Kirjallisia

Kirjallisia

torstai 17. elokuuta 2017

Mestari ahtaassa karsinassa

Vuonna 1995 Finlandia-palkinto meni Hannu Mäkelän Mestari-teokselle. Se on nimensä veroinen, oikea mestariteos.


Mestari on elämäkertaromaani Eino Leinosta. Mäkelä on rajoittanut tilanteen tiukalle, Mestari tapahtuu hyvin ahtaassa karsinassa. Teoksessa Leino elää viimeisiä päiviään vuoden 1926 tammikuussa ja muistelee elämänsä vaiheita. Kipuilee oloaan ja elämäänsä, kaipaa naisiaan, erityisesti L. Onervaa, ja toivoo että kadonnut käsikirjoitus nimeltä Mestari löytyisi.

Viimeisessä osiossa Mäkelä kertoo, että kaikki faktat ovat oikeita, ja hänen asiantuntemuksensa onkin huimaa - Mäkelähän on kirjoittanut parikin varsinaista tietokirjaa samaisesta aiheesta. Vielä huimempaa on kuitenkin kieli ja kerronta, joka pysyy vanhahtavassa kuosissaan järkähtämättömän lujana. Leinon aidot sitaatit uppoavat tekstiin sujuvasti.

Kirjasta ei ole blogattu paljon, onhan se ajalta ennen nykyisenkaltaista nettiä. Ja se ainoa bloggaus jonka löysin, valitteli teoksen olevan kovin raskas lukea. Ja sitäkin tämä teos todella on, sen huomaa lukunopeudesta, minulta meni monta viikkoa sen lähes kuudensadan sivun lukemiseen. Mutta teos on vaivan väärti, komeaa kieltä, hienoa ajankuvaa, ilman infodumppausta. Jos esimerkiksi Panu Rajalan Intoilija tai Venla Hiidensalon Sinun tähtesi kolahtivat sinuun, tämä on sinulle.

Hannu Mäkelä: Mestari
Otava

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Tamminen tasapainottaa maailmaa

Huono muisti, se on hieno asia. Kirjallisuudestakin voi iloita moninkertaisesti, kun jo kymmenen vuotta näköjään riittää siihen ettei kirjasta enää mitään muista. Luin Petri Tammisen Enon opetukset sen ilmestyttyä 2006 (mikäli muistan oikein), mutta kaikki tuntui taas uudelta ja ihmeelliseltä.


Sain juuri pari päivää sitten luettua Tammisen esikoisromaanin Väärä asenne, joten on vaikea olla vertaamatta sitä Enon opetuksiin, joka on Tammisen toinen romaani. Varsinkin kun ne ovat aihepiiriltään varsin samankaltaisia.

Kummassakin on saamaton ja elämää ainakin omasta mielestään sivusta katseleva nöösipoika, jolle opetetaan tosiasioita, etenkin suhteessa naisiin. Vertailumielessä Tamminen kulkee parempaan suuntaan: kun Väärä asenne kärsi mielestäni lievästä sisällöllisestä epätasapainosta, Enon opetukset on paljon tiukempi paketti. Keskiössä on vain yksi asia, päähenkilö Jussin ja enon suhde. Jussi ihailee enon kykyä ottaa tilanteet haltuun, tarttua hetkeen ja elää elämäänsä täysillä. Se tosiasia, että eno on juoppo ja syrjäytynyt, ei Jussin ihailua estä. Ja taas ollaan miesironian alkulähteillä: mies luulee itsestään liikoja, ja yläviistosta lämmöllä tarkasteltuna asetelmasta syntyy mainiota komediaa. Erinomaista tekstiä kerrassaan.

Miksi Kolumbus sai suuria aikaan? No, kaiken takana on nainen: "Että sinäkin saatanan paska aina vaan sohvalla makoilet etkä koskaan kuuntele kun sulle puhutaan. Ja Kolumbus siihen että vittu nyt lähti."

Kauneus määritellään enon viisain silmin näin: "- - kun kesäaamuna astui pihalle ja linnut lauloivat ja maailma oli vihreä, hyvänolontunnetta ei kestänyt kuin kymmenen sekuntia, sen ajan mies osasi olla tahtomatta mitään. Sitten tuli mieleen, että missä tupakat on ja mistä saisi pillua, se kruunaisi nyt kaiken. - - Kauneus on sitä mikä ei ole mennyt vielä muniin. Kun se menee muniin, se ei ole enää mitään."

Myös vaimo opettaa Jussia: "Sä olet kuin joku sylikoira, odotat hyväksyntää ja päänsilitystä ja pelkäät että jos ne kuitenkin lyö. Niin kuin kaikki ihmiset olisi sun tuomareitas, niin kuin jokainen vastaantulija olisi sun isäs." Ja erohan siitä tulee.

Mutta enolla on opetukset myös eron jälkeisen elämän varalle: "Enon mielestä minun ainoa ongelmani olisi nyt se, että naiset tajuaisivat tilaisuutensa tulleen ja tunkisivat sisään kakku kädessä ja verhokappa kainalossa ja kävisivät taloksi, panisivat hempeitä levyjä soimaan ja saunoisivat ja jättäisivät kaulakorujaan ja hiusharjojaan ja kirkkaan värisiä vaatekappaleitaan ympäri asuntoa. Jos en olisi varuillani, eno väitti, saisin piankin huomata, että joku istuu taas keittiön pöydässä ja haukkuu minua huonoksi kuuntelijaksi ja karjuu keskellä kaunista lauantaiaamua että 'siivouspäivä'."

Kaiken romanttisen ja tunteellisen ja pateettisen väistely, suorastaan tappaminen, siinä Tamminen on mestari. Ja rosoisesta maailmasta kasvaa oikeita viisauksia, kuten sitaateista edellä voi todeta. Romanttiset ja pateettiset tekstit ovat nekin ihania ja tärkeitä, mutta ilman Tammisen kaltaisia tekstinikkareita maailma olisi vakavasti epätasapainossa.

Petri Tamminen: Enon opetukset
Otava

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Karheita asioita Karhu-tölkin läpi

Petri Tammisen esikoisromaani Väärä asenne on hieno. Se on myös erittäin hauska. Ja vähän epätasapainoinen. Niin kuin näyttää olevan myös kannesta ottamani kuva.


Tarinassa pitää olla konfliktia viemässä sitä eteenpäin, tässä kirjassa konfliktit ja niiden annostelu on erityisen onnistunutta. Tarina alkaa siitä että päähenkilö Harrin vaimo tulee raskaaksi ja kohta saa tietenkin lapsen. Harri menee sijoiltaan, ja sijoiltaan menneen miehen matkaa on aina hauska seurata. Hotakaisen Juoksuhaudantie, Kalajoen Miesmuisti, Palmgrenin Kirpputori - aika iso osa kotimaisen keski-ikäisen miehen kirjoittamista kirjoista kuvaa sekoilevaa keski-ikäistä miestä. Näin on hyvä, me keski-ikäiset miehet tarvitsemme tällaisia peilejä.

Harrista tulee luulosairas, ja sekoilussa konflikti johtaa toiseen: auto hajoaa, sauna palaa, harva jos mikään asia onnistuu. Ja lukijaa naurattaa. Tammisen myöhemmässä romaanituotannossa naurattaa myös, mutta paljon hiljaisemmalla liekillä, tämä teos yllättää nyt kun sen lukee vasta nyt Tammisen muiden teosten jälkeen.

Ja niin kuin Tammiselta saattaa odottaa, tämä kaikki tarjotaan tiiviiden lauseiden läpi, komein kiteytyksin. "Vaimoa ei saa ennakoida koskaan. Muuten se komentaa kuusi vuotta ja lähtee seitsemäntenä ja sanoo lähtiessään, ettei se tykkää miehistä, jotka eivät tiedä mitä ne tekee. Vieraista pitää tulla kotiin kuin sankari. - - Nainen kantaa ristiriitaa sielussaan, se kaipaa rajua hellyyttä, se tahtoo että likainen rakennusmies työntää höyläämätöntä kakkosnelosta vastakarvaan sisään ja lausuu samalla lyriikkaa ja suutelee napaan. Ei siihen saa lähteä mukaan - - siinä tekee itsestään pian pellen: annapa naisen kehua ääntäsi miehekkääksi ja huomaat pian että näyttelet itseäsi ja oikein varvistelet, kun yrität möristä sille, ja menet vessaan soittamaan sille ja kaiuttelet siellä ja puhut Karhu-tölkin läpi karheita asioita."

Edellä mainitut viisaudet lausuu päähenkilölle hänen työkaverinsa Eero, joka vie Harrin odysseialle Pohjanmaalle, vieraisiin naisiin. Ja siitä päästäänkin tuohon alussa mainitsemaani epätasapainoon: alkupuoli romaanista mennään Harrin luulosairaissa mietteissä, toinen puoli on tätä automatkailua. Lukija odottaa näiden kahden puoliskon yhtymistä, mutta sitä ei oikein tunnu tapahtuvan, ainakin minulle jäi jotenkin outo olo kokonaisuuden yhtenäisyyden suhteen.

Kirjan nimeä en tajua ollenkaan. Se ei mielestäni erityisen hyvin kuvaa tarinaa tai avaa uusia näkökulmia tai edes kuulosta hyvältä. Ehkä jossain kohtaa kirjaa on avainlause jonka olen missannut.

Petri Tamminen: Väärä asenne
Otava

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Pieni kansa, ainutlaatuinen kieli

En ole sattunut vielä lukemaan ainoatakaan Hannu Raittilan romaania tai muutakaan kirjaa (hän on sentään Finlandia-palkittu), mutta jostain sitä on aloitettava: Kirjailijaelämää tarttui kirjastosta mukaan.


Kirjailijaelämää kertoo kirjailijan työstä. Onko se romaani vai dokumentti vai kollaasi vai valitusvirsi vai pamfletti vai mikä, sitä en tiedä, mutta eipä sen väliä. Tämä teos nimittäin analysoi itse itsensä, Raittila pohtii tässä kirjassa tämän kirjan etenemistä ja luonnetta koko ajan. Ajatuksena on, että sen sijaan että Raittila kertoisi kirjailijantyöstään, hän näyttää sen: kirja koostuu kirjeistä kustantajalle, esseistä ja sen sellaisista asioista, jotka vuonna 2006 olivat kirjailijalle ajankohtaisia.

Kokonaisuuden pontimena on luomistyön hyytyminen. Raittila huomaa, että kirjailijana ei Suomessa pysty elättämään itseään, kuten hän oli jo ehtinyt kuvitella. Hän on saanut valmiiksi trilogian, hänet on palkittu useaan otteeseen, mutta uusin kirja myy silti kovin vähän. Seuraa epätoivoa, itsesyyttelyä, pahoinvointia. Kustantajan mielestä työn alla oleva Kirjailijaelämää ei sovi julkaistavaksi. Ja sitten kaikki kääntyy parempaan, teos julkaistaan ja Raittila huomaa että ehkä hänellä on sittenkin vielä jotain annettavaa. Erään esilukijan mukaan teoksesta tulee romaani, koska se noudattaa klassisen draaman kaarta.

Romaani tai ei, hyvä kirja siitä kuitenkin tuli. Rahanpuutteesta valittaminen (sitä tässä teoksessa riittää) ei tietenkään ole kovin uutta tai mielenkiintoista, mutta muuten tekstissä on mielenkiintoisia kiinnikkeitä.

Eräs johtoaihe teoksessa on aidan takana vihertävä ruoho: Raittila on pitkin matkaa sitä mieltä, että muissa taiteenlajeissa on helpompaa kuin kirjallisuudessa. Kirjallisuus on kovin abstraktia, eikä kirjailijalla ole uutta teosta aloittaessaan mitään mihin kiinnittyä, toisin kuin näyttelijällä teksti tai muusikolla nuotit. Hän ei tule huomanneeksi esittävän ja luovan taiteen eroa, mutta aidan taakse katselemisen ajatus on mielenkiintoinen. Minä olen muusikko, ja minun näkökulmastani kirjallisuus on aivan ylivoimainen taiteenlaji verrattuna esimerkiksi musiikkiin: kirja voi olla yhtä aikaa viihdyttävä ja helppo ja silti taiteellisesti korkeatasoinen. Musiikissa nämä sulkevat toisensa kylmästi pois. Tästä esimerkkejä on vaikka kuinka paljon, täällä blogissa kirjoitin siitä ainakin Roope Sarvilinnan Kateissa-teoksen yhteydessä.

Pohdin muutama viikko sitten Jhumpa Lahirin Kaima-teoksesta kirjoittaessani sitä, kuinka vähän jenkkiromaanin viehätyksestä oli peräisin kielestä, ja kuinka monessa suomalaisessa romaanissa kieli taas on kaiken a ja o. Otsikoin tekstini silloin "Saatan olla väärässä", mutta en liene aivan hakoteillä ollut, koska Raittila kirjoittaa aivan samasta aiheesta tässä. Tuntemattoman sotilaan englanninkielinen käännös tuhosi koko teoksen hukatessaan kansankielen, ja Raittila havaitsee, että angloamerikkalaisessa maailmassa kirjojen kieli elää omaa elitististä elämäänsä kansasta ja sen puheenparresta eristettynä, "taiteellisesti hahmotettu puheenomaisuus on äpärän lailla tungettu pois silmistä ensin sarjakuvaan, sitten elokuvaan, ja kirjat on suljettu omaan ihmispuheesta erotettuun kirjakieliseen hermeettisyyteensä." Suomi on Raittilan näkemyksen mukaan erityisen rikas kieli, koko maailman mittakaavassa.

Olen huomannut saman. Mieleeni tulee keskustelu, jonka kävin erään saksalaisen nuorukaisen kanssa kaksikymmentä vuotta sitten. Puheeksi tuli jostain syystä tupakan kutsumanimet. Suomeksi voi sanoa rööki, kessu, körssi, röpelö, sätkä, paperossi, tutti, nortti, rölli, spaadero, tupakki, patukka, arkunnaula, skeffe, noin aluksi. Entä saksassa? Zigarette. Eikö muuta? Ei, tai no, Zigarettchen ehkä. Siinä kaikki.

Oi suomi!

Kiinnostavaa on myös Raittilan pohdinta siitä, miksi hänen romaaninsa Pamisoksen purkaus (2005), Kirjailijaelämää-teoksen sytyke, ei myynyt odotusten mukaisesti. "Pyrin kirjoittamaan taiteellisesti täysipainoisia ja merkityksellisiä romaaneja, joita olisi kuitenkin helppo ja mukava lukea. Tämä pyrkimys ei selvästikään ole jälkimmäiseltä osaltaan toteutunut. Olen näköjään päätynyt juuri sellaiseen kirjalliseen elitismiin, jota inhoan ja vastustan." Ongelma on tärkeä ja monitahoinen, ja kiteytyy valitettavasti siihen, että olemme niin kovin pieni kansa.

Mutta olemme pieni kansa, jolla on hieno kieli.

Hannu Raittila: Kirjailijaelämää
WSOY

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Tamminen tiukimmillaan

Petri Tammisen esikoisteos Elämiä on vuodelta 1994. Se on tyly. Siinä on nelisenkymmentä noin sivun mittaista kertomusta ja lopussa muutama pitempi tarina.


Lähes yksinomaan päälauseista koostuvat jutut kertovat kaikki kokonaisista ihmiskohtaloista, Tamminen puristaa yhden sivun mittaan kokonaisen elämän. Tällaisesta tiivistämisestähän Tammisen koko tuotanto koostuu, mutta näemmä esikoisteoksessa tyyli on ollut tiukimmillaan. Pienissä tarinoissa kerrotaan isoja asioita.

Esimerkiksi näin Tammisen kynä kulkee: "Arvo kävi sodat. Siiri oli himomarjanpoimija. Ruvettiin pienviljelijöiksi ja saatiin poika. Arvo kertoi sodasta. 'Jos puheenaihe ei ole pihapiirissä, se on talvisota tai jatkosota', Siiri sanoi." Siinä tulee paitsi historiaa ja ajankuvaa myös kuvaa tavallisen suomalaisen parisuhteen olemuksesta.

Tätä kokoelmaa voi lukea monin eri tavoin. Itse aloin loppupuolella kiinnittää huomioni siihen, että parisuhde on joka tarinassa keskeisimmällä sijalla, se on paljon tärkeämpää kuin vaikkapa työ. Ja sepä onkin osuvaa, kirjoitin samaisesta huomiosta hiljattain Panu Rajalan Eino Leino -elämäkerran kohdalla. Puoliso se on joka elämänkulkua eniten määrittää, vaikka moni muuta luulee.

Elämiä on tietenkin muotonsa ja tuikean tyylinsä ansiosta huikean yhtenäinen ja siksi taideteoksena ehyt. Mutta toinenkin puoli siinä on: näin tiukkaa tekstiä on raskas lukea. Mutta siihen on helppo lääke: kun tarinoita lukee muutaman illassa, niiden viehätys ja voima pääsevät valloilleen. Ja lukemisen iloa riittää pitempään.

Petri Tamminen: Elämiä
Otava

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Valkia kuin pläski

Kustannusyhtiö Savukeitaan johtajana ja runoilijana tunnetun Ville Hytösen esikoisromaani Jumalankoirat on kielellisesti yksi komeimpia koskaan lukemistani romaaneista.


Taiteilijan vapaus syntyy rajoista, sanoi ainakin Igor Stravinsky aikanaan. Hytöseltä ei kunnianhimoa tässä rajoitusmielessä puutu: hän kirjoittaa 1600-luvun loppuvuosista, vanhalla kielellä. Viron Läänemaalla, Lihulassa tapahtuu kummia: ihmissudeksi tuomittu Thies-niminen mies elää suomalaisen noidan, Aaprami Pöyrysen kanssa mökissään ja kyläläiset pelkäävät kaksikkoa. Kertojana on Matias Homelin -niminen Turun kuninkaallisen Akatemian opiskelija.

Oikeasti Hytösen kieli ei tietenkään ole 1600-luvun kieltä, sillä sitä ei kukaan jaksaisi lukea. Mutta kielen täsmällistä ikää merkittävämpi asia onkin se, että kieli näyttää uskottavalta. Ja että se on tuoretta - tuoreus kun voi tulla vanhastakin. Hytönen on tutkinut historiansa tarkkaan ja laittaa sen elämään. Voisin kehua kieltä ja sanavalintoja pitkästikin, mutta antaa tekstin puhua puolestaan.

Kun seuraavaksi haluat kuvailla kaunista nuorta naista, voit tehdä sen Matias Homelinin tapaan: "Tytön uuma uhmasi tuulta kuin pystykiikku ja lantio oli pyöristynyt sen verran, että se kesti lapsen tulon. Hampaatkin olivat kuin kielonkukat ja käsivarret kesivät eloluonnetta. - - Kaunis tyttö hän oli, valkia kuin pläski ja rynnäkäskin ikäisekseen. Ja kratti oli taikonut sille vihreät silmät ja vinon suun, jolla se puhalteli syljestä kuplia ja kuolasta pitkiä noroja talon kulmalle."

Eikä tuo kohta ole poikkeus, vaan joka ainoa lause kirjassa pysyy tiukasti vanhassa rytmissä ja mainiossa kielessä. Ja kai kirjassa on sanomaakin, muukalaisen pelko on aivan yhtä ajankohtainen asia nyt kuin kolmesataa vuotta sitten.

Jos Jumalankoiria haluaa jostain kritisoida, niin juonen imu ei ole sieltä vetävimmästä päästä. Kirja on enemmänkin sarja perättäisiä kuvia, jotka eivät erityisesti johda toisiinsa. Minulla ainakin kesti monta kymmentä sivua ennen kuin pääsin tekstin imuun - imua ei siis pidä odottaa juonesta vaan kielestä ja sen luomista kuvista. Ja ne kuvat, ne ovat kaikessa groteskiudessaan upeita.

Ville Hytönen: Jumalankoirat
Sammakko

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Esteettisen onnen lähteillä

Hihi. Sen kannessa on tissi. Ja toisen osan kannessa on myös tissi, hihihi.


En osaa yhtäkkiä keksiä missä kirjassa kannen herättämät mielikuvat olisivat suuremmassa ristiriidassa sisällön kanssa kuin Gummeruksen Erotica-sarjan Lolitassa. Klikkijournalistisessa ajassamme kansi vie todella, todella kauas harhaan.

Kyllä, tarina kertoo 47-vuotiaan miehen eroottisesta suhteesta 12-vuotiaaseen Lolitaan. Mutta romaanitaiteessa ei kyse ole siitä, mistä kertoo, vaan miten kertoo, ja siitä Lolita on erinomainen esimerkki. Lolitan kieli ja kerronta on huikeaa, ja Nabokov osaa rytmittää ja annostella tarinan upeasti. Lolita myös näyttää, mitä klassikkous käytännössä tarkoittaa: vuonna 1955 ilmestynyt teos ei ole millään lailla vanhentunut, eikä ikä näy suomennoksessakaan (joka on vuodelta 1975).

Satunnainen näyte tekstistä: "Koska se liittyi hänen tanssi- ja näytelmäharrastuksiinsa, olin sallinut Lo'n ottaa pianotunteja eräältä neiti Emperorilta (kuten me Ranskan kirjallisuuden tuntijat saatamme häntä sopivasti nimittää), jonka sinikaihtimiseen pieneen valkoiseen taloon noin mailin päähän Beardsleystä Lo ajoi kahdesti viikossa." Emperor on viittaus Gustave Flaubertin Rouva Bovaryyn, jonka päähenkilö Emma on käyvinään pianotunneilla neiti Empereurin luona tavatessaan rakastajaansa.

Nabokov leikkii kielellä oppineen ihmisen estottomuudella, teksti vilisee kirjallisia viittauksia, silmäniskuja lukijalle, ironiaa ja parodiaa, ja lukuisat ranskan-, saksan-, latinan- ja englanninkieliset pätkät jätetään suomentamatta. Mutta vaikka kielitaito ja kirjallisuudentuntemus ei riittäisi tähän kaikkeen (kenelläkään se ei riitä, ei lähellekään), teksti imee, koska siinä on kaiken peippailun ja kikkailun lisäksi pintataso, joka etenee kuin juna (tai oikeastaan auto). Humbert Humbert -salanimen taakse kätkeytyvä epäluotettava kertoja kuvaa poukkoilevaa road trippiään halki Amerikan, herättää ja pettää odotuksia, yllättää, ja vie mukanaan. Maalailee maisemia ja niiden sivussa tämän merkillisen miehen mielenmaisemaa. Ja hurmaa lukijansa.

Jälkisanoissa kirjailija asemoi tavoitteekseen taiteen sen itsensä vuoksi: "Minulle kaunokirjallinen teos on olemassa vain sikäli kuin se suo minulle sitä mitä mutkattomasti nimittäisin esteettiseksi onneksi, se on tunteeksi, että jotenkin, jossakin, olen yhteydessä toisiin olemisen muotoihin missä taide (uteliaisuus, hellyys, lempeys, hurmio) on normina. - - Pornografisissa romaaneissa toiminnan täytyy rajoittua kliseiden paritteluun."

Uuden utelias etsiminen, kliseiden välttäminen, leikkiminen kielellä, tyylillä, rakenteella ja kuvastolla, niistä paras taide on syntynyt aina ja niin se syntyy tänäkin päivänä. Ja jos tuo leikki yhtään kiinnostaa, Lolita kannattaa lukea.

Vladimir Nabokov: Lolita
Suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari
Gummerus

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Saatan olla väärässä

Kesäkuusta tuli näköjään ensimmäinen kuukausi jolloin blogitekstejä ei syntynyt yhtään. Syynä ei ole lukemattomuus vaan se, että kesällä tulee jostain syystä kerrattua vanhoja jo aiemmin luettuja kirjoja.

Jhumpa Lahirin Kaimaa en ole aikaisemmin lukenut, vaikka se on hyllyssä jo pitkään nököttänyt (Taina osti sen Pienestä kirjapuodista vuonna 2014). Se on takakannen mukaan pysytellyt aikanaan New York Timesin bestsellerlistalla 48 viikkoa, joten sen pitää olla hyvä.


Ja hyvähän se onkin. Päähenkilö on Gogol Ganguli, bengalilaisten vanhempien Amerikassa syntynyt poika. Gogolin elämänvaiheita seurataan syntymästä kolmekymppiseksi saakka. Sivuhenkilöitä on paljon, ja mukana on epäilemättä paljon sukujuuriltaan intialaisen mutta Amerikassa syntyneen kirjailijan omaa elämää.

Millaisia kirjan ansiot sitten ovat? Ensinnäkin se on tarpeeksi lavea, joten sen maailmaan pääsee kunnolla uppoutumaan. Gogol tulee tutuksi, ja hänen tuntemuksensa ja onnensa ja pettymyksensä ja kokemuksensa mielenkiintoisessa kahden kulttuurin välisessä tilassa piirtyvät hienosti lukijan mieleen. Intialaiset tavat ja termit ovat tietenkin kirjailijalla hanskassa, ja kerronta on erinomaisen sujuvaa.

Mutta sellaista mietin moneenkin otteeseen lukiessani, että Lahirin kielessä ei kyllä ole mitään erityistä. Saattaa olla että olen ihan pihalla, mutta ainakin jenkkiromaaneissa näin vaikuttaisi olevan aika usein. Parhaat kotimaiset romaanit lumoavat nimenomaan kielellään, kun rapakon toisella puolella luotetaan monipolviseen tarinankerrontaan ilman kielellisiä erityisyyksiä. Haluan nähdä asian niin, että kotimaamme kieli antaa enemmän mahdollisuuksia kuin englanti. Saatan olla väärässä.

Jhumpa Lahiri: Kaima
Tammi

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Rikoskirjallinen helmi

Marjut Pettersson on turkulainen äidinkielenopettaja, jonka esikoisromaani Pohja (2014) on mennyt minulta kokonaan ohi. Hänen toinen romaaninsa, juuri ilmestynyt Niin kuin sinä sen muistat on loistava kirja.


Niin kuin sinä sen muistat on lopusta alkuun etenevä rikoskertomus, jonka tapahtumat käynnistyvät tunnustuksesta ja sitä edeltäneestä pidätyksestä. Takakansitekstin mukaan tämä "huikea trilleri nostaa keskiöön kysymykset, keneen voi luottaa ja kuka henkilöistä murhataan". Erikoista on myös se, että kerronta etenee enimmäkseen toisessa persoonassa. Päähenkilö Kiti Uitto on alkoholisti, joka kärsii väkivaltaisista pakkomielteistä ja nuoruusajan tukahdutetuista muistoista. Kaiken keskellä on kolmiodraama, mutta kolmion ympärillä on paljon muitakin muotoja.

Sinä-muotoiseen kerrontaan kestää tottua, minulta meni ainakin kuusikymmentä sivua ennen kuin totuin. Mutta jo paljon aiemmin lukijalle selviää, että Pettersson osaa käyttää kieltään erittäin taidokkaasti. Kerronnassa on koko ajan tuoreuden tunne, mutta aina luontevasti. Ja toisen persoonan käytölle on tietenkin vankka juonellinen peruste.

Rakenne on rikkinäinen, alkusoiton jälkeen tulee viimeinen näytös ja sitten ensimmäinen, mutta mistään kikkailusta ei ole kyse. Lukija tutustutetaan ensin päähenkilöihin ja sitten vähä vähältä kaikki henkilöt kasvavat rikkaiksi ja moniulotteisiksi, kun heitä valotetaan eri tilanteissa ja eri aikoina - ja useammasta näkökulmasta. Juuri mikään ei ole sitä miltä aluksi näyttää, salaisuuksia on kaikkialla ja ne avautuvat vähitellen. Lukijan ajatuksille annetaan tilaa.

Juonen lankoja on paljon, mutta kaikki langat solmiutuvat kauniisti yhteen, mitään ylimääräistä ei ole vaikka siltä saattaa hetkittäin näyttää. Ykseys moninaisuudessa toteutuu juuri niin kuin hyvässä taideteoksessa kuuluu. Esimerkiksi alkusoiton alla lukeva "yks, kaks, kolme..." vaikutti minusta aluksi tarpeettomalta - kunnes kävi ilmi, että sekin on kiinteä osa juonikuviota.

Parasta kirjassa on kuitenkin sen emotionaalinen voima ja uskottavuus. Tapahtumat ja tuntemukset tuntuvat kaikessa monisäikeisyydessään perustelluilta ja johdonmukaisilta, ja niinpä lukija kiintyy jämäkästi hahmoihin ja heidän kohtalonsa kiinnostavat. Kaikki hahmot ovat särmikkäitä, ensimmäistäkään yhden asian paperinmakuista tyyppiä ei tässä kirjassa tapaa. Pettersson osaa myös annostella kaiken oikein: traaginen juoni, henkilökuvat, miljöö, kaikki avautuvat nautinnollisen hitaassa tahdissa. Tapahtumapaikka Uusikaupunki herää eloon.

Tilaa ajatuksille, yhtenäisyys, traaginen tunnevoimaisuus, uskottavuus. Vaikka Niin kuin sinä sen muistat on varsin erilainen kuin esimerkiksi Tommi Kinnusen Neljäntienristeys, siihen pätevät samankaltaiset ylisanat. Toivottavasti Myllylahdella ymmärretään, minkälainen helmi tämä kirja on.

Marjut Pettersson: Niin kuin sinä sen muistat
Myllylahti

lauantai 27. toukokuuta 2017

Epäsuoran kerronnan jäljillä

Sotaromaanit tai natsitarinat tai sen sellaiset eivät yleensä pääse yöpöydälleni, mutta Laurent Binet'n HHhH (suomennettu 2015) meni siihen heittämällä. Syynä on Kuka murhasi Roland Barthesin?, muutama viikko sitten puolisattumalta kirjastosta löytynyt Binet'n teos, joka oli riemastuttava ja ennen kaikkea ilmaisultaan erityisen tuore. Binet'ltä on suomennettu vain kaksi teosta, joten pitihän se toinenkin lukea.


HHhH (joka on tekijänsä esikoinen) on käännetty kymmenille kielille ja saanut ties mitä palkintoja, joten jotain erityistä siinä pitää olla. Periaatteessa sen resepti on sama kuin Kuka murhasi Roland Bartesin? -teoksessa: vetävä juonikuvio ja jatkuvasti etäisyyttä ottava kerrontatapa.

Reinhard Heydrich oli natsi-Saksan käskynhaltija Prahassa, ja hänet tunnettiin "kolmannen valtakunnan vaarallisimpana miehenä" - vaikka minä ainakaan en voi sanoa juurikaan miehestä tai hänen maineestaan kuulleeni. Joka tapauksessa Heydrich salamurhattiin Prahassa 1942 operaatiossa, joka tunnettiin koodinimellä Anthropoid, ja tästä operaatiosta kirja kertoo. Juoni imee mukaansa, kun taustoista edetään pikku hiljaa hengästyttävään loppuratkaisuun, ihan niin kuin jännäreissä kuuluukin.

Mutta tavallinen jännitys- tai sotakirja tämä ei ole. Binet kirjoittaa tarinaa koko ajan nykypäivästä käsin ja etsii mitä erilaisimpia epäsuoria tapoja kertoa siitä mitä kertoo, tapoja jotka tekevät teoksen tuoreeksi ja kiinnostavaksi. Postmoderniksi tätä kerrontaa kai voi kuvailla. Hän kertoo kuinka etsii ja löytää historiallisia lähteitä, kuinka katsoo elokuvia. Pohtii erilaisia muotoratkaisuja, tekee paljon viittauksia romaaneihin.

Siteeraa muita aiheesta kertovia kirjoja ja kertoo ettei ainakaan tuolla tavalla asiaa kuvailisi - ja tulee silloin kuvanneeksi asian niin. Pohtii, uskaltaako kirjoittaa kuviteltua dialogia, tekee sitten niin ja päättää poistaa kirjoittamansa - mutta ei poista. Tyyli pysyy yhtenäisenä läpi teoksen ja toimii loistavasti. Ja koska natseista ja hirvittävistä kohtaloista on kyse, syvä humanismi lepää kaiken yllä. Teoksen mieleenpainuva (ja hakaristimäinen) nimi on lyhenne sanonnasta Himmlers Hirn heisst Heydrich, Himmlerin aivot ovat Heydrich.

Musiikista virheettömästi osaa kirjoittaa vain Juha Itkonen, kenenkään muun ei kannattaisi edes näköjään yrittää. Tässäkin teoksessa mennään heti metsään kun musiikki astuu kuvaan: sivulla 30 puhutaan viulukvartetista kun taidetaan tarkoittaa jousikvartettia.

Laurent Binet: HHhH. Heydrichin salamurhan jäljillä
Suom. Taina Helkamo
Gummerus

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Suomalaisuudesta ja ennakkoluuloista

Vuoden 2017 kirjan ja ruusun päivän teos oli Elovena-tyttö, Roope Lipastin tarinoima ja Karoliina Korhosen kuvittama katsaus suomalaisuuteen.


Lipasti on kirjoittanut erinomaisen hauskoja kirjoja, mutta heikompia myös: satiiriset teokset eivät ainakaan meikäläiseen ole uponneet. Elovena-tyttö kuuluu ensimmäiseen kategoriaan, se on lupsakka tarina Suomesta ja suomalaisuudesta.

Taloyhtiöön muuttaa uusi asukas, tummaihoinen ja yksijalkainen Jussuf, jonka jalantynkään on tatuoitu Elovena-tyttö. Seuraa monenlaisia kohtaamisia, joiden ytimessä ovat erilaiset ennakkoluulot ja -käsitykset puolin ja toisin. Väärinkäsityksiähän tällainen asetelma poikii, ja Lipastilla on taito kirjoittaa niistä hauskasti. Esimerkiksi kun seinänaapuri Riikonen valittaa Jussufin metelöineen järjestyssääntöjen vastaisesti, päähenkilö vastaa: "'Ehkä hän vain laittoi taulua seinään', ehdotin, mutta Riikonen ei uskonut: 'Ei kuulu niin kova ääni edes Munchin Huudosta.'"

Lukujen välissä on sivun mittaisia pätkiä kuvitteellisesta teoksesta Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille ja niiden kuvituksena Finnish Nightmares -sarjakuvien tekijän Karoliina Korhosen vähäeleisiä kuvia. Lopussa Lipasti kiertää kokonaisuuden nätisti kasaan, kaikki liittyy kaikkeen. Kirja ei avaa mitään uutta suomalaisuuteen tai monikulttuurisuuteen, mutta hyviä hetkiä se lukijalleen tarjoaa.

Roope Lipasti ja Karoliina Korhonen: Elovena-tyttö
Kirjakauppaliitto

maanantai 15. toukokuuta 2017

Ei vaimovaikutus vaihtamalla poistu

Panu Rajala on kirjoittanut melkoisen määrän elämäkertoja, ja hänen kiinnostuksensa painopiste on ollut 1900-luvun alun kirjallisessa elämässä. Tuore teos ei poikkea linjasta: Virvatuli kartoittaa Eino Leinon elämää ja teoksia.


Minun oli tarkoitus vain pikaisesti lehteillä kirja läpi, mutta kuinkas kävikään: kokonaan se piti lukea. Koska se on niin vetävästi kirjoitettu. Vaikka saattaa Leinollakin olla jotain tekemistä teoksen vetävyyden kanssa. Eino Leino on suomalaisen runouden Shakespeare, jokainen täällä osaa häneltä ainakin jonkun tekstinpätkän, vaikkei edes tietäisi osaavansa. Ja Leino on myös oman aikansa Juice Leskinen, boheemiuden, risaisen elämän ja itsetuhon ikoni.

Rajalan teksti ei ole kohteensa kaltaista ainakaan risaisuusmielessä, vaan se etenee juohevasti ja loogisesti ja vie mukanaan. Aina se ei noudata kronologiaa, vaan temaattisen jäsentelyn logiikka on aikaa tärkeämpi. Mutta kohteensa kaltaista teksti on kielen runollisuudessa, siellä täällä vilkahtaa käänteisiä sanajärjestyksiä ja erikoisia sanavalintoja, joilla ei koskaan kuitenkaan sorruta kikkailemaan.

En ole muita Leino-elämäkertoja lukenut, joten vertailla en voi. Koska Leinosta on kirjoitettu paljon, Rajala kertoo pyrkineensä nostamaan esiin vähemmän tunnettuja teoksia. Ja vaikka jotain Leinosta ennenkin tiesin, tämän kirjan päällimmäinen anti on yllätys siitä kuinka huikeasti Leino jaksoi ja ehti kirjoittaa. Rajala uumoilee Leinon tienneen ettei edessä ole pitkää ikää, mikä on aivan uskottava selitys maaniselle julkaisutahdille - ja myös tuotannon epätasaisuudelle.

Rajala kirjoittaa paljon Eino Leinon elämän naisista. Aina se niistä naisista jaksaa, kuulen jo narinan. Mutta niin se vain on, mikään muu yksittäinen tekijä ei muovaa ihmisen elämänkulkua niin paljon kuin se, millainen tallaaja itse kunkin vierelle sattuu osumaan. Ei geenit, ei kasvatus, ei koulutus, ei ammatti. Leino tosin teki parhaansa minimoidakseen tämän vaimovaikutuksen elämässään vaihtamalla rinnallatallaajaa tiuhaan, mutta ei vaimovaikutus vaihtamalla poistu, muuttuu vain toisenlaiseksi.

Panu Rajala: Virvatuli. Eino Leinon elämä
WSOY

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Ranskassa ilo ja äly mahtuvat samaan päähän

Ranskassa jännitetään tänään presidentinvaalien tuloksia, joten on kai luontevaa lukea ranskalaista kirjaa joka kertoo presidentinvaaleista. Kuka murhasi Roland Barthesin? ei tosin ensinäkemältä liity presidentinvaaleihin, mutta kun tarpeeksi pitkälle jaksaa lukea niin poliittisiakin ulottuvuuksia siitä löytyy.


Laurent Binet'n tuoreen teoksen alkuperäinen nimi on "Kielen seitsemäs funktio", mutta suomentaja on halunnut korostaa kirjan dekkariluonnetta. Tarina alkaa, kun semiologi Roland Barthes jää auton alle Pariisissa vuonna 1980 ja kuolee. Tapausta aletaan epäillä murhaksi, sillä Barthesilla oli ilmeisesti onnettomuuden sattuessa mukanaan paperi jolle on kirjoitettu kielen seitsemäs funktio, lisäys Roman Jakobsonin hahmottelemiin kuuteen funktioon. Jakobson on itsekin aavistellut tällaisen funktion olemassaoloa ja luonnehtinut sitä maagiseksi, kykenemättä muotoilemaan ohjeita sen käytölle. Barthes on sitten todennäköisesti keksinyt nämä ohjeet, joiden haltija osaa puhua ihmisten päät pyörryksiin ja saa kaiken haluamansa vallan. Isojen asioiden äärellä siis mennään.

Komisario Jacques Bayard värvää apulaisekseen tarkkanäköisen Simon Herzogin, ja yhdessä he alkavat selvittää tapausta ja ajautuvat fantastisiin seikkailuihin. Vuonna 1980 postmodernismi oli kuuminta hottia, ja niinpä tämä kirjakin iskee silmää katsojalle koko ajan ja muistuttaa olevansa romaani. Sivulla 262 kirjailija tiivistää päähenkilö Simonin menoa näin: "Bolognassa hän rakasteli Biancan kanssa 1600-luvun amfiteatterissa ja vältti täpärästi pommi-iskun. Täällä hän oli vähällä joutua öisessä kirjastossa kielifilosofin puukottamaksi ja seurasi enemmän tai vähemmän mytologista panokohtausta kopiokoneella. Hän tapasi Giscardin Élysée-palatsissa, törmäsi Foucaultiin homosaunassa, joutui takaa-ajokohtaukseen, jonka päätteeksi hänet yritettiin murhata, hän näki miehen tappavan toisen miehen myrkkysateenvarjolla, tutustui salaseuraan - - Hän on kokenut muutamassa kuukaudessa enemmän seikkailuja kuin oli arvellut koko elinaikanaan kokevansa. Simon osaa kyllä tunnistaa romaaninkaltaisuuden, kun hän sellaista kohtaa."

Vaikka kirja etenee kuin dekkari tai Da Vinci-koodi, murhaajan etsiminen tai löytyminen ei lopulta ole kovinkaan tärkeää. Teos on ranskalaisen riemullinen ylistyslaulu kielelle, kielitieteelle ja filosofialle. Binet laittaa filosofit puhumaan ja väittelemään keskenään, pääasia ei ole rikos ja sen selvittäminen, vaan kielen mahdin, mahdollisuuksien ja kauneuden ylistäminen.

Onnettomuus on totta, ja koko teos rakentuu faktan ja fiktion kiihkeään rajapintaan. Kirjassa vilisee 80-luvun filosofeja ja kielitieteilijöitä, tuohon aikaan etenkin Ranskassa vaikutti valtavasti alan supertähtiä. Derrida, Foucault, Althusser, Kristeva, Sollers, Eco, Searle ja muut seikkailevat kirjassa omilla nimillään ja omilla ajatuksillaan. 

Kerrontaa rikotaan koko ajan erilaisin keinoin kuten sulkulausein tai sitaatein, ja siinä onkin sen voima. Vaikka tätä romaania voi lukea dekkarinakin, se sisältää tyrmistyttävän määrän filosofiaa ja kielitiedettä - jotka tuolloin olivat yksi ja sama asia. Mitä paremmin lukija noiden filosofien kirjoituksia tuntee, sitä leveämmäksi teos kasvaa - mutta toimii hyvin vaikkei tuntisikaan.

Kertojan ääni on omaperäinen ja vakaa läpi koko pitkän tekstin ja monenlaiset keinot ovat hanskassa, esimerkiksi Bolognan aseman räjähdys on kuvattu upeasti, kiihtyvän lähtölaskennan keinoin.

Loppumetreillä palataan siihen tosiasiaan että Barthes oli juuri ennen onnettomuutta lounastanut Mitterrandin kanssa. Ja kuinka ollakaan, Mitterrand voitti presidentinvaalit vuotta myöhemmin. Tummaihoinen havaijilaissyntyinen amerikkalaismiekkonenkin vilahtaa kuvassa. Melkoinen vyörytys!

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?
Suom. Lotta Toivanen
Gummerus

tiistai 2. toukokuuta 2017

Nyt sitä saa!


Aiemmin kevättalvella uutisoimamme Tomin novellikilpailun voitto on nyt kulminoitunut novelliantologian julkaisuun!



Type and Tell -kustantamo julkaisi kymmenen novellin antologian, jota luonnehtii sivuillaan seuraavasti: "Ainutlaatuinen ja ennakkoluuloton tutustumiskierros suomalaiseen nykynovelliin."

Kymmenen kulmaa on nyt saatavilla mm. Adlibriksesta nidottuna pokkariversiona (hinta 14.60e 2.5.2017)

http://clk.tradedoubler.com/click?p(252922)a(2457011)g(22041350)url(http://www.adlibris.com/fi/kirja/kymmenen-kulmaa-9789527182758)


ja Adlibriksesta sen saa myös ostaa e-kirjana hiukan edullisemmin (8,60 euroa ainakin tänään 2.5.2017 ilmestymispäivänä). Kirja löytyy myös mm. iBooksin ja Suomalaisen kirjakaupan valikoimista. 

(Huom! Ylläolevat Adlibriksen linkit ovat yhteistyölinkkejä. Niitä klikkaamalla kirjan ostaessasi saamme kirjan myynnistä muutaman sentin.) 


Kymmenen kulmaa.
Novelliantologia

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Tunnista itsesi

Kirjoitin reilu kuukausi sitten Venla Hiidensalon Sinun tähtesi -kirjasta, että historia on parhaimmillaan kun siinä kerrotaan pienistä ihmisistä. Petri Tamminen vie tämän ajatuksen äärimmilleen tuoreessa Suomen historia -teoksessaan, siinä satavuotisen valtion koko tarina on mahdutettu sataan viiteenkymmeneen sivuun.


Tammisen historiankirjoitusta voisi musiikkitermein kuvata bagatelleiksi, varsinkin Anton Webernin äärimmilleen kristallisoidut miniatyyrit tulevat tästä mieleen. Kirja on fyysisesti pieni joka suuntaan, ja sen luvut ovat äärimmäisen lyhyitä, mutta tällä Tamminen haluaa osoittaa, että pieniä ovat ihmisetkin ja erityisen pieniä ovat ne hetket, jotka yksittäisten ihmisten elämässä mieleen jäävät ja jotka ihmistä muokkaavat.

Pienet hetket voivat syntyä isojen asioiden varjossa, kuten sodan: "Kamala sotia, kun on talvi ja kylmä, mutta oli sekin, että sotahommiin vaikka oli heinänkorjuuaika." Tuo lainaus on kokonainen luku. Kertojanäänet vaihtelevat hiukan, mutta kokonaisuus on linjakkaan yhtenäinen. Teksteissä on jutusteleva sävy, joka vierittää lukijaa eteenpäin mutta myös pysäyttää tuon tuosta pohtimaan.

Tai sitten pienet hetket voivat olla historiallisessa katsannossa alkujaankin pieniä, mutta kokijalle isoja, kuten koulukiusaaminen: "Jos olisin teini-iässä pelannut kaksi vuotta tennistä, olisinko minä edelleen erittäin hyvä tenniksenpelaaja? Tuskin. Mutta kun pari tyyppiä osui neljännesvuosisata sitten samalle luokalle, niillä on ollut valta vaikuttaa minun koko elämääni. Jotain fysiikan lakien vastaista siinä on."

Keskiössä on koko ajan se, mitä Tamminen ei sano suoraan. Suomalaisuus näyttäytyy esimerkiksi pelkäämisenä, vähäpuheisuutena tai vaikka perheensisäisenä marssijärjestyksenä, mutta mikään ominaisuus ei nouse hallitsevaksi eikä mitään lukita koko kansaa koskevaksi. Lukijalle jätetään tilaa tunnistaa itsensä tekstistä.

Kirja perustuu viidensadan ihmisen haastatteluihin, ja nämä esiintyvät kirjassa omilla nimillään tai sitten nimiä ei kerrota. Yleissävy on humaani ja lämpimän humoristinen: "Tuntematon sotilas kiersi meillä koko suvun. Ensin luki isä, sitten äiti, sitten isän veli, sitten isän veljen vaimo ja lopuksi vielä isän siskokin, joka ei ollut lukuihmisiä ollenkaan ja joka kirjan luettuaan sanoi, että 'kudoin samalla sukkaa ettei mennyt aika hukkaan.'"

Kunpa kirja ei loppuisi, ajattelee lukija.

Petri Tamminen: Suomen historia
Otava

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Nainen näkee toisin kuin mies

Hammaskeiju jatkaa Eve Hietamiehen kahden edellisen romaanin, Yösyötön ja Tarhapäivän tarinoita. En ole aikaisempia teoksia muistaakseni lukenut, mutta se ei haittaa, Hammaskeiju toimii ihan omillaan.


Antti Pasanen on yksinhuoltaja. Hän asuu kahdestaan poikansa Paavon kanssa, ja Paavon koulunkäynti aloittaa uuden aikakauden Pasasten pienperheessä. Kirjan ytimessä on arki: kodin, koulun ja työpaikan jokapäiväiset sattumukset ja haasteet. Niin kuin kaikki vanhemmat, Antti tuntee jatkuvaa riittämättömyyttä ja huonommuutta, mutta hyvät hetket tasapainottavat tilannetta. Huumorilla selvitään.

Mutta kun Antin kehitysvammainen veli vielä heitetään yksinhuoltajan vastuulle, alkaa läikkyä yli. Liika on liikaa. Onneksi on läheisiä, jotka haluavat ja osaavat auttaa, ja selviytyminen on mahdollista.

Olen lukenut paljon kirjoja, joiden päähenkilönä on keski-ikäinen mies, jolla menee tavalla tai toisella huonosti. Ne ovat kaikki olleet miesten kirjoittamia, joten tämä naisen kirjoittama teos ajautuu väistämättä vertailuun: onko näkökulmissa tai lähestymistavassa jotain eroa?

On. Iso ero.

Kun herra Hotakainen tai Tervo tai Palmgren tai Korhonen tai Kalajoki tai Lipasti kirjoittaa keski-ikäisen miehen vaikeuksista, mies on tarinoissa ankara itselleen. Jonkinlainen ulkopuolisuuden ja itsekidutuksen ajatus on aina läsnä, kun mies kirjoittaa. Ja niinhän mies tosielämässäkin useimmiten toimii: päihteillä ongelmat ratkaistaan, ei lääkäreillä. Hammaskeijussa mies sen sijaan saa ymmärrystä osakseen ja hyväksyy sen, ja hakeutuu jopa hoitoon.

Nainen näkee toisin kuin mies. Joku voi nähdä asetelmassa stereotypian, joku luonnon.

Eve Hietamies: Hammaskeiju
Otava

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Joona Linnako se siinä?

Uusi Kepler on ilman muuta merkkitapaus. Uutuutta ei sentään jonotettu yöllä (kai?), mutta kyllä se liikehdintää saa aikaan. Kirjoittajapariskunta Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril (jos siis et tiennyt, että Lars Kepler -nimen takana on ruotsalaispariskunta eikä mikään ukkeli) kirjoitti viime vuonna erillisen Playground-kirjan, joka ei saanut yhtä vankkumatonta suosiota kuin Suomen tunnetuimpiin hahmoihin kuuluva Joona Linna.


Kissat eivät tällä kertaa päässet kuvaan. Karvat tosin jäivät muistoksi.


Vaikka itsekin tätä odotin kieli pitkällä, maltoin laittaa itseni kirjaston varausjonoon. Olinkohan alun perin sijalla 372 tai jotain ja itse asiassa olisin siellä vieläkin, ellei oma lähikirjastomme (Jyrkkälän lähikirjasto) olisi sen minulle jokerikirjana tarjonnut. Ah!

No, tämä Kaniininmetsästäjä ei kovin monta päivää minulla lainassa ehtinyt olla ja tänään sen jo saa kirjastosta joku muu onnekas hakea. (Juu, hain samalla uuden pinon pääsiäiseksi...).

Menemättä taaskaan liikaa juoneen, kerron, että Joona Linna on siis vankilassa. Kirjan alussa hän on istunut vankilassa jo pari vuotta. Lukijan piti tässä kaivella muistiaan, että jahas, niinkös se olikin. Taisin taannoin innoissani lukea nuo kaikki aiemmat yhteen putkeen, mutta olihan siinä jotain kähinää. Tapahtuu siis ikäviä (murhia ja sensemmoista) ja Joona tarvitaan takaisin hommiin. Suitsait hän tietysti saa poliisinoikeudet sun muut ja hoitelee asiaa. Päätyy takaisinkin eristysselliin ja sitten hänet sieltä uudelleen noudetaan ja myönnetään, että juu, olit oikeassa. Ja sitten hän jatkaa roistojen metsästystä ja tottakai hoitaa homman viimeisessä kappaleessa kotiin.

Tuossapa pääpiirteissään Joona Linnan osuus tässä kirjassa. Suurin odotuksin tartuin kirjaan ja olihan se huiman jännittävä, erinomaisesti kirjoitettu ja käännetty (käännös Kari Koski) ja koukutti lukemaan 479 sivua tuosta noin vaan lähes putkeen. Mutta Joona Linna oli hahmona aikamoisen päälleliimattu. Ihan kuin hänet olisi kaivettu naftaliinista kirjaan tuomaan vaan sitä vakuuttavuutta. En siis löytänyt samaa tenhoa kuin aiemmin ja toivon lämpimästi, että Kepler-tiimi kaivaa Joonan menneisyydestä lisää mörköjä ja demoneja. Nimenomaan tuo Joona Linnan henkilökohtainen joka käänteeseen yleensä tulvinut tragedia tästä kirjasta puuttuu. Oiva opus kuitenkin, en sitä muuten olisi ahminut.

Nappaa se siis kirjastosta, jos Kepler-pariskunnan tuotanto on sinuun tehnyt vaikutuksen. Jos taas pohdit sarjaan tutustumista, suosittelen lämpimästi aloittamaan alusta. Niitä alkupään kirjoja löytyy varmasti helpommin kirjastosta kuin jonottamalla viikkotolkulla. Näin ainakin Turussa. Toisaalta aina uuden kirjan ilmestyessä joku (muukin) saa herätyksen ja haluaa ahmia koko sarjan.

Lars Kepler: Kaniininmetsästäjä
Tammi

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Runebergin tortun anatomia

Porvoossa asuvan dekkarikirjailija Jaana Lehtiön kirjoja olemme blogissa arvioineet aiemminkin. Häneltä on ilmestynyt aiemmin jo kolme Porvooseen sijoittuvaa cosy crime -dekkaria, joissa seikkailee pullaanmenevä komisario Muhonen. Toinen perheemme suosikki on lastenkirjasarja, jossa seikkailee Taika Valo.  Taika Valo -kirjoja Jaana Lehtiö on yhteiskirjoittanut Helena Miettisen kanssa. Molemmista sarjoista uusin kirja on aina kovasti odotettu.


Lehtiön neljäs dekkari Älä aivan vielä julkaistiin aprillipäivänä. Kirja on tuttua tavaraa, mutta hiukan uudenlaisilla käänteillä. Ärsyttävältäkin toisinaan vaikuttava vanhapiika Hilkka Alitupa kokee kuuman romanssin kansainvälisillä käänteillä.

Kirjassa seikkaillaan mm. Porvoon hautausmaalla. Vietimme Tomin kanssa viime kesänä mukavat kolme päivää Porvoossa ja kävimme totta kai myös hautausmaalla. Samalla silmäilimme muitakin paikkoja, joissa Muhonen tiimeineen on rikoksia selvitellyt.



Luin kirjan sen ilmestymisen aikaan (ja laiskuuttani bloggaan vasta nyt) eli viikon verran olen tapahtumia pureskellut. Jälkeenpäin voin sanoa, että tämä Muhoskirja on varsin erilainen. Väkeä lakoaa tavanomaista enemmän ja tavanomaisista tavoista poikkeavasti. Ihan sellaista taistelun meininkiäkin sinne loppupuolelle mahtuu. Mutta silti pysytään nätisti cosy crimen puolella, väkivallalla ei mässäillä edelleenkään. Juoni on ehkä hitusen sekava tai sitten luin itse tätä hiukan liian pätkittäin.

Muhonen haikailee lomailevan Elleninsä perään ja lohduttautuu jälleen erinäisillä leivonnaisilla, vaikka vaikutti olevan pullalakossa. Kirjasta löytyy mielestäni paras kuvaus hyvästä runebergin tortusta ja sen koostumuksesta kuorrutusta myöden. Muita mainittuja leivonnaisia ovat muun muassa: possumunkit, fetakinkkupiirakka, juustokierteet, kermatäyteviinerit, marjapiirakka ja ihan vaan pullapussi. On kuulkaas vaikea lukea nälkäisenä.

Jos nautit lempeästä jännityksestä ja hellästi laadituista henkilöhahmoista, nautit myös tästä Jaana Lehtiön neljännestä dekkarista.

Jaana Lehtiö: Älä aivan vielä
Myllylahti





Vaan oliko se hovimestari...?

Kaivelin muistiani ja päädyin siihen, etten ole koskaan aiemmin nähnyt Agatha Christietä näyttämöllä. En ole käynyt Lontoossa katsomassa Mousetrapia enkä ole nähnyt siis mitään muutakaan. Televisiosta sen sijaan olen vuosien varrella ahminut Hercule Poirotn, Miss Marplen sekä tietysti ylipäätään kaikkia brittidekkareita.




Olikin hauska saada kutsu katsomaan Teatteri Akselin Odottamatonta vierasta. Näytelmä on saanut ensiesityksensä Lontoossa vuonna 1958 ja nyt se tiettävästi esitetään Suomessa ensi kertaa näyttämöllä, kertoo käsiohjelma.

Tomi ei päässyt mukaani ja hetken aikaa pohdin jopa 10-vuotiaan poikani houkuttelemista mukaani, mutta onneksi hän ei ollut halukas. Sen sijaan mukaani tuli ystävä, jolle Teatteri Akseli ei vielä ollut tuttu. Se olikin eilisillassa iso osa illan onnistumista. Olemme saaneet houkuteltu useasti tuttuja Akseliin luvaten elämyksiä, joita ei osaa odottaa ja näin kävi eilenkin. Teatteri Akseli on niin yllättävä paikka aivan keskellä Turkua: intiimi teatteritila, joka vie hetkeksi irti tavallisesta.

Ilta oli loppuunmyyty ja väkeä olikin todella paljon. Poikkeuksellisesti näyttämöllä oli esirippu, joten vasta valojen sammuttua ja jälleen sytyttyä näimme näyttämön. Lavastus oli kerrassaan onnistunut! Seppo Louhivuori oli tehnyt erinomaista työtä ja kartanon olohuone toimi koko esityksen ajan moitteetta.

Kyllä, murhahan siellä oli juuri tapahtunut, kun odottamaton vieras saapui taloon. Murhattu mies oli ollut selkeän epämiellyttävä hahmo eikä hänen kuolemansa aiheuttanut sen kummempia tunteenpurkauksia ja koko 2 tuntia 40 minuuttia käytettiin murhaajan pohtimiseen.

Mietin illalla, että me katsomossa istuneet olisimme voineet myös kotisohvalla katsoa Midsomerin murhia. Aika moni sitä varmaan olisikin katsonut (keittiöpsykologinen ja -sosiologinen arvioni). Se etu Midsomerin murhissa on, että tarina jakautuu yleensä kahteen tunnin mittaiseen jaksoon. Esityksen pituus olikin illan ainoa huono puoli: 2 tuntia 40 minuuttia on ehkä hitusen liian pitkä. Tarina etenee verkkaisesti ja asioita pohditaan syvällisesti ja nykyihmiselle tuo verkkaisuus taitaa olla hiukan liikaa. Tai minulle oli. Mutta ei huolta - en kärsinyt ollenkaan, olin ehkä vain hiukan malttamaton.

Näyttelijät tekivät upeat suoritukset. Seuralaiseni totesi, että yhdenkään kohdalla ei tarvinnut kertaakaan tuntea myötähäpeää, mikä on siis kehu. Kaikki tekivät vähintäänkin moitteettoman suorituksen, moni vallan upean. Korkeimmalle nostan arviossani Kari Päiviön sairaanhoitaja Angellin hahmon. Hän esitti peribrittiläisen hahmon kerrassaan herkullisesti ja yleisö lämpeni hekottelemaan! Aivan loistava esitys ja mietin, että se taitaa olla ihan parhaita Akselissa koskaan näkemiäni.

Emilia Räsäsen Laura Warwick oli myös luonteva. Hän oli kuin luotu yläluokkaiseksi ladyksi. Sirpa Rinteen Rouva Warwick vakuutti myös erinomaisuudellaan. Ja kaikki muutkin olivat hyviä! Odottamattomassa vieraassa on kymmenen näyttelijää, tosin yksi heistä sai esittää vain ruumista.



Kyllä, pitkä tuo esitys oli, mutta ei liian pitkä. Kenelle suosittelen? Kaikille, jotka nauttivat peribrittiläisistä dekkareista ja huolellisesta toteutuksesta. Lähes kaikki kevään näytökset ovat loppuunmyytyjä, mutta näytöksiä on näköjään vielä alkusyksylle. Mene ihmeessä katsomaan, sillä tällaista ei ole usein tarjolla! (Niin ja murhaaja EI ole hovimestari. Perinteestä poiketen tässä jännitysnäytelmässä sellaista ei ole. Kymmenen muuta roolia kylläkin!)

Odottamaton vieras
Teatteri Akseli
käsikirjoitus: Agatha Christie, suomennos Petra Lähde
Ohjaus: Emmi Louhivuori




sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Naisen kipukin on kauneutta

Eija Tammiston esikoisrunokokoelma on kansitekstin mukaan "ilmaisultaan hillityn kaunis kertomus sukupolvien yli kantautuvasta kivusta". Näin on. Tämän hienon kokoelman minimalistiseen asti riisutut säkeet ovat todella kauniita, mutta pinnan alla niissä on jopa väkivaltaisuuteen asti ylettyvä, synkkä sävy.


Minimalismi tarkoittaa elliptisiä rakenteita, välimerkkien erittäin niukkaa käyttöä ja ylipäänsä äärimmäisen kirkkaaksi karsittua kieltä. Kauneus puolestaan syntyy juuri tuosta hillitystä ja tyylikkäästä yleisilmeestä, joka kantaa läpi koko teoksen, kokonaisuudesta muodostuu erittäin hallittu ja yhtenäinen. Runojen kuvaston keskiössä ovat linnut ja koti, ja näihin idyllisiin puitteisiin Tammisto törmäyttää kivun ja väkivallan, kaikki kauneus on synkkää kuin Tarantinon ohjauksessa:

"tässä maisemassa vain linnut voivat / eikä kukaan kuule / vaikka päässäni / yhä vieläkin / lukitun oven takana / ylempänä kuin ikkunoista näkyy / nainen roiskuu pitkin seiniä"

Runojen minä on nainen ja sinä on mies, eikä miehestä ole hyvää sanottavaa. Nainen on rikki, ja ylisukupolvista perspektiiviä tuovat käsin kirjoitetut lainaukset teoksesta Elsa Helmisen ruokavuosi 1896: Isomummin keittiö. Niissä annetaan ohjeita linnun kynimiseen, ja ne tuovat hienosti syvyyttä kokonaisuuteen. Ohjeet näyttävät nykylukijan silmään makaabereilta, vaikka ne ovat aikanaan olleet vain osa tavallista ruuanvalmistusprosessia. Lukija laitetaan miettimään muuttuvaa naiseutta ja ihmisen rooleja yleisemminkin.

Kirjan kaksimerkityksinen nimi viittaa sekä armahtamiseen että naisen vähäarvoisuuteen päätöksenteossa, ja se summaa kokoelman ydinajatuksen komeasti.

Eija Tammisto: Naisen todistuksen mukaan ketään ei saa tuomita
Kolera

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Keski-ikäinen mies, naurettavinta mitä on

Olen käynyt kouluni Raisiossa mutta turkulaistunut vuosikymmeniä sitten, eikä Raisioon ole ollut ikävä. Pari vuotta sitten tein Raision keskustassa kävelylenkin ja katselin muuttuvaa kaupunkia. Ensimmäinen nähtävyys oli torilla oksentava nainen, jonka toimia hänen toverinsa reippaasti kannustivat hakkaamalla käsillään tahtia. Näin myös kadulle sammuneita ihmisiä ja yhden joka oli pystyssä. Hänellä oli huonot hampaat ja viinapullo kädessä. Seuraavalla visiitillä alkoholisoitunut nainen veti torilla housut kinttuihinsa ja kysyi ystävällisesti minun mielipidettäni takamuksestaan.

Tällainen Raisio on siis kauniina kesäpäivinä. Rumemmista vuodenajoista en tiedä koska en ole uskaltautunut asiaa tarkistamaan. Mutta nyt yhtäkkiä paljastuu, että Raisiossa on ainakin yksi selväpäinenkin ihminen. Siellä nimittäin asuu loistava kirjailija Mikko Kalajoki, ja Miesmuisti on jo hänen kolmas teoksensa.

Miksei kukaan ole kertonut minulle Mikko Kalajoesta aikaisemmin?


Miesmuistin tarinassa ei ole mitään varsinaisesti uutta tai omaperäistä. Päähenkilö on nelikymppinen mies, Arto Tiensuu, joka elää tavallisen nelikymppisen miehen peruselämää. Kaksi lasta, vaimo, auto, remontti, harrastuksina juoksu ja hevirock. Pari hyvää kaveria. Pyrkimys tehdä elämästä parempi, pyrkimys tehdä vaimo onnelliseksi, pyrkimys olla vielä parempi isä. Ja jo heti alussa on selvää, että kaikki tiet vievät katastrofiin.

Kun tässä ajassa elävää keski-ikäistä miestä kuvataan kirjallisuudessa, tuloksena on aina tragikomediaa. Esimerkiksi Kari Hotakainen, Jari Tervo, Roope Lipasti, Reidar Palmgren, Riku Korhonen, Teppo Räisänen ja Mikko-Pekka Heikkinen ovat sen kaikki vuorollaan toteen näyttäneet. Varsinkin Hotakaisen Juoksuhaudantie ja Palmgrenin Kirpputori ovat asetelmaltaan kovin lähellä Miesmuistia, mutta asetelman samankaltaisuus ei tietenkään ole huono asia. Siitä arkkityyppisestä keski-ikäisestä miehestä voi kertoa vaikka kuinka monta erilaista tarinaa ja aina vaan naurattaa.

Ja koska olen keski-ikäinen mies, tällainen huumori kolahtaa meikäläiseen kuin baarijakkaralla päähän löisi (jos olet keski-ikäinen mies, luet kohta tämän kirjan ja ymmärrät vertauksen vielä hiukan paremmin). Kalajoen tarinointi toimii ihan joka tasolla, tiukkojen ja lupsakoiden lauseiden tasolta käänteentekeviin muotoratkaisuihin asti.

Esimerkiksi tällainen lause löytyy heti ensimmäiseltä sivulta: "Aulinko almas kuivas satasen, Joelin ääni lausuu takapenkiltä öljypohjaan rapisevan sepelin säestyksellä, isoveljensä äänen ärrätön pienoismalli." Kalajoen vääristyneet "Wikipedia-artikkelit" tuovat kerrontaan metatason, jonka vinous on tyrskähdyttävää.

Pitäisikö siitä olla huolissaan, että kirjallisuuden perusteella minä, keski-ikäinen mies, olen naurettavinta mitä on? Ei varmaankaan, iloa maailma kaipaa jos jotain.

Mikko Kalajoki: Miesmuisti
WSOY

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Kuningatarjännitystä

Jännityskirjallisuutta eli dekkareita tai trillereitä tai mitäniitänyton en ole viime vuosina kovin paljon lukenut, ja siksikin teki gutaa eli eetvarttia tarttua Pekka Hiltusen Sysipimeään. Se on vetävästi ja taidokkain lausein kirjoitettu jännittävä tarina.


En ole Hiltusta aikaisemmin lukenut, mutta saattaa hyvinkin olla että jatkossa luen, niin hyvä tarina tässä kirjassa on. Teos on Studio-sarjan toinen romaani, mutta yhtään ei haittaa vaikka ensimmäisestä ei ole hajuakaan.

Studio ei viittaa äänittämiseen tai edes kuvaamiseen, vaan siellä sijaitsevat Hiltusen hyvikset. Jännityksen ytimessä on tietenkin pahuus. Se näkyy aluksi YouTubeen ladattuina mustina videoina, sitten väkivaltavideoina ja lopulta tietysti hyvien ja pahojen kohtaamisena reaalimaailmassa.

Erityisen kiehtovaksi ja omaperäiseksi juonen tekee tälle musiikinopettajalle se, että Queen-yhtyeellä on iso rooli siinä. Tai ei varsinaisesti yhtyeellä mutta sen palvonnalla ainakin. Uskon että asetelma kolahtaa muidenkin ammattien harjoittajiin. Lisäksi kerronta on tyylikästä ja sujuvaa, tapahtumat rullaavat mallikkaasti ja sivujuontenkin langat pysyvät Hiltusen käsissä hienosti.

Muutamin paikoin tekstissä on huomaavinaan jotain häiritsevää, ja kun tarkemmin katsoo, kyse on aina siitä että kirjailija on alkanut kertoa näyttämisen sijaan. Jännäreissä kertomista pitää tietysti toisinaan tehdä ettei lukijaparka aivan putoa kärryiltä, mutta sellaiset lauseet kuten "Lia ei ollut koskaan tehnyt mitään tällaista" (s. 342) voisi kyllä hyvin jättää pois.

Mielenkiintoista pohtimisen aihetta antoi kirjan nimi: harvan kirjan nimi on näin löyhästi linkitetty juoneen. Yleensä kirjan nimestä paljastuu lukemisen jälkeen uusia merkityksiä (oikein tarkkaavainen lukija huomasi jo, kuinka nerokkaalla tavalla tämän blogitekstin otsikko avautuu lukiessa), Sysipimeässä niin ei käynyt. Ei kai aina tarvitsekaan.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä
WSOY

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Marilyn-teema kantaa

Salla Simukan ja Marika Riikosen toimittama Marilyn, Marilyn on komea novellikokoelma. Siinä kaksitoista nuorehkon polven (=ei vielä eläkkeellä) kirjailijaa fantisoi erilaisista aiheista Marilyn Monroen hahmon ympärillä. Toisissa ollaan Marilynin oikeilla kotikulmilla Amerikassa, toisissa suomalaisten ihmisten arjessa. Teemat ja tyylit vaihtelevat ilahduttavasti, mutta Marilyn pysyy.


Väkevimmän jäljen näin tuoreeltaan jätti Peter Franzénin kummitustarina Nana-Jeane, mutta novelleja on turha alkaa laittaa sen enempää paremmuusjärjestykseen, tämä on kokoelma eikä kilpailu. Kaikki ovat hyviä tarinoita, kukin omalla tavallaan. Tällä tavalla meidät peruskoulun opettajat on koulutettu sanomaan.

Muutamat perusfaktat ja Marilynin kuuluisat ystävät tulevat moneenkin kertaan mainituiksi, mutta kertaus ei haittaa koska näkökulmille on tilaa. Teoksen alussa on ystävällinen lista novelleissa mainituista todellisista henkilöistä, joten google ei kulu tätä teosta lukiessa.

Päivi Haanpään Smart girlissä tilanteet ja hahmot aukeavat komeasti dialogien sivulauseista. Tommi Kinnunen on rajoittanut näkymän Marilyniin herkullisen minimalistiseksi: Jatsityttö-novellissa Marilynin dementoituneen äidin muistikuviin mahtuu tyttärestä vain se, että hän oli elokuva-alalla.

Milja Kauniston Juhlat piirtää intiimin kuvan Marilynin yksityiselämästä, jossa seksi ja kuolema ovat rajoina, kun taas Taija Tuomisen Olen aina halunnut ajaa avoautolla läpi Amerikan kertoo Marilynin viimeisestä miljööstä hiljattain avautuneiden todisteiden valossa.

Riina Katajavuoren Tästä se lähtee on hieno kuvaus varhaisteini-iän kasvukivuista, ja Jari Järvelän Kaninkäpälässä piirretään mehukasta lähiötragediaa. Antti Tuomainen kirjoittaa taitavan jännitystarinan nyky-Suomesta, Salla Simukka puolestaan kääntää vähäeleisesti peiliä Drag Queen -novellissaan.

Kokonaisuus on järjestetty niin, että vaihtelua riittää, ja novellien väleissä on "funboxeja", joissa lukijaa valistetaan Marilyn-trivialla. Teema ja idea kantavat komeasti viimeiseen sivuun saakka, joten jos ajattelit lukea tänä vuonna yhden novellikokoelman, lue tämä.

Marilyn, Marilyn.
Tarinoita ikonista ja ihmisestä.
Toim. Salla Simukka ja Marika Riikonen
Tammi

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Alma! on rankka teos

Hanna Weseliuksen Alma! voitti Kirjan vuosi 2015 -kirjoituskilpailun, ja se onkin hieno teos. Sen kieli on taitavaa ja omaleimaista, ja siinä on viisaita ajatuksia. Mutta ainakin minä kohtasin tässä kirjassa myös hankausta.



Alma! on Weseliuksen esikoisromaani, ja se kertoo säveltäjä Gustav Mahlerin leskestä Alma Mahlerista. Mutta se kertoo myös maahanmuuttajapoikaa tapailevasta lakinaisesta, nigerialaisista koulutytöistä, Välimerta ylittävistä pakolaisista, Johanna Tukiaisesta ja monesta muusta. Päähenkilö Aino on kuvataiteilija kuten Weselius, kenties osittainen omakuva?

Kirjan rakennetta kuvaillaan kansitekstissä rihmastomaiseksi ja moniaalle kurkottavaksi. Minun silmiini se hahmottuu kuin runokokoelmaksi, niin vapaana rakenne näyttää liihottelevan, eikä Weseliuksen runollinen kieli ainakaan vähennä tätä vaikutelmaa. Hauras rakenne ei erityisesti kiihdytä lukukokemusta, varsinkaan kun oikeastaan mitään odotuksia ei lukijan eteen aseteta. Alma! ei ole kevyttä tekstiä, vaan sitä pitää lukea kuin runokokoelmaa. Juoni ei vedä koska sitä ei ole, joten lukijalta vaaditaan sinniä ja uteliaisuutta.

Jos juonta ei ole, mitä on? On agenda. Weseliuksen asialistalla asioita on vain yksi, ja se on naisen asia. Alma! on melkein pamfletti, jossa kerrotaan että naisena ei ole helppo olla, ja kirjan lähes paatoksellinen feminismi ärsyttää. Ärsyttäminen lienee tarkoituksellista mutta ärsyttämällä harva saa ystäviä.

Alma Mahlerin tapausta (wikipediasta löytyy iso artikkeli otsikolla "Alma problem") teos valottaa hienosti, ja Ainokin ehtii kasvaa mielenkiintoiseksi hahmoksi, ja kieli toimii mainiosti. Mutta rankka teos Alma! lukijalle on. Tiukemmalla rakenteella ja vetävämmällä tarinalla se olisi voinut olla parempi ainakin tälle lukijalle.

Hanna Weselius: Alma!
WSOY

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Historiaa niin kuin se pitää kertoa

Venla Hiidensalon tuore Sinun tähtesi sattui silmiini Suomen Kuvalehden arviosta, ja hetikohta kirjaston jokeritiskiltä se kopsahti yöpöydälle. Se on komea teos.


Sinun tähtesi kertoo Albert Edelfeltistä niin kuin historiaa pitää kertoa. Yksityiskohdat ja miljööt ovat kohdallaan, mutta ne ovat lopulta alisteisia ihmisten kuvaamiselle. Ihminen Edelfelt on keskiössä, mutta ei suurmiestarinana. Kirjan päähenkilö ei ole kansallissankarikiiltokuva vaan moniulotteinen ihminen, joka kipuilee suurimman menestyksenkin kohdalla ihmissuhteissaan ja tavoitteissaan ja kokee ja suree ja iloitsee ja katuu ja kärsii ja toimii.

Tekstiä on paljon ja se kulkee luonnikkaasti ja imee mukaansa. Tarinan päähenkilöinä ovat Albertin lisäksi hänen siskonsa Berta, ja reunalla tavataan äpäräpoika Aarne. Viimeksi mainitun olemassaolosta ei ole mitään todisteita mutta kaikki on kovin mahdollista, niin hienosti Hiidensalo sanansa asettelee. Henkilöistä puhutaan aina etunimillä, mikä riisuu heitä suurmiestarinoiden kahleista, ja Edelfeltistä jokainen käyttää eri kutsumanimeä.

Siellä täällä historiallista yksityiskohtaa pukkaa aika paljon, ollaan niillä rajoilla että elävöittäminen meinaa lipsahtaa informaatioähkyn puolelle. Samaten vuosisadan vaihteen merkkihenkilöitä ujutetaan tekstiin turhan runsaasti, Ackte, Leino, Kivi, Aho, Soldan, Sibelius, Schjerfbeck ja muut olisivat kaikki läsnä vaikkei jokaista erikseen mainitsisikaan. Lopun kansalaissotakuvaus on hieno ja tarkka ja uskottava sekin mutta laittaa kokonaisuuden rönsyilemään hiukan päälleliimatun oloisesti.

Joka tapauksessa satavuotiaan Suomemme synnytystuskien aika 1870-luvulta vuoteen 1918 tulee Hiidensalon tekstissä kuvatuksi uskottavasti ja tarkkanäköisesti ja ennen muuta erittäin elävästi.

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi
Otava

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Misantropiasta pieniin onnenhetkiin

Teatteri Akseli jatkaa mainioita näytelmiään. Syksyllä Diivat ja Pieni raha naurattivat ja koskettivat, ja perjantaina ensi-iltansa saanut Täti ja minä on taas monin tavoin onnistunut juttu. Se naurattaa, mutta laittaa myös ajattelemaan.


Keski-ikäinen Kemp on saanut tädiltään kirjeen, jossa tämä kertoo olevansa kuolemaisillaan. Kemp päättää lähteä saattelemaan tätinsä tuonpuoleiseen. Kaksikko ei ole tavannut vuosikymmeniin ja täti pysyykin sitkeästi hengissä, joten monenmoista vaivaantumista ja hullunkurista sekaannusta on luvassa. Kemp osoittautuu yksinäiseksi misantroopiksi eikä tätikään ole juuri sen normaalimpi.

Morris Panychin teksti on loistava. Säveltäjä Igor Stravinsky on sanonut, että mitä tiukemmat rajat taiteilija itselleen asettaa, sitä vapaampi hän on taiteessaan. Ja näin Panych on tehnyt: koko ensimmäisen puoliajan täti pysyy mykkänä, teksti on siis monologi, vaikka dialogia teeskennellään. Kempin hahmolla on aikaa kasvaa ja syventyä, ja toisella puoliajalla hahmojen kieroutuneet maailmat kudotaan pienen ihmisen pienten onnenhetkien kuviksi. Elämä ei ole ruusuilla tanssimista vaan se koostuu vajavaisista kohtaamisista, joista niistäkin voi kasvaa hyvää.

Janne Mattila hallitsee valtavan tekstimassansa komeasti, hän on tehnyt ison työn. Artikuloinnissa on paikoin ongelmia kun Mattila puhuu turhan nopeasti, mutta Kempin hahmosta hän tekee hienon. Se kasvaa näytelmän edetessä moneen suuntaan, samaan aikaan sekä hullummaksi että inhimillisemmäksi. Stella Storbergin täti ilmeilee myös moniulotteisesti, ja lopussa kummallisuus kääntyy hienosti viisaudeksi.

Salla Vahteran lavastus toimii hyvin, erityisen hauska on sähkömoukarikone, jonka Kemp tädille rakentaa. Veli-Pekka Teponojan ohjaus on napakkaa. Aluksi hahmot tuntuvat liian liioitelluilta ja karikatyyrimäisiltä, mutta näytelmän edetessä kaikki loksahtaa paikalleen. Aivan viimeisiä hetkiä olisi ehkä voinut hieman tiivistää, mutta toisaalta niissä herutetaan herkkiä tunnelmia eikä sellaisia sovi kiirehtiä.

Jouni Lehtosen musiikki toimii komeasti. Vähäeleisen toisteisina dissonoivat pianokuviot tuovat kohtuksiin haikeaa ja mukavalla tavalla kiemuraista tunnelmaa, niiden tunnelma tuo mieleen Debussyn Des pas sur la neige (Jalanjälkiä lumessa) -preludin.

Täti ja minä
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Voittoisa Tomi!


Instagramin puolella tätä jo ehdinkin hehkuttaa: Kirjallisia-blogin Tomi voitti Type & Tellin järjestämän novellikilpailun!



Lukemisharrastuksesta on vain pieni matka kirjoittamiseen. Sitä Tomi onkin uutterasti harrastanut jo pitkään.  Lähipiiri on valikoidusti päässyt esilukemaan hänen tekstejään. Syksyllä 2016 bongasin Type & Tellin novellikilpailun ja Tomi päättikin sinne lähettää novelliksi sopivan luvun eräästä käsikirjoituksestaan, jota hän on väännellyt ja uudelleen kirjoittanut monen monta kertaa.

Unohdimme koko asian, kunnes viime viikolla eräänä iltapäivänä saapui yllätyssähköposti!

Type & Tell -kustantamo kertoo kilpailusta ja voittajista myös blogissaan. Palkinnoksi Tomi saa Type & Tellin kustannuspaketin. Novelli ilmestyy osana antologiaa toukokuun alussa. Antologia tulee myyntiin koko Suomeen - mahtavaa!




Tomi jatkaa kirjoittamista. Työväenopiston luovan kirjoittamisen ja lyyrisemman ilmaisun kurssit on jo kahlattu. Seuraavaksi jotain vielä enemmän....


Onnittelut Tomille! Jäämme odottamaan novelliantologian ilmestymistä!













keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Lukijalle tilaa

Miika Nousiaisen uusin teos Juurihoito on mainio kirja, mutta sitä lukiessa iski koko ajan vertailuvaihde päälle: kyllä se Vadelmavenepakolainen sentään oli toista maata, paljon parempi. Ja sitten iski epäilys: onko kyseessä vain nostalgia? Onko kymmenen vuoden takainen lukukokemus saanut kultareunuksen?


Asia on harvinaisen helppo tarkistaa. Otetaan hyllystä yksi Vadelmavenepakolainen ja luetaan se.

Enää ei tarvitse epäillä. Vadelmavenepakolainen on loistava kirja. Se etenee jouhevasti, se on hauska, ja sen suurin voima on tietenkin poskettoman hyvässä ideassa, kansallisuustransvestismissä. Mikko Virtanen muuttaa itsensä vähä vähältä ruotsalaiseksi ja lopulta tietenkin epäonnistuu. Kerronnassa on koko ajan kaksi tasoa, päähenkilön oma käsitys itsestään ja tavoitteistaan, ja lukijan havainto siitä kuinka kiemuralla tämä hahmo on. Siitä syntyy tasokasta tekstiä. Tässä mielessä Vadelmavenepakolainen ja viime vuoden suosikkikirjani Reidar Palmgrenin Kirpputori muistuttavat kovasti toisiaan.

Nousiainen tulee sanoneeksi monenlaista suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden eroista ja yhtäläisyyksistä ja lopulta myös laajemmin ihmisluonteesta. Mielikuvien ja todellisuuden välille jää aina matkaa. Ja se suurin ero Juurihoitoon on alleviivaamattomuudessa: Vadelmavenepakolaisessa isot asiat tulevat sanotuksi siinä sivussa, juuri niin kuin hyvässä kirjassa aina tapahtuu. Suoraan sanominen ei ole kaunokirjallisuudelle hyväksi, lukijalle pitää aina jättää tilaa.

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Otava

torstai 23. helmikuuta 2017

Ensin menee hyvin ja sitten paremmin

Kalle Isokallio ei ole tämä kirjan perusteella kuullut ollenkaan siitä, että konflikti on hyvän tarinan perusta ja että päähenkilön tiellä pitää olla vastuksia. Ei, Lontoon lampaat kulkee koko ajan hyväntuulisesti eteenpäin, ja päähenkilöillä menee hyvin. Ja sitten kun on mennyt hyvin, menee vielä paremmin.


Kansi kuvaa siis erinomaisesti tarinan luonnetta. Pekka ja Jussi kehittävät tietokoneohjelman, jolla he saavat pörssissä isoja aikaan, ja Leena auttaa heitä viemään keksintönsä isoihin kansainvälisiin ympyröihin. Rahamaailman lisäksi ohjelma taipuu politiikkaan ja journalistiikkaan, ja niissäkin molemmissa se osoittautuu menestykseksi. Lopuksi kolmikko vetäytyy toteuttamaan unelmiaan maaseudulle, ja sielläkin menestys on suuri.

Kirjaa tituleerataan veijariromaaniksi, mikä ilmeisesti pyrkii oikeuttamaan konfliktittomuuden. Ja se on ihan ok, sillä iloisilla tarinoilla on tietenkin niilläkin paikkansa. Vaikka Isokallio ei kirjoitakaan suurta draamaa joka etsisi suuntiaan, tarina imee hyvin. Se kulkee yksioikoisesti eteenpäin, sivulle tai taakse ei juuri katsota, mutta niinpä sitä on leppoisaa ja helppoa lukea, päätä ei juuri tarvitse vaivata.

Lisäksi kaikessa näkyy, että Isokallio tietää osakemarkkinoista ja niiden toiminnasta melkoisesti. Niin paljon, että hänen kyydissään on mukava istua. Näin hyväntuulisia kirjoja harvoin tapaa.

Kalle Isokallio: Lontoon lampaat
Tammi

torstai 9. helmikuuta 2017

Irrallisen ihmisen matkakirja

Kirjoitin Pajtim Statovcin esikoisromaanista Kissani Jugoslavia, että "juuriltaan reväistyn ilo ei ole oikeaa iloa", ja aivan samaa teemaa jatkaa myös hänen toinen romaaninsa Tiranan sydän.


Se kertoo surullisen tarinan albaaninuorukaisesta nimeltään Bujar, jonka elämää leimaavat köyhyys ja toisaalta isän tarinat kunniallisista ja vahvoista albaanimiehistä. Bujar päättää paeta ja kadota siskonsa tavoin, jättää köyhyyden taakseen, ja ensin matka vie meren yli Italiaan, sieltä Espanjaan ja Yhdysvaltoihin ja lopulta Suomeen ja yllättäen laulukilpailuun. Lisäkierroksia irrallisuuden tematiikkaan tuo päähenkilön seksuaalisuus, jota voisi luonnehtia transseksuaalisen epäselväksi. Valheet ja häpeä roikkuvat Bujarin hahmossa koko ajan, ja hän haluaisi vain tulla nähdyksi omana itsenään.

Aikatasot lomittuvat ja juonen imu syntyykin tästä rikotusta kronologiasta: mihin ja missä katosi Agim, alkuperäinen matkakumppani? Bujar ei puhu hänestä mitään, mikä on kerronnallisesti hyvä ratkaisu, lukijaan luotetaan eikä mikään ole liian ilmeistä tai alleviivaavaa. Statovcin kerronta kiinnittyy taas hienosti pieniin yksityiskohtiin samoin kuin esikoisessaan, tällä kertaa kissafantasiajaksojen tilalla ovat kansantarinat.

Statovcin tekstissä on oikeastaan kolme tasoa: on matkakertomus, joka kuljettaa päähenkilöä ja tuo tarinaan toimintaa. Toisaalta ovat albanialaiset kansantarinat - ehkä ne ovat aitoja, ehkä Statovcin keksimiä, veikkaisin kuitenkin ensimmäistä. Kolmas taso on lyyrinen vyörytys tähän tapaan: "Koko elimistöni menee epäjärjestykseen, sillä koko elämäni ajan vatsani päällä lojunut paino vierähtää lattialle, ja lattialta se vierii hänen jalkoihinsa, kiipeää hänen pitkää säärtään pitkin hänen käsiinsä, tyynyyn jota hän pitelee koko ajan lujemmin" ja niin edelleen.

Kaikki nämä kolme tasoa ovat erinomaisesti tasapainossa, teksti vetää hyvin eikä rönsyile. Vähemmilläkin matkakohteilla olisi kaiketi pärjätty, mutta tuleepahan juurettomuuden teema ainakin käsiteltyä perinpohjaisesti.

Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Otava

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Nuoruuden iloja ja suruja

Teatteri Akselin kaksi edellistä näytelmää, Diivat ja Pieni raha olivat huisin hyviä. Kattona tähtitaivas ei yllä aivan yhtä korkealle, mutta saattaa olla että emme olleet aivan ytimekkäintä kohderyhmää.


Kattona tähtitaivas on Johanna Thydellin kirjoittama, Pipsa Longan suomentama ja Milja Sarkolan dramatisoima teos, jonka keskiössä ovat nuoret. Heidän maailmaansa mahtuu isoja iloja ja suuria suruja, ja kaikessa on liioittelevaa dramatiikkaa. Päähenkilö Jenna kipuilee syöpää sairastavan äidin ja monenkirjavien kaverisuhteidensa kanssa, ja vaikka hyviä hetkiäkin on paljon, näytelmän yleisilme on varsin synkkä.

Nelli Hautala vakuutti jo Pienessä rahassa, ja hän tekee nyt ison pääroolin Jennana erinomaisesti, liioittelematta ja uskottavasti. Ohjaaja Kauno Takarautio saa ryhmän pelaamaan hyvin yhteen, ja myös näytelmän rytmi toimii. Särkyneelle peilille puhuva Jenna on näytelmän mieleenpainuvinta kuvastoa, ja myös usein toistuva taustahälinä on dramaturgisesti onnistunut ratkaisu.

Näytelmän avainlauseita on kaksi: se, että vaikka läheinen kuolee, silti elämä jatkuu, sekä se että sellaisetkin asiat ovat olemassa joita ei aina näe. Viisaita lauseita, mutta en voi silti välttyä Tommi Kinnusen marraskuussa Ylen kolumnissa esiin nostamilta ajatuksilta: miksi nuorille suunnatun teatterin pitää olla niin synkkää ja ahdistavaa?

Kattona tähtitaivas
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

perjantai 27. tammikuuta 2017

Savua silmissä

Ja tätähän oli odotettu. Turun kaupunginteatteri osasi hehkuttaa Tom of Finlandia jo ajoissa alkusyksystä ja mikäs olikaan hienoja painotuotteita tuottaessa kun kanteen sai painaa Tom of Finlandin piirtämiä katseenvangitsijoita.

Ensi-iltayleisö oli tällä kertaa keski-iältään hivenen nuorempaa kuin yleensä. Olivatkohan kääkimmät luopuneet lipuistaan?

Tänään istuimme rivillä 10, hiukan totuttua korkeammalla mikä oli oikein hauskaa. Vanhempani istuivat tutuilla ensi-iltapaikoillaan joitakin rivejä alempana.

En ollut tapani mukaan ollenkaan tehnyt esityötä enkä ennättänyt lukea edes käsiohjelmaa. Tom of Finlandin - tai siis Touko Laaksosen - tarina on kuitenkin minulle tuttu pääpiirteissään ja mietin vain, miten uskollisesti musikaali sitä kuvailee. Juu, musikaali. Emme ole ahkeria musikaalikävijöitä ja jännitti vähän, että mitenkähän sitä selvitään. Seilistä nautin taannoin kovasti, joten odotukset olivat ihan korkealla.

Ja voi. Kuulkaas, nautin kovasti. Me molemmat. Nyt ihan tässä kohtaa voisin sanoa, että ennen kuin - hyvä lukija - jatkat lukemista pidemmälle, käy varaamassa liput. Ne nimittäin varmaan loppuvat pian. Vau.

Tom of Finland on visuaalinen iloittelu, koskettava tarina, pilke silmäkulmassa ja kieli poskessa tehty hauskuuttelu, jossa on ajankohtainen sanoma. Unohtamatta silmänruokaa. Tai no, tuo vieressäni istunut heteromies kyllä vähän autolle kävellessämme alkoi jo toivoa, että seuraavaksi Turun kaupunginteatteri kiinnittäisi johonkin näytelmään alastomia naisia. Olisi kuulemma jo aika. Nytkö jo? Vastahan siitä on vähän yli 35 vuotta tai jotain, kun Lena Meriläinen keinui Romeossa ja Juliassa jossiain gondolissa ilman paitaa. Olin paikalla ja noin kymmenvuotias. (Tarkistin. Se oli vuonna 1980.).



Näyttelijät tekivät upeaa työtä, etunenässä Touko Laaksosta esittänyt Olli Rahkonen. Tähän voisin lisätä jonkin trumpismin: Hän oli upea. Todella upea. Ja niin olivat kaikki muutkin. Myös laulajina (mutta musiikista voi lukea lisää sunnuntain Turun Sanomista, kriitikko yrittää tuolla nyt saada käsialastaan selvää. Ihan vaan vinkkinä teatterille: käsiohjelmaan voisi loppuun laittaa pari riviä tilaa muistiinpanoille, koska kriitikko ei aina kanna mukanaan muistilehtiötä).



Niin, ronskikin Tom of Finland on jopa karkeutta lähennellen ja sen kanssa leikitellen. Mutta joka kerran hihitellen jäätiin sille puolelle, jossa karkeus muuntuu hymyksi eikä miksikään tympeäksi.

Liikutun kovin helposti teatterissa, elokuvissa, lasten koulun kevät- ja joulujuhlissa sekä Suomen urheilumenestystä seuratessani (ehkä se liittyy Maamme-lauluun). Nyt kuitenkin aloin kyynelehtiä sellaisissa kohdissa, joiden ei pitäisi minkään järjen mukaan olla yhtään liikuttavia ja taidan syyttää siitä teatterisavua. Pohdinkin, josko aiemmin Turun kaupunginteatterissa kokemani liikutuksen hetket ovatkin olleet ovelasti lavastettuja. Kenties. Kyynelehtimiseni tuli ja meni esityksen aikana ja jotain tekemistä sillä kyllä sen savun kanssa oli. Lopusta en ole kuitenkaan ihan varma: kun yleisö mylvi innosta ja nousi loppuaplodeissa seisomaan, ilmassa oli sellaista urheilujuhlan tuntua, että nenäliina oli tarpeen. Varmaan sitä savua oli siinä törkeän upeassa viimeisessä bilekohtauksessakin.

Vaikka näitä seksuaalisen tasavertaisuuden sanomaa kantavia näytelmiä ja musikaaleja olemme nähneet viime vuosina paljonkin, ei viesti vanhene. Neljäntienristeyksen teema oli paljon synkempi, mutta viesti samalla lailla vahva. Tom of Finland nousee kuitenkin murheen ja ahdistuksen yläpuolelle.

Kun esityksen päätyttyä kävin vielä naistenhuoneessa, en voinut jonossa välttyä kuulemasta kahden hieman iäkkäämmän rouvan keskustelua.

- No, muistitko?- Ai mitä?- No valita? - Ai joo, tanssijan. Juu, tietysti. Heti löysin sen parhaan. Kyllä nämä nykyajan tanssijat sitten ovat vaan eri maata. 

Niin ovat. Ja maailmakin on eri. Onneksi.

Niin, ostakaa pian liput. Minäkin ostan, sillä aion nimittäin mennä vielä toisenkin kerran. Abiturienttiesikoiseni ei suureksi harmikseen ehtinytkään tänään mukaan, mutta kyllä hän taatusti vielä tuonne pääsee.



Tom of Finland
Turun kaupunginteatteri, Logomo
Ohjaus ja koreografia: Reija Wäre
Musiikki: Jussi Vahvaselkä, Jori Sjöroos
Päärooleissa Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Jukka Nylund muutaman mainitakseni.