Kirjallisia

Kirjallisia

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Tunnista itsesi

Kirjoitin reilu kuukausi sitten Venla Hiidensalon Sinun tähtesi -kirjasta, että historia on parhaimmillaan kun siinä kerrotaan pienistä ihmisistä. Petri Tamminen vie tämän ajatuksen äärimmilleen tuoreessa Suomen historia -teoksessaan, siinä satavuotisen valtion koko tarina on mahdutettu sataan viiteenkymmeneen sivuun.


Tammisen historiankirjoitusta voisi musiikkitermein kuvata bagatelleiksi, varsinkin Anton Webernin äärimmilleen kristallisoidut miniatyyrit tulevat tästä mieleen. Kirja on fyysisesti pieni joka suuntaan, ja sen luvut ovat äärimmäisen lyhyitä, mutta tällä Tamminen haluaa osoittaa, että pieniä ovat ihmisetkin ja erityisen pieniä ovat ne hetket, jotka yksittäisten ihmisten elämässä mieleen jäävät ja jotka ihmistä muokkaavat.

Pienet hetket voivat syntyä isojen asioiden varjossa, kuten sodan: "Kamala sotia, kun on talvi ja kylmä, mutta oli sekin, että sotahommiin vaikka oli heinänkorjuuaika." Tuo lainaus on kokonainen luku. Kertojanäänet vaihtelevat hiukan, mutta kokonaisuus on linjakkaan yhtenäinen. Teksteissä on jutusteleva sävy, joka vierittää lukijaa eteenpäin mutta myös pysäyttää tuon tuosta pohtimaan.

Tai sitten pienet hetket voivat olla historiallisessa katsannossa alkujaankin pieniä, mutta kokijalle isoja, kuten koulukiusaaminen: "Jos olisin teini-iässä pelannut kaksi vuotta tennistä, olisinko minä edelleen erittäin hyvä tenniksenpelaaja? Tuskin. Mutta kun pari tyyppiä osui neljännesvuosisata sitten samalle luokalle, niillä on ollut valta vaikuttaa minun koko elämääni. Jotain fysiikan lakien vastaista siinä on."

Keskiössä on koko ajan se, mitä Tamminen ei sano suoraan. Suomalaisuus näyttäytyy esimerkiksi pelkäämisenä, vähäpuheisuutena tai vaikka perheensisäisenä marssijärjestyksenä, mutta mikään ominaisuus ei nouse hallitsevaksi eikä mitään lukita koko kansaa koskevaksi. Lukijalle jätetään tilaa tunnistaa itsensä tekstistä.

Kirja perustuu viidensadan ihmisen haastatteluihin, ja nämä esiintyvät kirjassa omilla nimillään tai sitten nimiä ei kerrota. Yleissävy on humaani ja lämpimän humoristinen: "Tuntematon sotilas kiersi meillä koko suvun. Ensin luki isä, sitten äiti, sitten isän veli, sitten isän veljen vaimo ja lopuksi vielä isän siskokin, joka ei ollut lukuihmisiä ollenkaan ja joka kirjan luettuaan sanoi, että 'kudoin samalla sukkaa ettei mennyt aika hukkaan.'"

Kunpa kirja ei loppuisi, ajattelee lukija.

Petri Tamminen: Suomen historia
Otava

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Nainen näkee toisin kuin mies

Hammaskeiju jatkaa Eve Hietamiehen kahden edellisen romaanin, Yösyötön ja Tarhapäivän tarinoita. En ole aikaisempia teoksia muistaakseni lukenut, mutta se ei haittaa, Hammaskeiju toimii ihan omillaan.


Antti Pasanen on yksinhuoltaja. Hän asuu kahdestaan poikansa Paavon kanssa, ja Paavon koulunkäynti aloittaa uuden aikakauden Pasasten pienperheessä. Kirjan ytimessä on arki: kodin, koulun ja työpaikan jokapäiväiset sattumukset ja haasteet. Niin kuin kaikki vanhemmat, Antti tuntee jatkuvaa riittämättömyyttä ja huonommuutta, mutta hyvät hetket tasapainottavat tilannetta. Huumorilla selvitään.

Mutta kun Antin kehitysvammainen veli vielä heitetään yksinhuoltajan vastuulle, alkaa läikkyä yli. Liika on liikaa. Onneksi on läheisiä, jotka haluavat ja osaavat auttaa, ja selviytyminen on mahdollista.

Olen lukenut paljon kirjoja, joiden päähenkilönä on keski-ikäinen mies, jolla menee tavalla tai toisella huonosti. Ne ovat kaikki olleet miesten kirjoittamia, joten tämä naisen kirjoittama teos ajautuu väistämättä vertailuun: onko näkökulmissa tai lähestymistavassa jotain eroa?

On. Iso ero.

Kun herra Hotakainen tai Tervo tai Palmgren tai Korhonen tai Kalajoki tai Lipasti kirjoittaa keski-ikäisen miehen vaikeuksista, mies on tarinoissa ankara itselleen. Jonkinlainen ulkopuolisuuden ja itsekidutuksen ajatus on aina läsnä, kun mies kirjoittaa. Ja niinhän mies tosielämässäkin useimmiten toimii: päihteillä ongelmat ratkaistaan, ei lääkäreillä. Hammaskeijussa mies sen sijaan saa ymmärrystä osakseen ja hyväksyy sen, ja hakeutuu jopa hoitoon.

Nainen näkee toisin kuin mies. Joku voi nähdä asetelmassa stereotypian, joku luonnon.

Eve Hietamies: Hammaskeiju
Otava

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Joona Linnako se siinä?

Uusi Kepler on ilman muuta merkkitapaus. Uutuutta ei sentään jonotettu yöllä (kai?), mutta kyllä se liikehdintää saa aikaan. Kirjoittajapariskunta Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril (jos siis et tiennyt, että Lars Kepler -nimen takana on ruotsalaispariskunta eikä mikään ukkeli) kirjoitti viime vuonna erillisen Playground-kirjan, joka ei saanut yhtä vankkumatonta suosiota kuin Suomen tunnetuimpiin hahmoihin kuuluva Joona Linna.


Kissat eivät tällä kertaa päässet kuvaan. Karvat tosin jäivät muistoksi.


Vaikka itsekin tätä odotin kieli pitkällä, maltoin laittaa itseni kirjaston varausjonoon. Olinkohan alun perin sijalla 372 tai jotain ja itse asiassa olisin siellä vieläkin, ellei oma lähikirjastomme (Jyrkkälän lähikirjasto) olisi sen minulle jokerikirjana tarjonnut. Ah!

No, tämä Kaniininmetsästäjä ei kovin monta päivää minulla lainassa ehtinyt olla ja tänään sen jo saa kirjastosta joku muu onnekas hakea. (Juu, hain samalla uuden pinon pääsiäiseksi...).

Menemättä taaskaan liikaa juoneen, kerron, että Joona Linna on siis vankilassa. Kirjan alussa hän on istunut vankilassa jo pari vuotta. Lukijan piti tässä kaivella muistiaan, että jahas, niinkös se olikin. Taisin taannoin innoissani lukea nuo kaikki aiemmat yhteen putkeen, mutta olihan siinä jotain kähinää. Tapahtuu siis ikäviä (murhia ja sensemmoista) ja Joona tarvitaan takaisin hommiin. Suitsait hän tietysti saa poliisinoikeudet sun muut ja hoitelee asiaa. Päätyy takaisinkin eristysselliin ja sitten hänet sieltä uudelleen noudetaan ja myönnetään, että juu, olit oikeassa. Ja sitten hän jatkaa roistojen metsästystä ja tottakai hoitaa homman viimeisessä kappaleessa kotiin.

Tuossapa pääpiirteissään Joona Linnan osuus tässä kirjassa. Suurin odotuksin tartuin kirjaan ja olihan se huiman jännittävä, erinomaisesti kirjoitettu ja käännetty (käännös Kari Koski) ja koukutti lukemaan 479 sivua tuosta noin vaan lähes putkeen. Mutta Joona Linna oli hahmona aikamoisen päälleliimattu. Ihan kuin hänet olisi kaivettu naftaliinista kirjaan tuomaan vaan sitä vakuuttavuutta. En siis löytänyt samaa tenhoa kuin aiemmin ja toivon lämpimästi, että Kepler-tiimi kaivaa Joonan menneisyydestä lisää mörköjä ja demoneja. Nimenomaan tuo Joona Linnan henkilökohtainen joka käänteeseen yleensä tulvinut tragedia tästä kirjasta puuttuu. Oiva opus kuitenkin, en sitä muuten olisi ahminut.

Nappaa se siis kirjastosta, jos Kepler-pariskunnan tuotanto on sinuun tehnyt vaikutuksen. Jos taas pohdit sarjaan tutustumista, suosittelen lämpimästi aloittamaan alusta. Niitä alkupään kirjoja löytyy varmasti helpommin kirjastosta kuin jonottamalla viikkotolkulla. Näin ainakin Turussa. Toisaalta aina uuden kirjan ilmestyessä joku (muukin) saa herätyksen ja haluaa ahmia koko sarjan.

Lars Kepler: Kaniininmetsästäjä
Tammi

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Runebergin tortun anatomia

Porvoossa asuvan dekkarikirjailija Jaana Lehtiön kirjoja olemme blogissa arvioineet aiemminkin. Häneltä on ilmestynyt aiemmin jo kolme Porvooseen sijoittuvaa cosy crime -dekkaria, joissa seikkailee pullaanmenevä komisario Muhonen. Toinen perheemme suosikki on lastenkirjasarja, jossa seikkailee Taika Valo.  Taika Valo -kirjoja Jaana Lehtiö on yhteiskirjoittanut Helena Miettisen kanssa. Molemmista sarjoista uusin kirja on aina kovasti odotettu.


Lehtiön neljäs dekkari Älä aivan vielä julkaistiin aprillipäivänä. Kirja on tuttua tavaraa, mutta hiukan uudenlaisilla käänteillä. Ärsyttävältäkin toisinaan vaikuttava vanhapiika Hilkka Alitupa kokee kuuman romanssin kansainvälisillä käänteillä.

Kirjassa seikkaillaan mm. Porvoon hautausmaalla. Vietimme Tomin kanssa viime kesänä mukavat kolme päivää Porvoossa ja kävimme totta kai myös hautausmaalla. Samalla silmäilimme muitakin paikkoja, joissa Muhonen tiimeineen on rikoksia selvitellyt.



Luin kirjan sen ilmestymisen aikaan (ja laiskuuttani bloggaan vasta nyt) eli viikon verran olen tapahtumia pureskellut. Jälkeenpäin voin sanoa, että tämä Muhoskirja on varsin erilainen. Väkeä lakoaa tavanomaista enemmän ja tavanomaisista tavoista poikkeavasti. Ihan sellaista taistelun meininkiäkin sinne loppupuolelle mahtuu. Mutta silti pysytään nätisti cosy crimen puolella, väkivallalla ei mässäillä edelleenkään. Juoni on ehkä hitusen sekava tai sitten luin itse tätä hiukan liian pätkittäin.

Muhonen haikailee lomailevan Elleninsä perään ja lohduttautuu jälleen erinäisillä leivonnaisilla, vaikka vaikutti olevan pullalakossa. Kirjasta löytyy mielestäni paras kuvaus hyvästä runebergin tortusta ja sen koostumuksesta kuorrutusta myöden. Muita mainittuja leivonnaisia ovat muun muassa: possumunkit, fetakinkkupiirakka, juustokierteet, kermatäyteviinerit, marjapiirakka ja ihan vaan pullapussi. On kuulkaas vaikea lukea nälkäisenä.

Jos nautit lempeästä jännityksestä ja hellästi laadituista henkilöhahmoista, nautit myös tästä Jaana Lehtiön neljännestä dekkarista.

Jaana Lehtiö: Älä aivan vielä
Myllylahti





Vaan oliko se hovimestari...?

Kaivelin muistiani ja päädyin siihen, etten ole koskaan aiemmin nähnyt Agatha Christietä näyttämöllä. En ole käynyt Lontoossa katsomassa Mousetrapia enkä ole nähnyt siis mitään muutakaan. Televisiosta sen sijaan olen vuosien varrella ahminut Hercule Poirotn, Miss Marplen sekä tietysti ylipäätään kaikkia brittidekkareita.




Olikin hauska saada kutsu katsomaan Teatteri Akselin Odottamatonta vierasta. Näytelmä on saanut ensiesityksensä Lontoossa vuonna 1958 ja nyt se tiettävästi esitetään Suomessa ensi kertaa näyttämöllä, kertoo käsiohjelma.

Tomi ei päässyt mukaani ja hetken aikaa pohdin jopa 10-vuotiaan poikani houkuttelemista mukaani, mutta onneksi hän ei ollut halukas. Sen sijaan mukaani tuli ystävä, jolle Teatteri Akseli ei vielä ollut tuttu. Se olikin eilisillassa iso osa illan onnistumista. Olemme saaneet houkuteltu useasti tuttuja Akseliin luvaten elämyksiä, joita ei osaa odottaa ja näin kävi eilenkin. Teatteri Akseli on niin yllättävä paikka aivan keskellä Turkua: intiimi teatteritila, joka vie hetkeksi irti tavallisesta.

Ilta oli loppuunmyyty ja väkeä olikin todella paljon. Poikkeuksellisesti näyttämöllä oli esirippu, joten vasta valojen sammuttua ja jälleen sytyttyä näimme näyttämön. Lavastus oli kerrassaan onnistunut! Seppo Louhivuori oli tehnyt erinomaista työtä ja kartanon olohuone toimi koko esityksen ajan moitteetta.

Kyllä, murhahan siellä oli juuri tapahtunut, kun odottamaton vieras saapui taloon. Murhattu mies oli ollut selkeän epämiellyttävä hahmo eikä hänen kuolemansa aiheuttanut sen kummempia tunteenpurkauksia ja koko 2 tuntia 40 minuuttia käytettiin murhaajan pohtimiseen.

Mietin illalla, että me katsomossa istuneet olisimme voineet myös kotisohvalla katsoa Midsomerin murhia. Aika moni sitä varmaan olisikin katsonut (keittiöpsykologinen ja -sosiologinen arvioni). Se etu Midsomerin murhissa on, että tarina jakautuu yleensä kahteen tunnin mittaiseen jaksoon. Esityksen pituus olikin illan ainoa huono puoli: 2 tuntia 40 minuuttia on ehkä hitusen liian pitkä. Tarina etenee verkkaisesti ja asioita pohditaan syvällisesti ja nykyihmiselle tuo verkkaisuus taitaa olla hiukan liikaa. Tai minulle oli. Mutta ei huolta - en kärsinyt ollenkaan, olin ehkä vain hiukan malttamaton.

Näyttelijät tekivät upeat suoritukset. Seuralaiseni totesi, että yhdenkään kohdalla ei tarvinnut kertaakaan tuntea myötähäpeää, mikä on siis kehu. Kaikki tekivät vähintäänkin moitteettoman suorituksen, moni vallan upean. Korkeimmalle nostan arviossani Kari Päiviön sairaanhoitaja Angellin hahmon. Hän esitti peribrittiläisen hahmon kerrassaan herkullisesti ja yleisö lämpeni hekottelemaan! Aivan loistava esitys ja mietin, että se taitaa olla ihan parhaita Akselissa koskaan näkemiäni.

Emilia Räsäsen Laura Warwick oli myös luonteva. Hän oli kuin luotu yläluokkaiseksi ladyksi. Sirpa Rinteen Rouva Warwick vakuutti myös erinomaisuudellaan. Ja kaikki muutkin olivat hyviä! Odottamattomassa vieraassa on kymmenen näyttelijää, tosin yksi heistä sai esittää vain ruumista.



Kyllä, pitkä tuo esitys oli, mutta ei liian pitkä. Kenelle suosittelen? Kaikille, jotka nauttivat peribrittiläisistä dekkareista ja huolellisesta toteutuksesta. Lähes kaikki kevään näytökset ovat loppuunmyytyjä, mutta näytöksiä on näköjään vielä alkusyksylle. Mene ihmeessä katsomaan, sillä tällaista ei ole usein tarjolla! (Niin ja murhaaja EI ole hovimestari. Perinteestä poiketen tässä jännitysnäytelmässä sellaista ei ole. Kymmenen muuta roolia kylläkin!)

Odottamaton vieras
Teatteri Akseli
käsikirjoitus: Agatha Christie, suomennos Petra Lähde
Ohjaus: Emmi Louhivuori




sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Naisen kipukin on kauneutta

Eija Tammiston esikoisrunokokoelma on kansitekstin mukaan "ilmaisultaan hillityn kaunis kertomus sukupolvien yli kantautuvasta kivusta". Näin on. Tämän hienon kokoelman minimalistiseen asti riisutut säkeet ovat todella kauniita, mutta pinnan alla niissä on jopa väkivaltaisuuteen asti ylettyvä, synkkä sävy.


Minimalismi tarkoittaa elliptisiä rakenteita, välimerkkien erittäin niukkaa käyttöä ja ylipäänsä äärimmäisen kirkkaaksi karsittua kieltä. Kauneus puolestaan syntyy juuri tuosta hillitystä ja tyylikkäästä yleisilmeestä, joka kantaa läpi koko teoksen, kokonaisuudesta muodostuu erittäin hallittu ja yhtenäinen. Runojen kuvaston keskiössä ovat linnut ja koti, ja näihin idyllisiin puitteisiin Tammisto törmäyttää kivun ja väkivallan, kaikki kauneus on synkkää kuin Tarantinon ohjauksessa:

"tässä maisemassa vain linnut voivat / eikä kukaan kuule / vaikka päässäni / yhä vieläkin / lukitun oven takana / ylempänä kuin ikkunoista näkyy / nainen roiskuu pitkin seiniä"

Runojen minä on nainen ja sinä on mies, eikä miehestä ole hyvää sanottavaa. Nainen on rikki, ja ylisukupolvista perspektiiviä tuovat käsin kirjoitetut lainaukset teoksesta Elsa Helmisen ruokavuosi 1896: Isomummin keittiö. Niissä annetaan ohjeita linnun kynimiseen, ja ne tuovat hienosti syvyyttä kokonaisuuteen. Ohjeet näyttävät nykylukijan silmään makaabereilta, vaikka ne ovat aikanaan olleet vain osa tavallista ruuanvalmistusprosessia. Lukija laitetaan miettimään muuttuvaa naiseutta ja ihmisen rooleja yleisemminkin.

Kirjan kaksimerkityksinen nimi viittaa sekä armahtamiseen että naisen vähäarvoisuuteen päätöksenteossa, ja se summaa kokoelman ydinajatuksen komeasti.

Eija Tammisto: Naisen todistuksen mukaan ketään ei saa tuomita
Kolera

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Keski-ikäinen mies, naurettavinta mitä on

Olen käynyt kouluni Raisiossa mutta turkulaistunut vuosikymmeniä sitten, eikä Raisioon ole ollut ikävä. Pari vuotta sitten tein Raision keskustassa kävelylenkin ja katselin muuttuvaa kaupunkia. Ensimmäinen nähtävyys oli torilla oksentava nainen, jonka toimia hänen toverinsa reippaasti kannustivat hakkaamalla käsillään tahtia. Näin myös kadulle sammuneita ihmisiä ja yhden joka oli pystyssä. Hänellä oli huonot hampaat ja viinapullo kädessä. Seuraavalla visiitillä alkoholisoitunut nainen veti torilla housut kinttuihinsa ja kysyi ystävällisesti minun mielipidettäni takamuksestaan.

Tällainen Raisio on siis kauniina kesäpäivinä. Rumemmista vuodenajoista en tiedä koska en ole uskaltautunut asiaa tarkistamaan. Mutta nyt yhtäkkiä paljastuu, että Raisiossa on ainakin yksi selväpäinenkin ihminen. Siellä nimittäin asuu loistava kirjailija Mikko Kalajoki, ja Miesmuisti on jo hänen kolmas teoksensa.

Miksei kukaan ole kertonut minulle Mikko Kalajoesta aikaisemmin?


Miesmuistin tarinassa ei ole mitään varsinaisesti uutta tai omaperäistä. Päähenkilö on nelikymppinen mies, Arto Tiensuu, joka elää tavallisen nelikymppisen miehen peruselämää. Kaksi lasta, vaimo, auto, remontti, harrastuksina juoksu ja hevirock. Pari hyvää kaveria. Pyrkimys tehdä elämästä parempi, pyrkimys tehdä vaimo onnelliseksi, pyrkimys olla vielä parempi isä. Ja jo heti alussa on selvää, että kaikki tiet vievät katastrofiin.

Kun tässä ajassa elävää keski-ikäistä miestä kuvataan kirjallisuudessa, tuloksena on aina tragikomediaa. Esimerkiksi Kari Hotakainen, Jari Tervo, Roope Lipasti, Reidar Palmgren, Riku Korhonen, Teppo Räisänen ja Mikko-Pekka Heikkinen ovat sen kaikki vuorollaan toteen näyttäneet. Varsinkin Hotakaisen Juoksuhaudantie ja Palmgrenin Kirpputori ovat asetelmaltaan kovin lähellä Miesmuistia, mutta asetelman samankaltaisuus ei tietenkään ole huono asia. Siitä arkkityyppisestä keski-ikäisestä miehestä voi kertoa vaikka kuinka monta erilaista tarinaa ja aina vaan naurattaa.

Ja koska olen keski-ikäinen mies, tällainen huumori kolahtaa meikäläiseen kuin baarijakkaralla päähän löisi (jos olet keski-ikäinen mies, luet kohta tämän kirjan ja ymmärrät vertauksen vielä hiukan paremmin). Kalajoen tarinointi toimii ihan joka tasolla, tiukkojen ja lupsakoiden lauseiden tasolta käänteentekeviin muotoratkaisuihin asti.

Esimerkiksi tällainen lause löytyy heti ensimmäiseltä sivulta: "Aulinko almas kuivas satasen, Joelin ääni lausuu takapenkiltä öljypohjaan rapisevan sepelin säestyksellä, isoveljensä äänen ärrätön pienoismalli." Kalajoen vääristyneet "Wikipedia-artikkelit" tuovat kerrontaan metatason, jonka vinous on tyrskähdyttävää.

Pitäisikö siitä olla huolissaan, että kirjallisuuden perusteella minä, keski-ikäinen mies, olen naurettavinta mitä on? Ei varmaankaan, iloa maailma kaipaa jos jotain.

Mikko Kalajoki: Miesmuisti
WSOY