahlaan mielummin kaunokirjallisuutta kuin elämäkertoja. Kaikki kiertyy "näytä, älä kerro" -maksiimiin: omaelämäkerturi kertoo tapahtumista ja sattumuksista, kun taas kaunokirjallisuus tarkentaa, näyttää asiat ja tapahtumat yksityiskohtaisesti ja istuttaa lukijan niiden keskelle. Parhaimmillaan kauno vie fyysiselle ja emotionaaliselle matkalle toisen ihmisen kohtaloon. Kumpaakin tarvitaan, mutta minulle kaunokirjallisuus pysyy ykkösenä.

Näin sitä viisastuu kun lukee hyviä kirjoja.

Bruce Dickinson: Omaelämäkerta
Suom. Meri Ala-Tauriala, Virpi Kuusela ja Anja Lindqvist
HarperCollins Nordic

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Tuskin havaittava lätsähdys

Turo Kuningas oli minulle vielä pari viikkoa sitten aivan tuntematon kirjailija. Kirjaston uutuuskarusellista pyörähti käteen Kuninkaan tuore teos Välityö, joka on hänen esikoisromaaninsa. Tällaisten sattumien kautta maailma avartuu parhaiten, olen oppinut. Tämäkään ei ole poikkeus, vaikken Välityöstä erityisesti innostunutkaan.


Turo Kuningas on mysteeri: hänellä ei ole Wikipedia-artikkelia, eikä mitään muutakaan tietoa verkosta löydy, ainakaan pikaisella googlauksella. Kuva sentään löytyy. Ehkä kyseessä on pseudonyymi, ehkä ei. Veikkaan ensimmäistä.

Veikkaan myös, että Kuningas on helsinkiläinen. Kuvan perusteella hän on nuori. Ja hän kirjoittaa niin kuin helsinkiläisen nuoren miehen pitää: Taidetta isolla teellä. Sotkee tekstilajeja, hämää lukijaa, asettaa lukijalle valtavasti vaatimuksia, törkyilee, ruotii tämän hetken rikkonaista menoa ja suomalaisuutta. Ja kirjoittaa pirun hienoa kieltä. Esimerkiksi Tuomas Vimma tulee etsimättä mieleen - vaikka Vimma ei enää aikoihin ole ollut ollenkaan hankala lukijaa kohtaan. Miki Liukkosen O on varmaan myös samaa kastia, vielä en ole sitä tosin käsiini saanut.

Ja koska kyseessä on esikoisromaani, Välityö sisältää paljon asiaa. Suunnilleen kaiken.

Sattumien johdosta luin kirjaa pieninä palasina, ja se ei tälle teokselle sovi, ei sitten yhtään. Olin lukiessani koko ajan pihalla siitä, mitä kokonaisuudessa tapahtuu. Ja jos hetkeksi kuvittelin päässeeni kärryille, tipahdin taas seuraavassa hetkessä pois. Emme me lukijat näin fiksuja ole, arvon kirjailija. Vuosiluvut vilisevät, otsikot ovat päivämääriä tai kellonaikoja tai kuukausia tai kiloja, enkä jaksa yrittää pysyä niiden perässä kovinkaan kauaa. Me lukijat olemme laiskaa porukkaa. Meitä pitää kuljettaa kädestä pitäen. Saa meitä haastaa, vaikka älyllisestikin, mutta ei epäolennaisissa asioissa, ei kärryillä pysymisen hinnalla.

Tai sitten odotin liikaa, ymmärtäväni. Ehkä ei pitäisikään yrittää ymmärtää ja olla kärryillä. Siinä tapauksessa kirja on kyllä vielä huonompi. Ei, tämän on pakko olla väärä ajatus. Kyllä tässä on tolkku. Mutta liian kätkettynä, en jaksa vaivautua.

Juonessa on parisuhteita, mediakritiikkiä, politiikkaa. Ylipitkiä pohdintoja etenkin tenniksen pelaamisesta, ja myös jonkun verran toimintaa. Ne varmaan nivoutuvat hienosti yhteen, mutta kirjan lukeminen ei tätä yhteyttä minulle valitettavasti avannut. Enkä suostu tyytymään siihen, että kyseessä olisi nerokas moniäänisen maailman kuvaus. En halua romaanilta sellaista.

Kaiken tuon marisemisen päätteeksi on palattava aiemmin mainitsemaani hienoon kieleen. Se on nimittäin syy, jonka vuoksi vaivauduin lukemaan Välityön loppuun asti. Esimerkkejä voisi ottaa melkein mistä kohtaa tahansa. Otan siitä, missä päänsä kolauttanut muusikko Cringo pohtii blogissaan pitkäaikaistyöttömiä visuaalisesta reggae-näkökulmasta: "Katselin dokumenttia Jamaikalta. Miehet siellä istuvat kaiket päivät kannabispensaassa silmät punaisina kuin sumuisten vuorten gorillat. Nainen kokkaa, pyykkää, tiskaa, kasvattaa lapset, antaa persettä. Iltaisin raijataan ämyrit torille ja notkutellaan. Tämä on pitkäaikaistyöttömän unelma, niin miehen kuin naisen. Mieheltä ei liikoja vaadita, lähinnä vahvoja keuhkoja. Kelpaisi tuo minullekin. Samastuin. Tupruttelisi vain menemään, vaimo hoitaa talouden, tyttöystävät pesänjaon."

Ja kirjallisuutta Kuningas puolustaa samaisen Cringon suulla komean ironisesti (sanomattakin lienee selvää, että ironia on keskeinen keinovara Välityössä, nuori helsinkiläismies ei olisi nuori helsinkiläismies ilman sitä): "Kukaan ei halua kirjoittaa. Kukaan ei halua lukea. Tämä on äänen ja kuvan kulttuuri. Yksinkertaisen äänen ja yksinkertaisen kuvan. Niitä me palvomme. Ne tekevät meihin vaikutuksen. Kuvalla isketään, äänellä penetroidaan. - - Emme me elä tekstinä tai tekstissä tai tekstille. Teksti on kärpäsen paskaa. Genetiivin partitiivia, ja haistakaa akkusatiivi. Meitä ei näe tekstistä. Jos tekstissä kaatuu, siitä ei kuulu mitään, korkeintaan pientä ininää ja tuskin havaittava lätsähdys." Jne, jne.

Turo Kuningas: Välityö
WSOY

tiistai 1. toukokuuta 2018

Vinkuiita ja pyhä kolminaisuus

Toivottavasti Katariina Sourin tarkoitus on ärsyttää. Koska siinä hänen tuore kirjansa Sarana onnistuu erinomaisen hyvin. Jos tarkoitus on joku muu, onnistuminen on vähäisempää.


Sarana ei ole romaani, vaan se edustaa vinkuiitakirjallisuutta, samanlaista kuin esimerkiksi Anja Snellmannin Antautuminen. Vinkuiitakirjallisuudessa kirjoittaja (joka on kai aina naispuolinen) diagnosoi itsensä mieleltään sairaaksi ja valittamisen kautta sanoo: olen niin kovin erityinen ja erikoinen, katsokaa minua. Vinkuiitakirjailija ei tiedä, että ihan jokaisella ihmisellä on ongelmia elämässään. Vinkuiita ei myöskään tiedä, että omista sairauksista puhuminen ei ole kiinnostava puheenaihe.

Tartuin kirjaan koska Souri on mielenkiintoinen hahmo, moniulotteinen ja -puolinen. Ihmisenä olemisessa parasta on, että voi tehdä niin monenlaisia juttuja, ja tästä syystä Souri kiinnostaa. Playboysta ja kirjoittamisesta ja Mensasta ja kuvataiteesta tässä kirjassa puhutaan kyllä, mutta henkinen sairastaminen on pääasia. En olisi varmaan lukenut tätä kirjaa jos olisin tiennyt millainen se on.

Souri voi mielestään mieleltään huonosti ja menee lääkärille. Lääkäri diagnosoi, diagnooseja tulee paljon. Sitten määrätään terapiaa ja lääkkeitä. Souria huolestuttaa, että loppuelämäksi määrätyt psyykenlääkkeet muuttaisivat hänet kokonaan toisenlaiseksi ihmiseksi. "On pöyristyttävää jos potilasta lääkitään vain siksi että hänen käyttäytymisensä poikkeaa yleisestä kulttuurillisesta ja yhteiskunnallisesta normista."

Öö...

Tässä tapauksessa potilasta lääkitään siksi, että hän ajattelee mielialanvaihteluidensa olevan niin erityisiä että pitää mennä lääkäriin. Ihan itse hän sinne lääkäriin meni. Ei siinä auta vinkua. Mutta niin vain Souri vinkuu reilut parisataa sivua, ja tämä lukija ärsyyntyy.

Taiteilijuudesta Sourilla on jostain romantiikan ajan historiasta kumpuava kuva: "Valtaosa taiteilijoista joutuu tasapainoilemaan sisäisen vakautensa kanssa. Luovaan prosessiin heittäytyessään ihminen löytää psyykkistä vahvuutta mutta paradoksaalisesti myös altistaa itsensä hajoamiselle." Höpö höpö.

Sitten, sivulla 240 Souri toteaa: "Olen kaiketi terve mutta en tunne voivani hyvin. Lisäksi olen totaalisen kyllästynyt tähän ruikutukseen."

Meitä on kaksi.

Muutamaa sivua myöhemmin lääkkeetkin löytyvät: "Liikunta ja luonto. Siinä ne tehokkaimmat lääkkeet, ja niillä on ainoastaan positiivisia sivuvaikutuksia." Näin on. Souri ei ole koskaan ollut päivätöissä, joten hän ei tiedä, että kolmantena listalla pitäisi olla päivätyö. Tällä kolminaisuudella me kaikki muut vältymme kirjoittamasta tällaisia kirjoja.

Katariina Souri: Sarana
Teos

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Tuderus oli aikansa Cheek

Finlandia-palkitut teokset pitää tietenkin lukea että tietää missä mennään. Yleensä hiukan viiveellä kun ei jaksa jonottaa. Juha Hurmeen Niemi pisti sekä ihmettelemään että ymmärtämään.


Ihmetteleminen alkoi alkumetreiltä eikä hälvennyt ollenkaan: miten tällainen teos voi voittaa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon? Tämä on tietokirja, popularisoitua historiankirjoitusta, kulttuurihistoriaa Hurmeen persoonallisesta näkökulmasta. Vaikka Hurmeen kieli on värikästä ja epätavallista tällaisessa yhteydessä, ei kokonaisuus olennaisesti poikkea vaikkapa Esko Valtaojan kirjoista - Valtaoja on siinäkin mielessä hyvä vertauskohta että hän on voittanut Finlandian, ja se tuli tietokirjallisuuden puolelta niin kuin pitääkin.

Hurmeen kieli on maukasta ja kirjaa lukee ilokseen, mutta historiallisen tiedon törmäyttäminen arkiseen tai slangivivahteiseen kielenkäyttöön tai kirosanoihin ei vielä kyllä mielestäni oikeuta kovin suuriin kaunokirjallisiin ansioihin.

Mutta tämä ongelma liittyykin vain Finlandiaan. Jos jätetään palkintoihmettelyt sikseen ja keskitytään vain kirjaan ja unohdetaan kirjallisuuden kategoriat, päästään olennaisen äärelle. Niemi on hieno teos, se on pullollaan herkullisia tarinoita ja anekdootteja, kiinnostavia ihmiskohtaloita ja ennen muuta runoja, joiden olemassaolosta harva tietää. Suomen kansan vanhat runot on niin iso teos, ettei sitä kukaan jaksa lukea (34 kirjaa, jokaisessa liki tuhat sivua). Niemi tarjoaa kurkistuksen tuohonkin suuntaan laiskalle.

Pystyn hyvin kuvittelemaan, kuinka Niemi on lähtenyt Hurmeen päässä syntymään. Ainoa tässä kirjassa oman lukunsa saanut tyyppi on Sigrid Aronus Forsius, ja veikkaan, että tässä on kirjan ydin ja lähtökohta. Hurme on törmännyt Forsiuksen hulluihin juttuihin jossain (itse asiassa hän kertoo lähteenkin: runoilija Kari Aronpuro esitelmöi Forsiuksesta Suomen semiotiikan seuran ensimmäisessä symposiumissa vuonna 1980), ja näiden tarinoiden ympärille Niemi on sitten varmaankin lähtenyt kasvamaan.

Forsius kirjoittaa Physica-teoksessaan vuonna 1611 teoriaa ihmislajeista: "Lintukotolaiset eli kääpiöt ovat vain kyynärän mittaisia, he ratsastavat pukeilla ja käyvät sotaa kurkien kanssa. - - Länsi-Etiopian skiopodeilla on vain yksi isoteräinen jalka; kuitenkin he pääsevät juoksemaan ja pyytämään riistaa sillä. Kuumana aikana he kääntävät kukin jalkansa vasten Aurinkoa peittyen itse varjoon. Libyassa kuuluu asuvan eräänlaista päätöntä kansaa: heillä on silmät ja nenä ja suu rinnassa."

Kyllähän tällaista tarinaa kelpaa seurailla. Ja Niemeä muutenkin. Hurme on lukenut ja fiksu ihminen, ja hän osaa laittaa asiat järjestykseen kumartelematta ja toisaalta peippailematta sen kummemmin. Mielipiteensä Hurme esittää jyrkkinä, etenkin tyhmyys saa kuulla kunniansa.

Hurme tyrmää Jacobus Finnon loppusoinnut huonoiksi - mitä ne ovatkin - mutta jättää kokonaan huomiotta sen, että nykyinen suomenkielinen raplyriikka on ihan samanlaista kuin Finnon. Kumpikin suosii vokaaliriimejä, toisin sanoen konsonantit voivat olla mitä vain kunhan vokaalit rimmaavat keskenään: ovat-tuovat, piru-kiiruun, julmans-seurakuntans, oppii-potkii. Voisivat olla JVG:tä mutta eivät ole, ovat Finnoa.

Aivan sama pätee Gabriel Tuderuksen, "vastenmielisen öykkärin" riimeihin: "Uni-sialtans / akkans kans / nousee kohdastans / pyrkii pukeisans". Tuderus oli aikansa Cheek, ja tämän herkullisen yhteyden Hurme jättää valitettavasti huomaamatta.

Eniten minua huvitti kuvaus Turun ensimmäisestä urkurista isonvihan jälkeen, Ludwig Petratzista. Hurmeen mukaan Petratz saapui Turkuun "punk-asenteella", ja tarinat mokailevasta musikantista saavat tästä punk-kontekstista lystikkään kehyksen.

Kaiken yllä Niemessä leijuu kuitenkin pitkä ja leveä humanismin viitta. Vaikka Hurme poistaa varmistimensa varsinkin uskonnollista ahdasmielisyyttä kohdatessaan, jokaista historian henkilöä kohdellaan ymmärtämyksellä ja lämmollä. Tästä sivistyksen ja suvaitsevaisuuden yhdistelmästä kai se Finlandiakin tälle kirjalle napsahti.

Juha Hurme: Niemi
Teos

torstai 12. huhtikuuta 2018

Miksi Islannissa syntyy paljon lapsia

Eräänä päivänä Ylen ykkösellä joku nainen kertoili elämästään Islannissa. Toisena päivänä Taina lainasi kirjastosta kirjan nimeltä Islantilainen kodinonni. Sama nainen lienee molemmissa kyseessä, Satu Rämö.


En ollut aiemmin Rämöstä kuullutkaan, mutta nyt tiedän, että hän on Salamatkustaja-blogissaan jo pitkään kirjoitellut islantilaisesta arjesta suomalaisen maahanmuuttajan näkökulmasta, ja tämä kirjakin on laatuaan jo kolmas.

Näkökulma on lapsiperhekeskeinen, mutta sujuvasanaista tekstiä voi suositella kenelle tahansa Islannista tai ylipäänsä vähän erilaisesta elämästä kiinnostuneelle. Rämö kirjoittaa paljon islantilaisten huikeasta itsetunnosta, tasa-arvosta, liberaalista mielenlaadusta, pienen kansan laajasta verkostuneisuudesta ja lastenhoitoon liittyvistä asioista - ja tietysti jalkapallosta. Kirjan rungon muodostavat Rämön neljä syytä siihen, miksi Islannissa syntyy niin paljon lapsia. Aihe on erittäin ajankohtainen, juurihan täällä Suomessa on ihmetelty suomalaisten heikkoa lisääntymisinnokkuutta.

Lisääntymisasian ohessa tulee myös paljon mielenkiintoisia erikoisuuksia, kuten vaikka islantilaisten tapa syödä järjettömän kokoisia jäätelöannoksia myöhään illalla autossa istuen. Tasa-arvo näkyy vaikkapa siinä, että islannin kieli ei arvota sukulaisten asemaa, vaan naispuolinen sukulainen on frænka ja miespuolinen frændi. Presidenttiin voi törmätä arkisessa tilanteessa, ja häntä puhutellaan etunimellä, kuten kaikkia muitakin - koska sukunimiä ei ole, on vain patro- ja matronyymejä.

Islantilaisuuden kritiikkiä tästä kirjasta on turha etsiä, Rämön pääpaino on aina positiivisuudessa. Ihan hyvä niin, rutinaa löytyy maailmasta kyllä jos sellaisesta on kiinnostunut. Kirja perustuu kaiketi blogin teksteihin, ainakin päätellen siitä että toistoja on aika paljon. Ne olisi voinut karsia.

Satu Rämö: Islantilainen kodinonni.
Perhe-elämää viikinkien malliin
WSOY

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Vähäeleistä ajankuvaa

Hyvä taide kestää aikaa, niin ne sanoo. Totuuksia on hyvä aika ajoin testata, ja muutenkin on mukavaa välillä lukea jotain muutakin kuin ihan uusia kirjoja. En yhtään tiedä miksi olohuoneen kirjahyllyssä on Lassi Sinkkosen Solveigin laulu (1970), mutta tartuin siihen silti.


Ensimmäisillä sivuilla alkoi pelottaa, etteivät kaikki teokset kestäisikään aikaa. Eihän kukaan kirjoita tänä päivänä niin kuin Sinkkonen tässä, erittäin dialogivetoista slangia. Alkupuolella tuntui, että kertojanäänikin horjuu, kuka tässä oikein puhuu? Varauduin jättämään kesken, mikäs minua pakottaisi.

Mutta niin vain kävi että teos imaisi mukaansa ja osoittautui huisin hyväksi ja kiinnostavaksi. Sen tietää siitä, että kirja ei kauaa yöpöydällä vanhentunut. Miljöökuvaukset ovat varsin niukkoja, mutta hahmot (ja niiden mukana kyllä väistämättä miljöötkin) tulevat tuttaviksi rosoisten dialogien kautta.

Esimerkiksi näin Sinkkonen kirjoittaa: "- Ei viitti leikkiä isää ja äitiä, mä sanoin. - Meidän pitäis aina riidellä ja olla pois. Leikitään jotain muuta. Leikitään vaikka lehmää."

Päähenkilö Solveigin elämää seurataan vauvaiästä parikymppiseksi. Isän ja varsinkin hirviömäisen äidin kanssa elämä on hankalaa, köyhyys, viina ja väkivalta hallitsevat elämää. Koko ajan tapellaan, mutta onneksi Solveigilla on famu, isän äiti joka jaksaa rakastaa ja ymmärtää ja pitää Solveigin puolta.

Viime aikoina olen lukenut paljon historiallisia romaaneja, joissa ajankuvaa luovia yksityiskohtia on hengästyttävä määrä. Siinä ei ole mitään vikaa, mutta Solveigin laulu osoittaa, että vähemmälläkin pääsee. Ylipäänsä Sinkkosen suurimpana ansiona on tietynlainen vähäeleisyys, kerronta ei pyri briljeeraamaan millään asialla. Ja se on luontevaa, ihmiset ja asiat ovat tässä työväenromaanissa yksinkertaisia, mutta silti ja juuri siksi uskottavia ja samastuttavia. Ja vaikka paljon tulee sanottua, ei kerronta hajoa lainkaan, koska Sinkkonen pitää tarinan tiiviinä Solveigin ympärillä.

Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu
WSOY

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Taide syntyy rajaamalla

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä oli taannoin iso juttu Selja Ahavasta. Siinä hän kertoi, kuinka hänen miehensä oli eräänä päivänä sanonut olevansa aina halunnut olla nainen. Ja että Ahavan uusi romaani perustuu tuohon kokemukseen.


Tositapahtumiin perustuvat romaanit ovat aina epäilyttäviä, monestakin syystä. Kaksi ensimmäisenä mieleen tulevaa syytä ovat se, että kirjailija luovuttaa osan vallastaan itsensä ulkopuolelle, ja se, että tällaiset teokset kosiskelevat lukijoita jollain muulla kuin kirjallisilla ansioilla.

Ennen kuin mieheni katoaa väistää kuitenkin karikot komeasti. Tai no, ensin mainitun ainakin. Jotta teos olisi kaunokirjallinen, on Ahava joutunut laittamaan kovasti paukkuja tarinan kaunokirjallistamiseen. Jotkut niistä kuulostavat pelottavan tekotaiteellisilta: kirjassa ei ole sivunumeroita, eikä lukujakaan ole numeroitu. Tekstin ladonta repsahtaa monin paikoin runon ladonnaksi. Sitaatteja ja luetteloita on aika paljon.

Mutta ei, tässä kirjassa ei ole mitään tekotaiteellista, vaan se toimii hienosti. Se ei juurikaan kerro siitä, mitä ulkoisesti tapahtuu: että mies alkaa pukeutua naisen vaatteisiin ja ottaa hormoneja ja myös leikkauksilla muuttaa itseään naiseksi. Ja että pari ajautuu eroon. Nuo asiat kyllä mainitaan, mutta sen kummempaa tirkistelyä ei tekstin parissa pääse harrastamaan.

Ennen kuin mieheni katoaa kertoo vain ja ainoastaan naisen kokemuksista, hänen sisäisestä maailmastaan. Ja tämä tiukka rajaus on tekstin moottori ja ansio, sen ansiosta todellisuus muuntautuu taiteeksi. Ahdistus, itseinho, epäilys ja pettymys saavat hienoja sanapukuja lyyrisissä vyörytyksissä: "siihenkään en pystynyt, edes siihen en pystynyt, en kyennyt haluamaan naista, en kyennyt kohtaamaan miestäni ilman miestä, en kyennyt rakastamaan enempää, en kyennyt rakastamaan ihmistä joka oli sisältä sama, en kyennyt rakastamaan enää ollenkaan, seiniä raapien minut revitään alas näitä portaita, saumat natisevat ja liimauksemme irtoilevat ja haluan potkaista puisen jalkani ikkunasta läpi", ja niin edelleen. Koko teksti ei sentään ole tuollaista, arkisempaakin kuvausta mahtuu mukaan.

Tunnekuvauksen lomassa kulkee kuvaus Kristoffer Kolumbuksen matkoista Intiaan. Mantereen verran menee pieleen, ja Kolumbus-luvuissa kerronnan paino on realistisempi. Tämä rinnastus toimii hienosti, koska se ei ole liian mikkihiirimäisesti yksi yhteen tai alleviivaava. Lukijalle jää tilaa, teksti hengittää.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Kauneutta ja inhimillisyyttä ajankuvan päällä

Turkulaisen matematiikan opettajan Tapani Tolosen esikoisromaani Sokeisto on saanut huikean hyvät kritiikit, joka puolella. Eikä syyttä, se on monella tavalla erinomainen teos. Taina bongasi sen kirjaston jokerihyllystä, joten pääsin lukemaan heti tuoreeltaan.


Sokeiston tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1905, jolloin suurlakon aikaan kylvettiin sisällissodan siemenet. Tolonen on tehnyt huikean taustatyön, ajankuvaa tulee lähes ensyklopedisella taajuudella. Tolonen näyttää, kuinka punaiset ja valkoiset aluksi yhdessä kapinoivat lyhyemmän työajan ja äänioikeuden ja sen sellaisten puolesta. Ja vaikka onnistumisia tuli, kaikki ei silti mennyt ollenkaan niin kuin olisi voinut mennä.

Kirjapaino on keskeinen miljöö, ja siitäkin Tolonen vyöryttää uskomattoman määrän kiinnostavaa faktaa: kummallisia ammattitermejä ja käytäntöjen kuvauksia on teoksessa paljon. Sokeisto on kirjapainotermi, jonka Tolonen kasvattaa metaforaksi ihmisille, jotka eivät pysty näkemään mitä on tulossa. Hienoa, eikä ollenkaan väkinäistä.

Mutta ei Sokeisto mikään tietoteos silti ole. Ajankuvan päällä kulkevat ihmiset, joista Tolonen rakentaa täyttä verta ja lihaa olevia, odottavia, pettyviä, iloitsevia ja surevia hahmoja. Vaikka ympäristö ja aika ja vaatteet ovat toisenlaisia, ihminen niiden alla ei ole. Niinhän hyvässä romaanissa täytyy olla, hahmojen pitää tavoittaa yleisinhimillisyyden mitta.

Ja kaiken kruunaa kieli, joka on kaunista ja tarkkaa. Se ei ole aitoa 1900-luvun alun kieltä (eikä pidäkään, Sokeisto on 2000-luvun romaani), mutta siinä on koko ajan luontevasti vanha tuntu ja kauneus. Silloin kun tarvitaan, se on toteavaa ja tarkkaa ja konkreettista: "Pisaroita valui kouriin, kun airoja välillä nosti ylös. Jos kasvoja pyyhki, maistoi suolan."

Ja silloin kun sen pitää nousta lyyrisiin korkeuksiin, se tekee sen: "kun hän tunsi ulkoilman tuoksun miehen ihossa ja sen lämmön, painon, todellisuuden ja näki, että mieskin virtasi, hän tajusi, että nämä ovet avataan vain ulkoapäin, ettei hän voi, ettei hänen tarvitse tehdä sitä itse, ettei kukaan voi vanhurskauttaa itseään, että siihen tarvitaan toinen, joka on kuin sinä."

Dialogien annostelu on taitavaa, ja juoni kulkee hyvin, vaikka aivan alussa erityistä suuntaa ei näytetäkään. Tätä kirjaa ei kannata lukea paloissa niin kuin itse jouduin tekemään. Hahmojakin on sen verran runsaasti, että parhaan lukukokemuksen saa se joka ehtii lukea kirjan lyhyessä ajassa.

Kukaan itseään kunnioittava kirjailija ei käytä lauseenvastikkeita. Tolonen käyttää silloin tällöin, ja se pistää miettimään. Teko on tietenkin tietoinen, kenties hän vain haluaa käyttää kieltä koko sen arsenaalin laajuudelta? Ja musiikinopettajan on pakko tietenkin nillittää musiikista: sivulla 169 trumpetisti "puhalsi räkää venttiilin kautta ulos". Kondenssivettä se on eikä räkää. Minäkertoja voisi tietysti luulla väärin, mutta kaikkitietävä kertoja kai ei oikein voi.

Tapani Tolonen: Sokeisto
Otava