Kirjallisia

Kirjallisia

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Nuoruuden iloja ja suruja

Teatteri Akselin kaksi edellistä näytelmää, Diivat ja Pieni raha olivat huisin hyviä. Kattona tähtitaivas ei yllä aivan yhtä korkealle, mutta saattaa olla että emme olleet aivan ytimekkäintä kohderyhmää.


Kattona tähtitaivas on Johanna Thydellin kirjoittama, Pipsa Longan suomentama ja Milja Sarkolan dramatisoima teos, jonka keskiössä ovat nuoret. Heidän maailmaansa mahtuu isoja iloja ja suuria suruja, ja kaikessa on liioittelevaa dramatiikkaa. Päähenkilö Jenna kipuilee syöpää sairastavan äidin ja monenkirjavien kaverisuhteidensa kanssa, ja vaikka hyviä hetkiäkin on paljon, näytelmän yleisilme on varsin synkkä.

Nelli Hautala vakuutti jo Pienessä rahassa, ja hän tekee nyt ison pääroolin Jennana erinomaisesti, liioittelematta ja uskottavasti. Ohjaaja Kauno Takarautio saa ryhmän pelaamaan hyvin yhteen, ja myös näytelmän rytmi toimii. Särkyneelle peilille puhuva Jenna on näytelmän mieleenpainuvinta kuvastoa, ja myös usein toistuva taustahälinä on dramaturgisesti onnistunut ratkaisu.

Näytelmän avainlauseita on kaksi: se, että vaikka läheinen kuolee, silti elämä jatkuu, sekä se että sellaisetkin asiat ovat olemassa joita ei aina näe. Viisaita lauseita, mutta en voi silti välttyä Tommi Kinnusen marraskuussa Ylen kolumnissa esiin nostamilta ajatuksilta: miksi nuorille suunnatun teatterin pitää olla niin synkkää ja ahdistavaa?

Kattona tähtitaivas
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

perjantai 27. tammikuuta 2017

Savua silmissä

Ja tätähän oli odotettu. Turun kaupunginteatteri osasi hehkuttaa Tom of Finlandia jo ajoissa alkusyksystä ja mikäs olikaan hienoja painotuotteita tuottaessa kun kanteen sai painaa Tom of Finlandin piirtämiä katseenvangitsijoita.

Ensi-iltayleisö oli tällä kertaa keski-iältään hivenen nuorempaa kuin yleensä. Olivatkohan kääkimmät luopuneet lipuistaan?

Tänään istuimme rivillä 10, hiukan totuttua korkeammalla mikä oli oikein hauskaa. Vanhempani istuivat tutuilla ensi-iltapaikoillaan joitakin rivejä alempana.

En ollut tapani mukaan ollenkaan tehnyt esityötä enkä ennättänyt lukea edes käsiohjelmaa. Tom of Finlandin - tai siis Touko Laaksosen - tarina on kuitenkin minulle tuttu pääpiirteissään ja mietin vain, miten uskollisesti musikaali sitä kuvailee. Juu, musikaali. Emme ole ahkeria musikaalikävijöitä ja jännitti vähän, että mitenkähän sitä selvitään. Seilistä nautin taannoin kovasti, joten odotukset olivat ihan korkealla.

Ja voi. Kuulkaas, nautin kovasti. Me molemmat. Nyt ihan tässä kohtaa voisin sanoa, että ennen kuin - hyvä lukija - jatkat lukemista pidemmälle, käy varaamassa liput. Ne nimittäin varmaan loppuvat pian. Vau.

Tom of Finland on visuaalinen iloittelu, koskettava tarina, pilke silmäkulmassa ja kieli poskessa tehty hauskuuttelu, jossa on ajankohtainen sanoma. Unohtamatta silmänruokaa. Tai no, tuo vieressäni istunut heteromies kyllä vähän autolle kävellessämme alkoi jo toivoa, että seuraavaksi Turun kaupunginteatteri kiinnittäisi johonkin näytelmään alastomia naisia. Olisi kuulemma jo aika. Nytkö jo? Vastahan siitä on vähän yli 35 vuotta tai jotain, kun Lena Meriläinen keinui Romeossa ja Juliassa jossiain gondolissa ilman paitaa. Olin paikalla ja noin kymmenvuotias. (Tarkistin. Se oli vuonna 1980.).



Näyttelijät tekivät upeaa työtä, etunenässä Touko Laaksosta esittänyt Olli Rahkonen. Tähän voisin lisätä jonkin trumpismin: Hän oli upea. Todella upea. Ja niin olivat kaikki muutkin. Myös laulajina (mutta musiikista voi lukea lisää sunnuntain Turun Sanomista, kriitikko yrittää tuolla nyt saada käsialastaan selvää. Ihan vaan vinkkinä teatterille: käsiohjelmaan voisi loppuun laittaa pari riviä tilaa muistiinpanoille, koska kriitikko ei aina kanna mukanaan muistilehtiötä).



Niin, ronskikin Tom of Finland on jopa karkeutta lähennellen ja sen kanssa leikitellen. Mutta joka kerran hihitellen jäätiin sille puolelle, jossa karkeus muuntuu hymyksi eikä miksikään tympeäksi.

Liikutun kovin helposti teatterissa, elokuvissa, lasten koulun kevät- ja joulujuhlissa sekä Suomen urheilumenestystä seuratessani (ehkä se liittyy Maamme-lauluun). Nyt kuitenkin aloin kyynelehtiä sellaisissa kohdissa, joiden ei pitäisi minkään järjen mukaan olla yhtään liikuttavia ja taidan syyttää siitä teatterisavua. Pohdinkin, josko aiemmin Turun kaupunginteatterissa kokemani liikutuksen hetket ovatkin olleet ovelasti lavastettuja. Kenties. Kyynelehtimiseni tuli ja meni esityksen aikana ja jotain tekemistä sillä kyllä sen savun kanssa oli. Lopusta en ole kuitenkaan ihan varma: kun yleisö mylvi innosta ja nousi loppuaplodeissa seisomaan, ilmassa oli sellaista urheilujuhlan tuntua, että nenäliina oli tarpeen. Varmaan sitä savua oli siinä törkeän upeassa viimeisessä bilekohtauksessakin.

Vaikka näitä seksuaalisen tasavertaisuuden sanomaa kantavia näytelmiä ja musikaaleja olemme nähneet viime vuosina paljonkin, ei viesti vanhene. Neljäntienristeyksen teema oli paljon synkempi, mutta viesti samalla lailla vahva. Tom of Finland nousee kuitenkin murheen ja ahdistuksen yläpuolelle.

Kun esityksen päätyttyä kävin vielä naistenhuoneessa, en voinut jonossa välttyä kuulemasta kahden hieman iäkkäämmän rouvan keskustelua.

- No, muistitko?- Ai mitä?- No valita? - Ai joo, tanssijan. Juu, tietysti. Heti löysin sen parhaan. Kyllä nämä nykyajan tanssijat sitten ovat vaan eri maata. 

Niin ovat. Ja maailmakin on eri. Onneksi.

Niin, ostakaa pian liput. Minäkin ostan, sillä aion nimittäin mennä vielä toisenkin kerran. Abiturienttiesikoiseni ei suureksi harmikseen ehtinytkään tänään mukaan, mutta kyllä hän taatusti vielä tuonne pääsee.



Tom of Finland
Turun kaupunginteatteri, Logomo
Ohjaus ja koreografia: Reija Wäre
Musiikki: Jussi Vahvaselkä, Jori Sjöroos
Päärooleissa Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Jukka Nylund muutaman mainitakseni.


tiistai 24. tammikuuta 2017

Pienehköjä ihmisiä sodassa

Olen saanut ainoan viitoseni koulussa historiasta. Tai sitten, koska historian tajuni on todistetusti näin heikko, saatan muistaa koko asian väärin. Joka tapauksessa on terveellistä lukea jotain erilaista välillä, ja proosa-arkeen hyvää vaihtelua tuo Teemu Keskisarjan Viipuri 1918.



Kirja kertoo siitä mistä kirjan nimi kertoo sen kertovan. Sota jyrähteli kolme kuukautta alkuvuodesta 1918 Viipurin ympäristössä ja huipentui veriseen huhtikuuhun. Näitä lienee minulle koulussakin yritetty opettaa, mutta historian suurmiehiin eli poliitikkoihin ja sotilaisiin keskittyvä kuvaus ei nappaa sitten yhtään, ei napannut silloin eikä nappaa vieläkään. Sellainen kertomisen tapa on kuin Tekniikan Maailman tai unboxing-videoiden kuvaukset kohteistaan, mittaillaan ja kuvaillaan kohdetta, mutta ei kerrota pienen ihmisen kokemuksista mitään. Olen itse pieni ihminen, siksi luen proosaa, mieluiten keksittyjä tarinoita.

Teemu Keskisarja on hyvä kirjoittaja. Hän tuo esiin yksittäisiä, pienehköjä ihmisiä niin paljon kuin tällaisessa teoksessa kaiketi voi tuoda, ja kertoo heidän lähtökohtiaan ja sattumuksiaan isoon lähdeaineistoon nojaten. Siksi kirjaa on hyvä lukea, ja sen tarinat ovat kiinnostavia. Pankinjohtaja Kaarle Nestor Rantakari, turkulainen musiikkikriitikko Gunnar Mörn ja yleishurja Jallu Kaipiainen tulevat jos ei nyt tutuiksi niin hyvin kuvatuiksi ainakin. Mannerheimiä ei tietenkään voi sivuuttaa, mutta hänen roolinsa ei tässä kirjassa ole sankarin vaan kiukuttelevan pyrkyrin.

Teemu Keskisarja: Viipuri 1918
Siltala

torstai 12. tammikuuta 2017

Hauskaa alleviivaten

Vadelmavenepakolainen oli huikea kolahdus. Sen tarina oli omaperäinen, oivaltava ja älyttömän hauska. Kansallisuustransvestiitti haluaa muuttua suomalaisesta ruotsalaiseksi ja tekeekin sen, ainoastaan jääkiekossa Tre Kronorin kannattaminen tökkii. Päädytään henkirikokseen, joka ratkeaa näin musiikinopettajan näkökulmasta opettavaisimmalla mahdollisella tavalla: suomalainen ei kykene osallistumaan yhteislauluun.


Mutta kuinka hyvää kieltä Vadelmavenepakolainen oli, sitä en pysty enää kymmenen vuoden takaa muistamaan. Kieliasiat tuppasivat nimittäin ajatuksiin moneen otteeseen kun luin Miika Nousiaisen uusinta, Juurihoitoa. Enimmäkseen juttu luistaa messevästi, mutta paikoin teksti on liian alleviivaavaa, lukijan oivallettavaksi jätetään liian vähän. Se saattaa olla kenties viisastakin, mutta tökkii tätä lukijaa.

Toinen Juurihoidossa tökkivä asia on se, että sen rakenne on kovin kaavamainen. Road tripillä ollaan, isää etsitään, ja aina vain uusia sisaruksia löytyy ympäri maailmaa. Kasvua tapahtuu ja kaikki sinällään toimii, mutta hiukan yllätyksettömästi.

Mutta päällimmäiseksi paremmat. Hauskoja juttuja on paljon, ja siksi kirjaa oli mukava lukea. Esimerkiksi näin: "Mikään tupakansavussa, ilman turvavyötä vietetyssä lapsuudessani ei viitannut siihen, että ikäluokkani haluttiin jäävän henkiin." Kahden kertojan vuorottelu toimii hyvin, äänet on helppo erottaa toisistaan. Pekka on melko tavallinen mies, jota vasten peilautuu jäykkä hammaslääkäriveli Esko, joka tiivistää maailmankuvansa näin: "Kyllähän nyrkkisääntö on, että jos joku on hyvää tai tuntuu hyvältä, se ei ole sitä."

Kirjan eetokseksi nousee erilaisuuden hyväksyminen, joka kärjistyy aboriginaalien surkeaan nykytilanteeseen. Teema on sekin hiukan liian alleviivattu, mutta kaunis kyllä. Pekka tiivistää sen näin: "Joka paikassa sama kiista. Kuka oli täällä ensin? Missään ei kysytä, että mitenkäs tässä voitaisiin olla rinnakkain."

Miika Nousiainen: Juurihoito
Otava

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Remes on laiska ja turvallinen


Tämä blogikirjoitus liittyy Ylen Kirjojen Suomi -hankkeeseen itsenäisyytemme juhlavuonna. Ensimmäinen kirjoitus julkaistiin eilen Kirsin Book Clubin sivuilla, sain kunnian olla toinen. Vuoden mittaan julkaistaan juttuja 101 kirjasta, sarjan aloittaa Ilkka Remeksen tuore Kiirastuli.

Kyllä on Ilkka Remes laiska mies. Kun tavallinen prosaisti tekee taustatyötä romaaniin, hän perehtyy monenlaisiin historiallisiin lähteisiin ja tietokirjoihin - sen jälkeen kun on ensin lukenut kaikki oman genrensä klassikot sun muut. Remeksen taustatyö sen sijaan hoituu aamupalapöydässä lehteä lukiessa, koska kaikki tarvittava on päivän uutisissa.


Laiskuus on tietenkin harhaa: kyllä Remes on taustatyönsä tehnyt. Monenlaiset sotilas- ja muut viranomaisasiat sekä miljööt ovat paikallaan ja yksityiskohdat uskottavia. Vain yksi on jäänyt hiomatta: sivulla 19 mainitusta kamerapuhelimesta ei ole kukaan tainnut puhua enää vuosikausiin.

Se, että Remeksen kirjat ovat niin vahvasti tässä ajassa kiinni, helpottaa lukijan osaa, koska me kaikki elämme samassa uutisvirrassa, ja siksi pelotkin ovat yhteisiä. Kuka tahansa kykenee eläytymään Remeksen kuvaamaan dystopiaan pelottavasta ja kierosta Venäjästä ja islamilaispakolaisista.

Samaisesta syystä kirja lienee päätynyt vuoden kirjaksi 2016.

Kiirastuli on tuttua Remestä: lyhyitä ja ytimekkäitä lukuja, paljon actionia ja tiukkoja tilanteita. Tarina on kaikki kaikessa, kielen tai muodon taidetta tai meheviä hahmoja Remes ei yritäkään saavuttaa. Ja näillä varauksilla Remestä voi kyllä nimittää tarinankerronnan mestariksi. Kuten kirjailija itse kirjoittaa sivulla 302, Kiirastulenkin "kauhuskenaario on täysin looginen ja uskottava". "Venäjän doktriiniin kuuluu käydä mahdolliset sotansa puskurivaltioiden alueella, ei omallaan" (s. 339), ja siksi Suomen sijainti Venäjän kyljessä on koko kerronnan - ja Remeksen tuoreimpien teosten menestyksen - syy ja ydin. Kaikki on niin mahdollista.


Remes on myös äärimmäisen turvallinen mies. Siellä missä kriisi on todellisuutta, ei dystopioita tai edes dekkareita kirjoiteta. Niin kauan kuin Remes kirjoittaa ja kirjakaupan hyllyssä näkyy tuttu teksti, voimme olla varmoja siitä että oikeassa elämässä asiat ovat aika hyvin. Sota tai laaja pakolaiskriisi muuttaisi Remeksen tuotannon todellisuudeksi, ja siihen päättyisi tällainen kirjallisuus.


Remes ei juuri noudata "näytä, älä kerro"-maksiimia yksittäisissä kohtauksissa, kerronnan nopeus ja tiivis tapahtumavyöry ei oikein anna mahdollisuutta moiseen. Mutta sepä ei haittaa, koska maksiimi toteutuu teoksen kokonaisuudessa, jossa Remes näyttää mitä pahimmillaan voi nykymenosta seurata.


Mutta mitä ovat alussa mainitut genren klassikot? En tiedä. Nykypäivänä tällaista uutisproosaa kirjoittaa moni, mutta millainen on lajin historia? Olavi Paavolainen kirjoitti oman aikansa kuvaa kirjoihinsa, mutta niissä ei faktaa viety samalla tavalla fiktiivisiin ulottuvuuksiin, vaan niiden tehtävä oli journalistinen tiedonvälitys. Nyt tieto kulkee nopeasti ja aika on eri.


Edellinen Remes Jäätyvä helvetti oli mielestäni parempi, koska sen tarina oli parempi. Ja Kiirastuli jää sitä paitsi kesk

Ilkka Remes: Kiirastuli
WSOY

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Kirjallisia mukana suurella innolla Kirjojen Suomi -hankkeessa

Yle kunnioittaa satavuotiasta Suomea ja julkaisi eilen mahtavan sivuston Kirjojen Suomi.



Mekin olemme mukana kirjablogillamme ja Tomin bloggaus on jopa ensimmäisten joukossa. Se ilmestyy näkyville muutaman päivän kuluttua, 8. tammikuuta.

Koko tämän vuoden saamme siis nauttia huikeasta kulttuuripläjäyksestä Ylen mukana.



Mikä mahtavinta, tämän proggiksen myötä pääsee lukemaan suurinta osaa 101 kirjasta ihan ilmaiseksi, omalta koneelta. kurkatkaapa täältä: http://yle.fi/aihe/kirjojen-suomi/101-kirjaa