Tämä tarina pitää kertoa

Esikoiskirjasarjani jatkuu Mira Aurelia Eskelisen kirjalla Aavistus. Jos Rasmus Arikan Homoromaanin kanssa oli pieniä aloitusvaikeuksia, niitä ei ollut yhtään vähempää tämän kanssa. 

Omasta itsestä kertominen ja oman erilaisuuden korostaminen, kumpaakaan en arvosta kaunokirjallisuudessa. Ja juuri niitä tämä kirja on, kokonaan. Kirjassa Eskelinen kertoo transprosessistaan, mitä ilmeisimmin ilman minkäänlaista etäännytystä. Ainakin kirjan päähenkilö on saman niminen ja saman ikäinen kuin sen kirjoittaja. 

Kaunokirjallisuuden sijaan tämä siksi tuntuu aluksi asiatekstiltä, eräänlaiselta dokumentilta. ”Pelkään että olen huomionkipeä erikoisuudentavoittelija”, sanoo päähenkilö. Niin pelkään minäkin. Samoin kuin Homoromaanissa, kertoja pyörii koko ajan kirjaimellisesti oman napansa ympärillä. Tosielämässä etsiytyisin kauemmas niin narsistisesta ihmisestä. 

Mutta tämähän ei tietenkään ole totuus Aavistuksesta. Tämä kirja on erittäin tarpeellinen. Koska maailma on kovin epätäydellinen ja epätasa-arvoinen, tämä tarina pitää jonkun kertoa, ja Eskelinen tekee sen hyvin. Erityisen hyvää on sen positiivinen perusvire: ”Painan silmäni kiinni, annan käsieni liukua sifonkia pitkin, tunnen kylkieni, reisieni, vatsani muodot sen pehmeyttä vasten. Mikä kaunotar!”

Tekstissä on hienoja ja tuoreita lauseita: 

”Samana päivänä valokuva minusta ilman paitaa poistetaan Instagramin yhteisösääntöjen vastaisena.” 

”Jos seuraan elämäni aikajanaa nykyhetkestä taaksepäin ja samalla syntymästä kohti nykyisyyttä, eivät ne asetu saumattomasti toisiinsa puolessavälissä. Ne liukuvat toistensa ohi, vuotavat ja valuvat toisiinsa koko matkalta kuin syleilevät hermafrodiittietanat.” 

Ja se tärkein tulee sanotuksi selkein sanoin:

”Minä tahdon huutaa, vaatia psykiatria nimeämään yhden, edes jumalauta yhden tapauksen maailmanhistoriassa, jossa ihmisoikeuskamppailut ovat edenneet omalla painollaan, ajan kanssa, jossa valtaapitävät ovat luopuneet vallastaan, antaneet alistamilleen ihmisille oikeuksia pelkkää hyvää hyvyyttänsä, eikä taistelun ja alistettujen ihmisten valtavien uhrausten kautta.”

Sillä asia on erittäin ajankohtainen:

”Tosielämän kokeen ja vuoden hormonikorvaushoitojen jälkeen sain postitse virallisen lisääntymiskyvyttömyystodistuksen. Vuoteen 2023 saakka Suomen valtio vaati sitä kansalaisilta, jotka halusivat korjata juridisen sukupuolimerkintänsä.”

Ehkä vielä jonain päivänä joku kirjoittaa transkirjan, jossa transprosessi ei ole pääosassa. Sen aika ei valitettavasti ole vielä.

Mira Aurelia Eskelinen: Aavistus

S & S

Olosuhteet minun ja tämän kirjan väliselle kohtaamiselle olivat huonot

Sattuneesta syystä tulen lähitulevaisuudessa kirjoittamaan monesta suomalaisesta esikoiskirjasta. Sanna Kotajärven, Emilia Karjulan ja Wilhelmiina Palosen esikoiset saivat jo omat kirjoituksensa aiemmin, nyt jatkan sarjaa Rasmus Arikan Homoromaanilla. 

Sosiaalisissa tilanteissa en yleensä erityisemmin arvosta, jos joku a) valittaa surkeasta tilanteestaan, tai etenkään b) vakuuttelee kovaan ääneen olevansa erityinen, erikoinen tai erilainen. Siksi en yleensä lue sellaisia kirjojakaan. Joskus teen poikkeuksen, esimerkiksi Katariina Sourin Sarana oli sellainen. 

Olosuhteet minun ja tämän kirjan väliselle kohtaamiselle eivät siis todellakaan olleet kovin kaksiset, lehtijuttujen perusteella tässä kirjassa kuvataan homona olemisen ahdistusta ja surkeutta. Ja lehtijutut pitivät paikkansa, juuri sellainen tämä kirja on. 

”En arvosta kaltaisiani, miten voisin, sillä olen aina inhonnut itseäni eikä sellainen kehoon hakattu viha karise sateenkaarimarsseilla tai avioliittolain uudistuksella vaan aktivoituu aina kun yritän rakastaa tai antaa jonkun rakastaa minua.” 

Mutta luin kirjan oikein mielelläni, ja vieläpä nopeasti, parissa illassa. Syynä ei ole kirjan kieli, sillä teksti on melkoisen arkista kuvailua, vieläpä ilmeisen autofiktiivisesti - siitäkään en tykkää, koska minun näkemykseni mukaan autofiktion kirjoittaminen tarkoittaa laiskuutta, sitä että kirjoittaa itsestään ja omista kokemuksistaan, koska sen eteen ei tarvitse nähdä pienintäkään vaivaa. Ja laatu tunnetusti syntyy vaivannäön havaitsemisesta. 

Tällä tavalla tarinan alussa sanotaan: ”Aamulla puin ylleni valkoisen paidan ja tumman puvun, sidoin mustan kravatin kaulaan, huonosti tosin, sillä en ole koskaan oppinut tekemään kunnollista kravattisolmua, sille on niin harvoin tarvetta. Nousin junaan ja jäin pois kotikaupungin pienellä asemalla…” 

Ei, aihe tai kieli eivät minua lumonneet, päinvastoin ne työnsivät minua pois. 

Dialogia ei kirjassa näy, ja jos sitä onkin, se on piilotettu tekstiin. Näinhän suomalaisessa nykyproosassa kuuluu tehdä jos tavoittelee laadukasta tekstiä. Tämä on hassua, koska muualla maailmassa dialogia kirjoitetaan ihan vakavimmassa taideproosassakin. 

Mutta tekstin rakenne ja rytmi, ne toimivat erinomaisesti. Erittäin lyhyet luvut pitivät otteessaan niin, että kirjaa oli vaikea laskea käsistään. Kolmiosainen rakenne on myös oiva, siirtyminen kertojan lapsuuteen puolivälissä tuoreuttaa koko homman. 

Ja hyvin toimii myös jankkaavan klaustrofobinen tunnelma: kertoja puuhaa kaikenlaista, ja mikään ei onnistu, ja jos meinaa onnistua, hän pilaa sen itse. Näytä, älä kerro -maksiimi toimii komeasti, vaikka näyttämisen kohde onkin lähes koko ajan sama, ahdistus ja tuska; tämän Arikka vetää sen verran överiksi että se toimii. 

Kirjailija on myös varautunut kaltaisiini lukijoihin ja vetää maton alussa esittämäni kritiikin alta: ”Haluan heittää purkan suusta ja pyydän pussia äidiltä mutta hän ei kuuntele vaan sanoo että nykyään kaikki tekevät itsestään liian ison numeron.” 

Rasmus Arikka: Homoromaani

Tammi

Miten noitia tehtiin

Jenna Kostetin edellinen kirja Margaretan synti sijoittui 1600-luvun Turkuun. Tämä uusi Punainen noita sijoittuu myös 1600-luvulle ja osa asioista tapahtuu Turussa, jopa samaisessa raatihuoneen kellarissa. Kummankin päähenkilö on nainen, jota kohdellaan huonosti ja epäoikeudenmukaisesti.

Tarina on kuitenkin aivan eri, monellakin tapaa. Kostet on löytänyt erinomaisen raon romaanitaiteessa, näin kauas historiaan sijoittuvaa kirjallisuutta ei liikaa julkaista. Eikä varsinkaan näin taitavasti kirjoitettuna. 

Mitä kaukaisempi aika, sen useampi asia on erilainen kuin nyt. Ja siksi kirjoittajalle voi helposti tulla kiusaus informoida lukijaa näistä eroavaisuuksista. Mutta Kostet välttää tämän erittäin tyylikkäästi: minkäänlaista infodumppausta ei ole, kerronta on arkista ja historia tihkuu pienistä yksityiskohdista aivan luontevalla tavalla. Tämä on kirjan kenties suurin ansio, tyylikäs kerronta. 

Surullisen tarinan päähenkilö on Valpuri Kinni, oikeasti elänyt henkilö, joka tuomittiin noituudesta useampaan otteeseen. Kostet kirjoittaa hänet henkiin ja osoittaa, kuinka hirveitä vääryyksiä ihmiset ovat voineet toisilleen tehdä. Ennen, ja edelleenkin, vääryyksien muoto vain vaihtelee aikojen kuluessa. Raakuus ei ole enää onneksi aivan sellaista kuin 1600-luvulla. 

Naisen asema on kirjan keskeisin teema: hyvää tarkoittava ihminen voitiin leimata pahaksi. Avainvirkkeitä on kaksi, niistä selviää, miksi noitia joskus oli olemassa ja miten noidat syntyivät. 

”Rauha oli vain tilapäistä, sillä kuten aina, ihmiset tarvitsivat jonkun jota syytellä ja vihata, kun asiat menivät ei-toivotulla tavalla.” 

”Ihmisten usko sanoihin on valtava, Markku sanoi, ja Valpuri ymmärsi, mitä mies tarkoitti.” 

Jenna Kostet: Punainen noita

Aula & co

Vimmaa ja herkkyyttä Teatteri Akselissa

En nähnyt Skavabölen pojat -näytelmää 90-luvulla, mutta muistan oikein hyvin sen kaiken kohun ja pöhinän, jonka Q-teatterin näytelmä tuolloin aiheutti. En ole nähnyt näytelmän pohjalta tehtyä elokuvaakaan, joten Teatteri Akselin versiota menin katsomaan innokkaana ja kiinnostuneena.

Ja sehän olikin erinomainen, monellakin tavalla. 

Antti Raivion kirjoittama tarina kertoo hänen ja veljensä Leo Raivion kasvuvuosista, joista ei dramatiikkaa puuttunut. Tarina on surullinen ja vimmainen, ja koskettava. Veljekset tekevät verivalan ja lupaavat pitää toistensa puolta maailmassa, jossa poikien osa on kova. Oma paikka ja tila pitää ottaa tappelemalla, eivätkä vanhemmat osaa olla kovinkaan hyvin kasvua tukemassa. Vanhempien ero on kova paikka, koska pitää muuttaa tutuilta kotikonnuilta Tuusulan Hyrylään eli Skavaböleen, paikkaan jossa Helsingistä lähtijä ensimmäistä kertaa astuu lehmänlantaan. 

Kotiin päästyä piti heti selvittää, oliko Raivio Turkan oppilas. No olihan hän, se käy selville näytelmän vimmaisuudesta. Ja siitä syntyykin Akselin tulkinnan ensimmäinen oivallus. Ohjaaja Kauno Takarautio on vaihtanut pääroolit tyttöjen näyttelemiksi, mikä laittaa katsojan aivonystyrät liikkeelle: miten sukupuoli vaikuttaa, sopiiko näin tehdä? Onko vimmaisuus välttämättä maskuliininen ominaisuus? Minun silmiini näyttäisi olevan, mutta vastaus ei suinkaan ole kiveen hakattu. 

Vilja Aavikko ja Helmi Henell tekevät loistavaa työtä päärooleissa. Kummassakin on sekä vimmaa että herkkyyttä, molempien ilmaisu yltää raivosta suruun ja hauraisiin hetkiin, joissa lapsi paljastuu kuorensa alta lapseksi. Minimalistisissa lavasteissa tekstivetoinen näytelmä vie katsojaansa tunnelmasta toiseen ja takaisin niin että melkein hirvittää. 

Kaiken vimman ja surun vastapainoksi tarvitaan myös komediaa, ja sitä tarjoilee erityisesti Laura Koskisen Tamara-lähiöruusu, joka nauratti isosti. Koko kymmenpäinen näyttelijäjoukko suoriutuu rooleistaan hienosti, mainittakoon erikseen vielä Henrik Heinosen Taikuri, Heidi Ripatin Pirjo-äiti ja Jukka Lahdenveden Pekka-isä. 

Kauno Takaraution ohjaus on napakka ja oivaltava, tyhjäkäyntiä ei ole - nopean tahdin ohella maltetaan myös pysähtyä ja makustella, rytmitys toimii. 

Tänään oli vasta ensi-ilta, vielä ehtii katsomaan, suosittelen!

Skavabölen pojat

Teatteri Akseli

Ohjaus Kauno Takarautio

Henkirikos ja 1960-luvun aikalaiskuva

En muista miksi valitsin tämän kirjan, ehkä sitä kehuttiin jossain. Ainakin se on erilainen kuin viime aikoina lukemani kirjat, ja sehän on yksi parhaista valintaperusteista.

True crime ei varsinaisesti kuulu suosikkilajeihini, mutta tämä kirja ainakin nappasi mukaansa laakista. Aihe on maantieteellisesti läheinen, tapahtumapaikat ovat tuossa muutaman kilometrin päässä, ja kun teksti on hyvin kirjoitettua, se pitää otteessaan. 

Alusta asti on selvää, että otsikon kysymykseen ei saada vastausta. Mutta todella seikkaperäistä selvittelyä saadaan, tekijät ovat tehneet isosti töitä kirjan eteen. Valtavasti lähteitä on luettu ja ihmisiä haastateltu. Tarina on jaettu kolmeen osaan: varsinainen aikalaistutkinta, uhrin elämä ja myöhempi tutkinta. Juttu rönsyilee välillä kauaskin varsinaisesta rikoksesta, mutta kirjoittajat pitävät langat käsissään niin ettei liian kauas kuitenkaan koskaan mennä. 

Kaikenlainen aikalaiskuvaus 60-luvun tavoista, esineistä, ihmisistä ja elämänmenosta ylipäänsä on erittäin kiinnostavaa, ja siksikin kirjaa lukee mielellään. Sähkökirjassa ei voinut tietää, että lopussa on kuvaliite, joten vinkkinä sinulle, joka aiot lukea kirjan: katso kuvat jo etukäteen. 

Mari Jäntti ja Jesse Mäntysalo: Kuka murhasi Sirkka-Liisa Valjuksen?

Tammi

Pientä arkea ja viisauksia

En ole lukenut yhtään Joel Haahtelan kirjaa, joten asia piti korjata. Kuvittelin lukevani hänen uusinta kirjaansa, mutta ahkerasti julkaiseva kirjailija oli näköjään ehtinyt edelleni. No, eipä uutuus ole erityinen arvo tässä. 

Ennen tätä oli useampikin kirja jäänyt kesken, koska niiden kielessä ei ollut riittävästi imua. Tässäpä on, siitä ei ole missään kohdin epäilystä. 

Yö Whistlerin maalauksessa kertoo miehestä, joka matkustaa Yorkshireen kauan sitten tapaamansa Sergein luo vierailulle. Kertoja uskoo ettei elä vuotta pidempään, mikä värittää hänen maailmankuvaansa. Sergei löytyy pienten vaikeuksien jälkeen. Kovin kummoisia ei tapahdu, mikä on minusta erinomaisen hienoa ja lumoavaa, koska sellaisen tekstin kirjoittaminen on vaikeampaa kuin tapahtumarikkaan. Siitä syntyy kerrontaan kiehtovaa kitkaa.

Miesten muistoissa on elämän ihmeitä ja erityisiä hetkiä, niissä tarina isoilta osin kulkee. Merkittävimmät muistot liittyvät naisiin, ja muita aiheita ovat esimerkiksi perhoset, ruusut ja venäläisyys. 

Se, että melkein koko ajan viittaillaan historian tuntemattomiin henkilöihin, on kuulemma Haahtelan tapa. Ihan mielenkiintoista, mutta välillä siitä tulee myös sellainen olo että kirjoittaja haluaa todistella lukeneisuuttaan. 

Viisauksia ja arkista touhua on kuitenkin annosteltu erinomaisessa suhteessa. Viisaudet voivat lausetasolla näyttää esimerkiksi tällaisilta:

”Ihmisiä vaivasi nykyään kummallinen yksilöllisyyden ja erillisyyden illuusio, kenties vain siksi, että ruumiillamme näytti olevan rajat.”

”Jokainen ihminen oli rajattoman ajatuksen kaiku, kuvitelma kuvitelman sisällä, heijastus siitä mitä ei koskaan tapahtunut mutta joka silti oli todellista. Jos ihmiskunta oli olemassa vain siksi, että se kykeni luomaan yhteisen kuvitelman, jotain mikä eli elämäänsä yksilöistä riippumatta. Eikä ajan päättyminen ollut muuta kuin kuvitelmasta luopumista, sen raukeamista ­tyhjiin.”

”Ehkä Sergein valmistama kalkkunavoileipä oli sellainen teko, jonka varassa tämä maailma lepäsi. Jos meillä ei viime kädessä ollut mitään muuta.”

”- - yön rajalta heijastui meidän elämämme, tämä ainoa, kiivas vastalause katoamiselle.”

Parhaat kirjat tuntee siitä, että ne inspiroivat kirjoittamaan. Tämä on sellainen kirja. 

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

Otava