Kun kirjastossa bongasin herrakaksikon uutuuden "Lasiruumiit" pikalainana, pakkohan se oli mukaan napata. Odotin paljon! Takakannen arviossa mainittiin sanat "syvästi inhimillinen" ja jopa "hellän kaunis".
Ensimmäisen lukuillan jälkeen heräsin keskellä yötä ahdistaviin painjaisiin. Toisena päivänä harkitsin jopa kirjan jättämistä sikseen, mutta en sitten kuitenkaan tohtinut.
Kirjassa tehdään ja tehtaillaan itsemurhia mitä synkimmillä tavoilla. Kaiken taustalla soi synkkä ja raa'aksi hahmotettava death metal, nuoriso viiltelee itseään ja voi pahoin. Miettiessäni kirjan tunnelmaa ja tapahtumapaikkoja, miellän kaiken harmaana, ahdistavana, pimeyden aikaan tapahtuvana (siis illalla, yöllä) ja sumuisena ja pölyisenä. Kaikin puolin synkkää, siis.
Lasiruumiit on itsenäinen teos, ei siis suoranainen jatko Varistyttö-trilogialle, mutta samoja henkilöitä tarinassa on. Tällekin on ilmeisesti luvassa jatkoa, tosin en kykene hahmottamaan, että miten. Suurinpiirtein yhdelle päähenkilöistä käy hyvin, mikä ehkä on hiukan liioittelua, mutta toiveikas ei tämä kirja ole.
Jos Varistyttö minulle myytiin kuvailemalla, että "Stieg Larssonin Millennium-trilogialla pyyhitään pöytää", en aivan samanlaisiin luonnehdintoihin lähtisi tällä kertaa. Lasiruumiit on niin synkkää tavaraa, etten löydä siitä mitään yhtymäkohtia mihinkään itselleni tuttuun. Onko se sitten huono merkki? Ei välttämättä, mutta toisinaan kirja nappaa mukaansa sen osuttua joihinkin oman elämän tarttumakohtiin. Nyt voin vain olla iloinen, että tämä ei osu. Mieltä tämä kalvaa kuitenkin pitkään. Ja jälleen mietin, että miten ne Helsingin kirjamessuilla tapaamani kaksi hiljaista, ujoa rokkitähdeksi stailattua miestä kykenevät synnyttämään näitä tarinoita.
Jos painajaistensietokykysi on hyvä, lue tämä.
Erik Axl Sund: Lasiruumiit
Otava
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!