torstai 12. lokakuuta 2017

Klassikkoainesta

Nathan Hillin Nix tuli postissa ennakkokappaleena jo kuukausia sitten, mutta joutui lukupinon pohjalle. Mitä tuollaista kiirehtimään, eihän siinä voi kuin pettyä. Niin mairein saatesanoin kirja nimittäin saapui: Entertainment Weekly valitsi Nixin vuoden kirjaksi, ja kaikki isot amerikkalaiset lehdet rankkasivat sen vuoden parhaiden kirjojen joukkoon. New York Times sanoo: "Ensimmäinen lukemani kirja kahteenkymmeneen vuoteen, joka ansaitsee luonnehdinnan Suuri Amerikkalainen Romaani". John Irving nimittää Hilliä "huikeuden mestariksi".


Mutta ei Nixiä kovin pitkälle tarvitse lukea, kun huomaa että se on juuri niin loistava kuin mainostetaan. Ja mitä pitemmälle lukee, sitä paremmaksi se vain muuttuu.

Sen kertomukset ovat mielenkiintoisia, ja Hill rakentaa sellaisia tarinallisia odotushorisontteja että kirjan keskeyttäminen on erittäin vaikeaa (pakko niin on kuitenkin tehdä, kirja kun on 716-sivuinen). Mutta toisin kuin moni suuri jenkkiromaani, Nix ei ole vain tarinavetoinen tiiliskivi. Se on myös kielen tasolla upea, ja monipolvinen rakenne pysyy sekin uskomattoman hienosti kasassa.

Suuren Amerikkalaisen Romaanin pitää olla vähän kuin Forrest Gump, sen pitää heijastaa kansallisia kipupisteitä. Niitä ovat Nixissä Vietnamin sota ja 2000-luvun talousromahdus, mutta myös tietoyhteiskunnan nurjat puolet, esimerkiksi peliriippuvuus ja sosiaalisen median karikot. Ja näiden kaikkien lisäksi mukana on paljon moniulotteisia ja koskettavia, viisaasti ja suorastaan nerokkaasti kerrottuja yksilöiden kohtaloita.

Traaginen perhetarina ja teknologiset huomiot tuovat monessa kohdin mieleen taannoisen Finlandia-voittajan, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Valtosen kirja on ansiokas, mutta siinä eri teemat eivät kietoudu mielestäni kovin hyvin yhteen - Nix näyttää nyt, miten sekin on mahdollista.

Päähenkilöt ovat Samuel, collegeopettaja, ja hänen äitinsä Faye. Äiti jätti perheensä kun Samuel oli pieni, ja Samuel lähtee selvittämään syytä tähän. Ajassa kuljetaan 1960-luvun Chicagosta 2000-luvun New Yorkiin ja Norjassakin käydään, sillä Fayen isä on emigroitunut sieltä aikanaan Amerikkaan. Samuel yrittää myös kirjoittaa kirjaa, heikoin tuloksin.

Samuel ja Faye ehtivät pitkän teoksen aikana tietenkin kasvaa täyteläisiksi, mutta myös sivuhenkilöt ovat mainioita. Esimerkiksi Samuelin oppilas Laura, nykynuori joka yrittää petkuttaa esseevastauksessaan. Hänen arvomaailmaansa Hill kuvaa näin: "- - hyvien nettivideoiden löytäminen tasaisella vauhdilla oli Lauran mielestä kullanhuuhdontaan verrattava kyky. - - Kun hän näki ne päivää tai viikkoa ennen muuta maailmaa, hän tunsi olevansa hyvin sijoittunut sosiaalisella kartalla. Hän tunsi olevansa joka suhteessa aivan kärkijoukossa. Osapuilleen sama tunne valtasi hänet aina kun hän kierteli kauppakeskuksessa ja näki, kuinka kaikki vaatekaupat ilmensivät juuri sitä elämäntapaa, jota hän tavoitteli."

Hienoja huomioita, niitä mahtuu isoon kirjaan paljon.

Samuel on koukussa Elfscape-nettipeliin, ja hänen pelikaverinsa Pwnage toteaa nettipelien pelaamisen ydinajatuksen: "Sillä mitä mä teen Elfscapessa on merkitystä. Koska siis meikäläisen edesottamukset vaikuttavat isompaan systeemiin. Ne muuttavat maailmaa. Tosielämästä ei voi sanoa samaa."

Amerikkalainen vino oikeuskäytäntö on iso osa Suurta Amerikkalaisuutta. Sairaanhoitojärjestelmässä "vamman dokumentointi oli tärkeämpi asia kuin itse vamma. - - Ne olivat oikeusjuttuja varten, sikäli kuin todisteita tarvittaisiin myöhemmin, puhumaan hoitokodin puolesta."

Medioiden suuntaan Hill heittelee sivuhenkilöidensä suilla epäuskoisia huomioita. 1960-luvulla televisio oli ykkösmedia. "Se joka kuvittelee, että televisio pystyy synnyttämään kansalaisten keskuudessa todellisen dialogin ja saamaan heidät suhtautumaan toisiinsa empaattisesti ja myötätuntoisesti, elättelee pahaa harhakuvitelmaa."

Huomio siitä, kuinka sosiaalinen media on sittemmin luonut mielensäpahoittamisesta normin, ei ole uusi, mutta hyvin sekin on täällä sanottu: "Ei ole mikään salaisuus, ettei baseball enää ole Amerikan suosituinta ajanvietettä. Vaan oman tekopyhyyden esittely." Siksi Samuelin kustantajan ohje kuuluu: "vähemmän empatiaa, enemmän teurastusta." Hill näyttää kiertotien kautta, miksi kirjallisuudella on edelleen olemassaolon oikeus ja velvollisuus.

Konsulttien kieroonkasvanutta maailmaa Hill sivaltaa, kun hän kertoo Samuelin äidin laatineen työkseen "PowerPoint-esityksiä, joissa oli kyse poeettisen inspiraation käytöstä asiakasviestinnän tehon maksimoimiseksi tai stressin eksternalisoinnista ja työpaikkaväkivallan riskitekijöiden vähentämisestä runouden keinoin. Häntä kuuntelevat keskiportaan johtajat eivät ymmärtäneet alkuunkaan, mistä hän puhui, mutta heidän pomonsa ottivat jutun täydestä."

Nathan Hill on kirjoittanut Nixiä kymmenen vuotta, ja epäilemättä kirjoitusoppaat ja -kurssit ovat tulleet tutuiksi tuona aikana. Kaikki liittyy kauniisti kaikkeen, runsaudella on yhtenäinen perusta ja kerroksia tarinoissa löytyy. Hahmot kehittyvät, odotuksia rakennetaan (välillä jopa pelikirjojen malliin), tilanteet kasvavat, ja lopussa Hill kirjoittaa Samuelin äidin muutoksen aivan auki: "Mistä ihminen tietää muuttuneensa vahvemmaksi ja paremmaksi? Omasta toiminnastaan." Näinhän se juuri on, ja näin sen pitää hyvässä proosassa olla.

Nix on Hillin esikoisromaani. Klassikkoainesta.

Nathan Hill: Nix
Suom. Raimo Salminen
Gummerus

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Miltä tuntuu elää

Sirkku Peltolan Pieni raha Teatteri Akselissa oli viime vuoden mieleenpainuvin teatterikokemus. Samaa yhdistelmää on tarjolla tänäkin syksynä, kun viime vuonna Tampereen Teatterissa kantaesitetty Sirkku Peltolan näytelmä Tyttö ja varis sai perjantaina ensi-iltansa Akselin pienellä näyttämöllä.


Kirjoitin Pienestä rahasta muun muassa näin: "pienestä näyttämöstä ja pienistä sanoista ja eleistä kasvaa suurta, lämmintä, hauskaa ja koskettavaa teatteria". Samat sanat pätevät Tyttöön ja varikseen. Peltolan dialogi on elämänmakuista ohi puhumista, höpötystä, toistelua ja mutinaa, ja traaginen ja koominen limittyvät komeasti.

Säde on keski-ikäinen, työtön, alkoholisoitunut, yksinäinen, vähäiseen osaansa tyytyvä ja kuitenkin toiveikas hahmo, joka kohtaa Armin, eläkkeellä olevan myymäläpäällikön. Molemmilla on eletty elämänsä ja salaisuutensa, joita näytelmä kerii auki. Kaiken kurjuuden keskellä on myös valoa, joka on tietenkin koko homman pointti: teatterin pitää kertoa siitä, miltä tuntuu elää.

Pirjo Takalan Säde on erinomainen, Takala saa hahmoon juuri sellaista moniulotteisuutta ja haurautta ja aitoa ihmettelyn tuntua, jota Peltola epäilemättä on tekstillään ajanut takaa. Eija Mäkisen tekemä Armi tuntuu aluksi jotenkin jäykältä, mutta sitten katsoja oivaltaa, että niin pitääkin olla: hahmojen välinen dynamiikka ja kontrasti vaatii tällaisen Armin. Mäkisen näyttelemät liikutuksen hetket olivat erityisen vaikuttavia.

Teropetteri Salminen on luonteva lunkina Jardena, ja Olli Oksanen tekee Ipestä juuri sellaisen kamalan kiemurtelijan kuin rooliin kuuluu. Ainoa mikä häiritsee on murteiden sekamelska, turkulaiset, tamperelaiset ja helsinkiläiset ilmaisut poukkoilevat repliikeissä epäloogisen tuntuisina.

Emmi Louhivuoren ohjaus on hienosti tekstin tasalla. Mitään ylimääräisiä kikkailuja ei tarvita, pienet eleet riittävät kertomaan suurista asioista.

Parasta näytelmässä on, että niitä kaikkein kipeimpiä kohtaamisia ei näytetä. Tyttö ja varis seuraa tavallaan elämää sen liepeiltä, kahden naisen vastahankaisen tutustumisen kautta. Ja näytelmän perusvire on tietenkin pienen ihmisen puolella optimismissaan.

Näytelmä pyörii marraskuun loppuun saakka, sinne siis.

Sirkku Peltola: Tyttö ja varis
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

torstai 21. syyskuuta 2017

Ajatuksia Ahvenanmaalta

Jää oli sen verran komea lukukokemus, että otin kirjastosta toisenkin Ulla-Lena Lundbergin kirjan. Satunnaisotannalla mukaan tarttui Mitä sydän halajaa, jonka ruotsinkielinen alkuteos on näköjään ilmestynyt vuonna 1991.


Mitä sydän halajaa on päätösteos Ahvenanmaan merenkulusta kertovaan trilogiaan, jonka aikaisemmat osat ovat Leo ja Suureen maailmaan. Myös Jää liittyy tähän sarjaan, kaksikymmentä vuotta myöhemmin siinä kerrotaan yhden väliin jäävän sukupolven tarina.

Kuten Kirjavuori-blogissa oivaltavasti todetaan, Mitä sydän halajaa ei oikeastaan ole romaani, vaan ylipitkä essee. Siinä on kyllä päähenkilö, kulttuuriantropologi Leonora Eskilsson, mutta tarinaa ei nimeksikään. Päähenkilö pohdiskelee ja jaarittelee paljon, Lundberghan on nimenomaan erinomainen jaarittelija, positiivisessa mielessä.

Mutta kyllä oli takkuista tämän kirjan alku. Teksti ei heitä mitään koukkuja minuun, ja niinpä yksi ja toinenkin kirja kiilaa jonossa tämän ohi. Lueskelen sitä aina kun muuta ei ole, enkä edelleenkään innostu. Samanlaista kielellistä viehätystä kuin Jäässä ei juuri näy, eikä mukaansa vievää tarinaa.

Vasta sivulla 89 teksti muuttuu mielenkiintoiseksi. Siitä alkavat ruotsinlaivoihin ja ahvenanmaalaisuuteen liittyvät haastattelut, ja niissä on imua ja mieltä. Korjausmies, hyttiemäntä, risteilykapteeni, virkamies, maanviljelijä, kuvataiteilija. Kaikilla on mielenkiintoista kerrottavaa Ahvenanmaasta ja merenkulusta.

Antropologin pohdinnatkin tulevat niiden myötä lähemmäs. Mielenkiintoisia ne ovat, esimerkiksi teoria siitä, että laivojen nimet heijastavat aikansa arvostuksia ja mittaavat yhteiskunnan sekularisoitumisen astetta. Tämän teorian mukaan laivojen nimet alkavat maallistuneessa yhteiskunnassa korkeasuhdanteen aikana lähestyä kuolemansyntejä. Aiemmin laivoja nimettiin Armoksi tai Hyveeksi, 80-luvun lopulla Fantasyksi tai Ecstasyksi, ja "Orgasm oli ikään kuin jo ilmassa seuraavan amerikkalaisen loistoristeilijän nimeksi".

Samassa yhteydessä päähenkilö miettii, mihin kieliasuun kristilliset hyveet pitäisi pukea, että ne toimisivat nykyaikaisessa maallistuneessa yhteiskunnassa. No, englannin kieli tulee avuksi, ja Leonora povaakin, ettei "ole mahdotonta kuvitella laivastoa, jossa on Grace", ja niin siinä sitten myöhemmin kävi.

Kun Ahvenanmaalla on tullut viime vuosina käytyä aika usein, ovat myös maakunnan erityispiirteiden asiantuntevat pohdinnat kiehtovia. Romaaniksi tämä on kummallinen, mutta mielenkiintoinen kyllä. Ihan eri tavalla kuin Jää.

Ulla-Lena Lundberg: Mitä sydän halajaa
Suom. Leena Vallisaari
Gummerus

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Tolkun ihmisyyden ylistyslaulu

Jossain vaiheessa pelkäsin, että Tuomas Kyrö hylkää Mielensäpahoittajan liian ilmeisenä ja populistisena, että vitsi olisi jo kaluttu loppuun. Pelkäsin turhaan, Kyrö on järkevä mies ja ymmärtää yleisen hyvän päälle.


Kansa tarvitsee mielensäpahoittajaa, minä ainakin. Tuore Mielensäpahoittajan Suomi juhlistaa tietenkin satavuotiasta valtiotamme niin kuin puolet kaikista tänä vuonna julkaistuista kirjoista ja muista taide- ja viihdeteoksista. Tässä kirjassa on yksi luku jokaista itsenäisen Suomen vuotta kohti, eikä se muutenkaan rakenteensa puolesta ole kovin kummoinen. Jonkinlainen kehystarina siinä on olevinaan, mutta kaikki sellainen on toissijaista, kuten hölmömpikin ymmärtää.

Olennaisia ovat mielensäpahoittajan mielipiteet ja värikäs kieli, jolla niitä suolletaan.

"Sitä ihminen kaipaa missä se on kasvanut. Se aika jää lauluihin, uniin ja humalan lopputunteihin."

"Valtavia rikoksia ovat: kansanmurha, väkisinmakuu ja puhemusiikin tuottaminen. Ne kohdistuvat muihin ihmisiin ja seuraamukset ovat hirvittävät."

Mielensäpahoittaja näyttää olevan vanhoillisuuden ja jääräpäisyyden perikuva perunoineen ja karvalakkeineen, mutta oikeasti Kyrö kirjoittaa humanismin manifestia, tolkun ihmisyyden viihtyisää apoteoosia. Vaikka näin:

"Kerron vielä Hyyröstä, joka nukkui minun yläpedissäni. Hän pisti aina hanttiin. Kun tuli käsky pelkän käskyn vuoksi, Hyyrö nosti kätensä ja kysyi miksi poistuisin taakse tai vetäisin tavarani kaapista, kun kaikki on hyvässä järjestyksessä. Eikö olisi tarpeellisempaa opetella kuinka pelastetaan haavoittunut kaveri. Kysymystensä vuoksi Hyyröä juoksutettiin ja simputettiin, vaikka ei semmoista sanaa silloin tunnettu. - - Hyyröjä ei osata käyttää. Jos niiden antaisi tehdä asiat omalla tavallaan, niin saisivat ihmeitä aikaiseksi, mutta kun Hyyröjä käskyttää, voima ja tahto muuttuvat kapinaksi. Semmoisesta seuraa kioskimurtoja ja parhaassa tapauksessa värikkäitä tarinoita kiikkutuoliin. - - [Hevoset] ovat kovin samanlaisia kuin Hyyrö: eivät liiku käskemällä, mutta jos on itse valmis samaan suohon kuin hevonen, niin se luottaa kyllä ja antaa itsestään kaiken."

Siinä tuli sanotuksi kaikki mitä opettajan pitää työstään tietää.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi
WSOY

perjantai 15. syyskuuta 2017

Varesta mielensäpahoittajan silmin

Kyllä ei Reijo Mäki suostu ottamaan onkeensa ystävällisessä hengessä lausuttuja neuvoja. Juuri kaksi vuotta sitten kirjoitin Tulivuori-romaanista että himpun verran ärsyttäviä ovat maneerinsa, pahimpina komparatiivit ja yhden sanan tarkennuslauseet. Ja listaan voisi vielä lisätä "ihan"- ja "laatu"-sanojen viljelyn.


Niillä se jyrkempi Mäki Kakolan kalpeassakin ratsastaa. Olkoon. Sovitaan että ne eivät ole maneereja vaan omaleimaisuutta. Mutta omaleimaisenakin Kakolan kalpeaa lukiessa häiritsee se, että kertojanäänessä ei ole minkäänlaista vaihtelua. Välillä näkökulma on Vareksen, välillä kaikkitietävän kertojan. Ihan sama kuka puhuu, ääni on aina samanlainen. Eikö edes sitä voisi varioida?

Hauskoja sutkauksia riittää, mutta liian usein lukijaa aliarvioidaan alleviivaamalla. Tämän kirjan pelastaa kuitenkin se, että Mappisaaren hauskaa ruotsinkielistä nimeä ei selitellä lainkaan.

Kaikesta mielensäpahoittamisesta huolimatta Vares vetää yhä hyvin, siksihän minä niitä luen. Mäki punoo tarinansa taiten, ja tämäkin lukija on edellä mainituista seikoista huolimatta paljon enemmän koukussa kuin ärsyyntynyt. Malminetsinnän ja kaljankittaamisen välillä kuljeskellaan sujuvasti, ja Turku elää tekstissä mainiosti. Juonenkäänteitä on juuri sopiva määrä, tyhjäkäyntiä ei ole, ja rytmi toimii.

Kirjan nimi on huono. Jokainen tietää, että Kakolan kalpea on olutmerkki, jonka Mäki on nimennyt. Tässä romaanissa tuo nimi viittaa vain olueen, mitään muita merkityksiä sille ei anneta. Eihän se sellainen käy.

Reijo Mäki: Kakolan kalpea
Otava

torstai 7. syyskuuta 2017

Paikka kaikelle myös lastenhuoneessa

Luin Paikka kaikelle -kirjan keväällä ja ihastuin. Nappasin kirjan hieman varaukselllisena kirjaston uutuuskarusellista, mutta ajattelin, että yksikin hyvä vinkki tekee kirjan lukemisesta jo "kannattavaa". Ajattelin, että kirja oli jokin kotimainen versio Konmarista, joka oli jo läpikäyty. Vaatteita on nyt rullattuina vaatehuoneen hyllyillä laatikoissa...




Kirjapa veti mukanaan! Ennen kaikkea viihdyin sen kulttuurihistoriallisissa osuuksissa: miksi ja miten suomalaiset kodit ovat muotoutuneet sellaisiksi kuin ne nyt ovat. Huone kerrallaan kirjassa käytiin läpi hirmuisen mielenkiintoisia tarinoita ja taustoja. Mieleeni tuli toinen kirja, josta nautin toistakymmentä vuotta sitten (Minna Sarantola-Weiss: Sohvaryhmän läpimurto), sillä kotien historia kiehtoo minua (ja eittämättä aika monta muutakin retroilijaksi ehkä hiukan tunnustavaa) tavattomasti.

Ilana Aallon tapa kertoa ensin taustat sille, miksi jokin huone on muotutunut juuri sellaiseksi ja miksi tavaraa on juuri siellä, vetosi minuun kovasti. Minulle Paikka kaikelle on ensijaisesti kulttuurihistoriaa, mutta sen lempeä tapa opastaa roinan vähennyksessä ei ole ollenkaan tehoton. Konmarin kiihkeä "kaikki pois" ei kierrättäjään vedonnut. (Olisipa edes hiukan panostettu lajitteluun ja kierrätykseen, niin olisin saattanut lämmetä joillekin ajatuksista.) FT Ilana Aalto on kulttuurihistorioitsija, mikä näkyy nautinnollisissa kulttuurikuvauksissa. Hän on myös ammattijärjestäjä, mikä osaltaan tuo käytännön teorian oheen.


Ilana Aalto

Paikka kaikelle ei ole vain kirja. Kirja antaa toki raamit ja taustan, mutta Ilanalla on myös mitä elävin, laaja Facebook-ryhmä, jossa Paikka kaikelle -ajattelun ympärillä neuvotaan, jaetaan vinkkejä ja esitellään kuvia järjestämistä odottavista komeroista tai mainioista keksinnöistä.

Maailma on kovin pieni ja tajusin alkukesästä, että Paikka kaikelle -kirjailija Ilana Aalto on turkulainen ja ilmeni, että kaveripiirimme ovat kovinkin limittyneet. Harmittaa kovasti, että aikatauluni ei veny siihen, että pääsisin Turussa järjestettävälle Paikka kaikelle - Kodin järjestämiskurssille, mutta sain tilaisuuden päästä mukaan sen sijaan 21.9 käynnistyvälle Paikka kaikelle lastenhuoneessa -verkkokurssille!

Vaikka meillä kotona nuorimmainen täyttää jo kohta 11 vuotta, ei ns. lastenhuoneen siisteysongelmista ole vielä päästy eroon. Tuossa iässä kerrostuvat lapsuus ja orastava nuoruus eikä legoista vielä olekaan tarkoitus päästä eroon.


Kuopuksen huoneessa on miekkalaatikko, pyssykori ja legoja vaikka missä. Isonsiskon huonetta ovat hallinneet askartelutarvikkeet, joiden käyttäminen ryöpsäyttää ne esille pitkäksi aikaa. Haen tuolta verkkokurssilta konkreettisia vinkkejä fiksuihin tapoihin järjestää nuo eniten käytössä olevat tavarat ja konsteja pitää ne tavarat, joita vielä tarvitaan, kuitenkin siististi jossain. Ja karsimiseen tarvitsen myös apua.

Haluan toisaalta todellakin pysyä järjissäni lastenhuoneiden kanssa, mihin en ole tässä vielä oikein kyennyt. Kurssi tarjoaa myös eväät siihen, miten saan lapset toimimaan yhteistyössä kanssani. Oikea metodi ei ole se, että pimahdan ja järjestän itse joten kuten tai että annan lapsen olla tietokoneella ipadilla, koska silloin hän ei sotke. Haluan kannustaa lapsia kuitenkin edelleen leikkimään ja siivouskannustuksen haluan tehdä hyvässä hengessä.

Tämä blogipostaus on tehty yhteistyössä Ilana Aallon kanssa ja siksi Kirjallisia-blogilla on ilo tarjota 10 euron alennus Paikka kaikelle lastenhuoneessa -verkkokurssista (ovh 89e). 

Tarjoushinta 79 euroa on voimassa 7.9-20.9 ja kurssi alkaa 21.9. Alennuksen saat vain klikkaamalla *TÄTÄ LINKKIÄ*,  josta pääset myös kurkistamaan tarkemmin kurssin sisältöön. Normaalihinnalla löydät kurssin tätä kautta

(Kurssilla on 14 vuorokauden tyytyväisyystakuu eli saat rahasi takaisin, jos et olekaan tyytyväinen. Edellisen kurssin osanottajista 100% suosittelisi kurssia muillekin ja kommenttien mukaan se pitäisi järjestää jo neuvolassa pakollisena osana vanhemmuutta.)




Kuvassa lähikirjastomme "SE" uutuuskaruselli, joka on vähentänyt käyntejä kirjakaupassa. Emme myöskään enää ole juurikaan pyytäneet uutuuskirjoista arvostelukappaleita, sillä kirjastosta saamme uutuudetkin varsin nopeasti. 


PS: Kehuin vinkkien konkreettisuutta. Oi jospa olisin tiennyt lasteni ollessa haalari-ikäisiä vinkistä, jolla pärjää ilman kuraeteistä: kurainen ja hiekkainen lapsi nostetaan eteisessä isoon Ikea-kassiin ja riisutaan siinä. Jos siis kaipaat käytännön apua lastenhuoneen järjestämisessä, nappaa 10 euron alennus verkkokurssiin täältä. 


Ilana Aalto: Paikka kaikelle
Atena Kustannus
Blogiyhteistyö


tiistai 29. elokuuta 2017

Ainekset kohdallaan

Mikko-Pekka Heikkisen kaksi edellistä romaania Terveiset Kutturasta ja Jääräpää ovat jääneet mieleen hauskoina ja taiten pohjoisen maisemiin taiteltuina kokemuksina.


Poromafia pääsi ilmestymään viime vuonna ihan huomaamatta, mutta onneksi kirjaa voi lukea muunakin ajankohtana kuin ihan tuoreeltaan. Sillä tuore Poromafia on, milloin vain, ja siinä on kaikki erinomaisen romaanin ainekset kohdallaan. Siinä on selkeä ja äärimmäisen vetävä juoni, niin vetävä että tuskaa teki jakaa lukukokemus kahdelle päivälle. Mutta kun töissä pitää käydä ja nukkua ja syödäkin harvakseltaan.

Siinä on Aristoteleen alku, keskikohta ja loppu. Siinä on ratkaisua huutavia konflikteja, päähenkilöillä on tahtotiloja, ja ristiriitoja ja kaksoisvalotusta löytyy. Päähenkilöt kiinnostavat, kasvavat ja kehittyvät. Rakenne on kiinteä ja silti runsas. Kieli ja kerronta on tuoretta ja yllättävää, ja erityisesti Lapin ja saamelaisuuden detaljit tuntuvat olevan Heikkisellä erinomaisesti hanskassa. Saamen kieltä käytellään mausteena, ja Lapin kansan erikoissanastoa viljellään messevästi. Kertojanäkökulmien vaihteluun Heikkinen on löytänyt persoonallisia ratkaisuja.

"Jos et tiedä miten jatkaa, pane mies tulemaan ovesta ase kädessä", neuvoi Raymond Chandler joskus kirjailijakollegoitaan. Heikkinen on Chandlerinsa lukenut, Poromafia alkaa näin: "Vieras tuli tupaan kivääri kädessä". Mutta siitä eteenpäin kaikki onkin yllättävää.

Suvun patriarkka Jonás-Guhtur Nelihanka eli Rouku on jäämässä sivuun poro- ja rötöstelyhommista. Ennen kuin eläkepäivät ehtivät alkaa, hän riitaantuu esikoispoikansa kanssa. Poika perustaa moottorikelkkajengin ja haastaa isänsä valta-aseman ja ansaintakeinot. Tähän kuvioon Heikkinen kutoo vaikka ja mitä, mielikuvitusta kirjailijalta ei ainakaan puutu. Heikkinen paisuttaa kaiken valtaviin, mutta silti uskottaviin mittasuhteisiin. Huumoria on paljon, mutta se ei ole itsetarkoituksellista. Humaani pohjavire kenties on.

Näytetekstiä on vaikea valita, koska yksittäisiä lauseita tärkeämpää on tietenkin kokonaisuus. Näin Heikkinen kuvailee päähenkilö Roukua, hieno näkökulmanvaihdoskin näkyy tässä: "Alaselkää vihloi. Ennen pullistuivat lihakset, nyt välilevyt. Mie olen liian vanha maantierosvoksi. Mutta en mie vaimon mekkorahoja jätä ottamatta, kun syliin juoksevat. Eikä Pieti opi, jos mie en kädestä pitäen... Kaupunki sen pilasi, son varma."

Lapista pistäydytään Helsingissä ja Alaskassa, mutta peruskuvio on tiukasti keskitetty Utsjoen maisemiin. Maisemat on kuvattu elävästi ja rikkaasti, ja jo kehumani lapintietouden lisäksi Heikkinen on ottanut selvää muun muassa moottoripyöräjengien historiasta. Kaiken hän on tehnyt vaivojaan säästelemättä. Heikkisen edelliset kirjat olivat erinomaisia, tämä taitaa olla vielä parempi. Lukijan osaksi jää nautiskelu ja ihailu.

Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia
Johnny Kniga

lauantai 26. elokuuta 2017

Kaunoa kaunoimmillaan

Finlandia-ehdokkaaksi päätyy todennäköisimmin kirjoittamalla laveaa, lyyrisesti maalailevaa tekstiä. Sellaista kuin on Peter Sandströmin Laudatur-kirjassa.


Sellaista tekstiä voi sanoa kauniiksi, se on kaunokirjallisuutta kaunoimmillaan. Ja mukavahan sellaista on lukea. Sandström osaa asiansa, maalailu on varmaotteista ja tarkkaa. Mutta minun mittareillani hiukan liian laveaa: "Isä laski kätensä pöydälle, levitti sormet vasten valkoista liinaa, ja hän oli hiljaa mutta hän kuljetti sormiaan kangasta pitkin aivan kuin olisi yrittänyt lukea jotain, kenties jonkinlaista karkeaa, kotikutoista sokeainkirjoitusta jonka olivat tehneet kaikki ne, jotka olivat istuneet ravintolassa ennen häntä, viestejä jotka oli kirjoitettu epätoivon eri vaiheissa, luonnosteltu summittaisella vimmalla jota kirjoittaja itse ei kyennyt hillitsemään, ja luultavasti kuka tahansa ei olisi osannut tulkita ja ymmärtää niitä, mutta kun katsoin isää, tajusin että hän kuului niihin joiden on otettava viesti vastaan, halusi tai ei, ikään kuin hänet olisi pakotettu noudattamaan jotain kauan sitten solmittua sopimusta, lupausta joka oli annettu olosuhteissa joissa oli kyse elämästä ja kuolemasta."

Ihan kaikki lauseet eivät ole noin pitkiä, mutta tuollaiseen vyöryyn pitää varautua tätä kirjaa aloittaessa. Hiukan ärsytti myös se, että ilmaus "ikään kuin" toistuu todella usein.

Peter Sandströmin päähenkilö on Peter, kirjailijalla on tapana luoda päähenkilöt itsensä nimisiksi ja kaiketi näköisiksikin. Teoksessa kuljetaan vuorotellen kahdessa ajassa, vuodessa tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan ja vuodessa kaksituhattaneljätoista, näin kirjoitettuna. Päähenkilö on sivullinen, joka tarkkailee ympäristöä ja ihmisiä eikä yllä kummoisiinkaan tekoihin. Ihmiset hänen ympärillään sen sijaan yltävät, ja kun näitä groteskeja ja hupaisia tarinoita sianruhon ampumisesta tai lipputankoon hinaamisesta törmäytetään maalailevaan kerrontaan, syntyy kieltämättä varsin omaperäinen kombinaatio. Ja sehän on hyvä.

Luin teosta aika katkelmallisesti, joten saattaa olla että olen väärässä kun sanon, että kokonaisuudelta tuntuu hiukan olevan suunta hakusessa. En oikein hahmottanut, mikä on se iso juoni tai odotus tai pyrkimys tai muutos jota seurataan. Ehkä sellaista ei ole, ehkä sellaista ei tarvitakaan.

Kirjan nimi ei esiinny tekstissä, enkä saa sen ideasta kiinni.

Peter Sandström: Laudatur
Suom. Outi Menna
S&S

torstai 17. elokuuta 2017

Mestari ahtaassa karsinassa

Vuonna 1995 Finlandia-palkinto meni Hannu Mäkelän Mestari-teokselle. Se on nimensä veroinen, oikea mestariteos.


Mestari on elämäkertaromaani Eino Leinosta. Mäkelä on rajoittanut tilanteen tiukalle, Mestari tapahtuu hyvin ahtaassa karsinassa. Teoksessa Leino elää viimeisiä päiviään vuoden 1926 tammikuussa ja muistelee elämänsä vaiheita. Kipuilee oloaan ja elämäänsä, kaipaa naisiaan, erityisesti L. Onervaa, ja toivoo että kadonnut käsikirjoitus nimeltä Mestari löytyisi.

Viimeisessä osiossa Mäkelä kertoo, että kaikki faktat ovat oikeita, ja hänen asiantuntemuksensa onkin huimaa - Mäkelähän on kirjoittanut parikin varsinaista tietokirjaa samaisesta aiheesta. Vielä huimempaa on kuitenkin kieli ja kerronta, joka pysyy vanhahtavassa kuosissaan järkähtämättömän lujana. Leinon aidot sitaatit uppoavat tekstiin sujuvasti.

Kirjasta ei ole blogattu paljon, onhan se ajalta ennen nykyisenkaltaista nettiä. Ja se ainoa bloggaus jonka löysin, valitteli teoksen olevan kovin raskas lukea. Ja sitäkin tämä teos todella on, sen huomaa lukunopeudesta, minulta meni monta viikkoa sen lähes kuudensadan sivun lukemiseen. Mutta teos on vaivan väärti, komeaa kieltä, hienoa ajankuvaa, ilman infodumppausta. Jos esimerkiksi Panu Rajalan Intoilija tai Venla Hiidensalon Sinun tähtesi kolahtivat sinuun, tämä on sinulle.

Hannu Mäkelä: Mestari
Otava

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Tamminen tasapainottaa maailmaa

Huono muisti, se on hieno asia. Kirjallisuudestakin voi iloita moninkertaisesti, kun jo kymmenen vuotta näköjään riittää siihen ettei kirjasta enää mitään muista. Luin Petri Tammisen Enon opetukset sen ilmestyttyä 2006 (mikäli muistan oikein), mutta kaikki tuntui taas uudelta ja ihmeelliseltä.


Sain juuri pari päivää sitten luettua Tammisen esikoisromaanin Väärä asenne, joten on vaikea olla vertaamatta sitä Enon opetuksiin, joka on Tammisen toinen romaani. Varsinkin kun ne ovat aihepiiriltään varsin samankaltaisia.

Kummassakin on saamaton ja elämää ainakin omasta mielestään sivusta katseleva nöösipoika, jolle opetetaan tosiasioita, etenkin suhteessa naisiin. Vertailumielessä Tamminen kulkee parempaan suuntaan: kun Väärä asenne kärsi mielestäni lievästä sisällöllisestä epätasapainosta, Enon opetukset on paljon tiukempi paketti. Keskiössä on vain yksi asia, päähenkilö Jussin ja enon suhde. Jussi ihailee enon kykyä ottaa tilanteet haltuun, tarttua hetkeen ja elää elämäänsä täysillä. Se tosiasia, että eno on juoppo ja syrjäytynyt, ei Jussin ihailua estä. Ja taas ollaan miesironian alkulähteillä: mies luulee itsestään liikoja, ja yläviistosta lämmöllä tarkasteltuna asetelmasta syntyy mainiota komediaa. Erinomaista tekstiä kerrassaan.

Miksi Kolumbus sai suuria aikaan? No, kaiken takana on nainen: "Että sinäkin saatanan paska aina vaan sohvalla makoilet etkä koskaan kuuntele kun sulle puhutaan. Ja Kolumbus siihen että vittu nyt lähti."

Kauneus määritellään enon viisain silmin näin: "- - kun kesäaamuna astui pihalle ja linnut lauloivat ja maailma oli vihreä, hyvänolontunnetta ei kestänyt kuin kymmenen sekuntia, sen ajan mies osasi olla tahtomatta mitään. Sitten tuli mieleen, että missä tupakat on ja mistä saisi pillua, se kruunaisi nyt kaiken. - - Kauneus on sitä mikä ei ole mennyt vielä muniin. Kun se menee muniin, se ei ole enää mitään."

Myös vaimo opettaa Jussia: "Sä olet kuin joku sylikoira, odotat hyväksyntää ja päänsilitystä ja pelkäät että jos ne kuitenkin lyö. Niin kuin kaikki ihmiset olisi sun tuomareitas, niin kuin jokainen vastaantulija olisi sun isäs." Ja erohan siitä tulee.

Mutta enolla on opetukset myös eron jälkeisen elämän varalle: "Enon mielestä minun ainoa ongelmani olisi nyt se, että naiset tajuaisivat tilaisuutensa tulleen ja tunkisivat sisään kakku kädessä ja verhokappa kainalossa ja kävisivät taloksi, panisivat hempeitä levyjä soimaan ja saunoisivat ja jättäisivät kaulakorujaan ja hiusharjojaan ja kirkkaan värisiä vaatekappaleitaan ympäri asuntoa. Jos en olisi varuillani, eno väitti, saisin piankin huomata, että joku istuu taas keittiön pöydässä ja haukkuu minua huonoksi kuuntelijaksi ja karjuu keskellä kaunista lauantaiaamua että 'siivouspäivä'."

Kaiken romanttisen ja tunteellisen ja pateettisen väistely, suorastaan tappaminen, siinä Tamminen on mestari. Ja rosoisesta maailmasta kasvaa oikeita viisauksia, kuten sitaateista edellä voi todeta. Romanttiset ja pateettiset tekstit ovat nekin ihania ja tärkeitä, mutta ilman Tammisen kaltaisia tekstinikkareita maailma olisi vakavasti epätasapainossa.

Petri Tamminen: Enon opetukset
Otava

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Karheita asioita Karhu-tölkin läpi

Petri Tammisen esikoisromaani Väärä asenne on hieno. Se on myös erittäin hauska. Ja vähän epätasapainoinen. Niin kuin näyttää olevan myös kannesta ottamani kuva.


Tarinassa pitää olla konfliktia viemässä sitä eteenpäin, tässä kirjassa konfliktit ja niiden annostelu on erityisen onnistunutta. Tarina alkaa siitä että päähenkilö Harrin vaimo tulee raskaaksi ja kohta saa tietenkin lapsen. Harri menee sijoiltaan, ja sijoiltaan menneen miehen matkaa on aina hauska seurata. Hotakaisen Juoksuhaudantie, Kalajoen Miesmuisti, Palmgrenin Kirpputori - aika iso osa kotimaisen keski-ikäisen miehen kirjoittamista kirjoista kuvaa sekoilevaa keski-ikäistä miestä. Näin on hyvä, me keski-ikäiset miehet tarvitsemme tällaisia peilejä.

Harrista tulee luulosairas, ja sekoilussa konflikti johtaa toiseen: auto hajoaa, sauna palaa, harva jos mikään asia onnistuu. Ja lukijaa naurattaa. Tammisen myöhemmässä romaanituotannossa naurattaa myös, mutta paljon hiljaisemmalla liekillä, tämä teos yllättää nyt kun sen lukee vasta nyt Tammisen muiden teosten jälkeen.

Ja niin kuin Tammiselta saattaa odottaa, tämä kaikki tarjotaan tiiviiden lauseiden läpi, komein kiteytyksin. "Vaimoa ei saa ennakoida koskaan. Muuten se komentaa kuusi vuotta ja lähtee seitsemäntenä ja sanoo lähtiessään, ettei se tykkää miehistä, jotka eivät tiedä mitä ne tekee. Vieraista pitää tulla kotiin kuin sankari. - - Nainen kantaa ristiriitaa sielussaan, se kaipaa rajua hellyyttä, se tahtoo että likainen rakennusmies työntää höyläämätöntä kakkosnelosta vastakarvaan sisään ja lausuu samalla lyriikkaa ja suutelee napaan. Ei siihen saa lähteä mukaan - - siinä tekee itsestään pian pellen: annapa naisen kehua ääntäsi miehekkääksi ja huomaat pian että näyttelet itseäsi ja oikein varvistelet, kun yrität möristä sille, ja menet vessaan soittamaan sille ja kaiuttelet siellä ja puhut Karhu-tölkin läpi karheita asioita."

Edellä mainitut viisaudet lausuu päähenkilölle hänen työkaverinsa Eero, joka vie Harrin odysseialle Pohjanmaalle, vieraisiin naisiin. Ja siitä päästäänkin tuohon alussa mainitsemaani epätasapainoon: alkupuoli romaanista mennään Harrin luulosairaissa mietteissä, toinen puoli on tätä automatkailua. Lukija odottaa näiden kahden puoliskon yhtymistä, mutta sitä ei oikein tunnu tapahtuvan, ainakin minulle jäi jotenkin outo olo kokonaisuuden yhtenäisyyden suhteen.

Kirjan nimeä en tajua ollenkaan. Se ei mielestäni erityisen hyvin kuvaa tarinaa tai avaa uusia näkökulmia tai edes kuulosta hyvältä. Ehkä jossain kohtaa kirjaa on avainlause jonka olen missannut.

Petri Tamminen: Väärä asenne
Otava

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Pieni kansa, ainutlaatuinen kieli

En ole sattunut vielä lukemaan ainoatakaan Hannu Raittilan romaania tai muutakaan kirjaa (hän on sentään Finlandia-palkittu), mutta jostain sitä on aloitettava: Kirjailijaelämää tarttui kirjastosta mukaan.


Kirjailijaelämää kertoo kirjailijan työstä. Onko se romaani vai dokumentti vai kollaasi vai valitusvirsi vai pamfletti vai mikä, sitä en tiedä, mutta eipä sen väliä. Tämä teos nimittäin analysoi itse itsensä, Raittila pohtii tässä kirjassa tämän kirjan etenemistä ja luonnetta koko ajan. Ajatuksena on, että sen sijaan että Raittila kertoisi kirjailijantyöstään, hän näyttää sen: kirja koostuu kirjeistä kustantajalle, esseistä ja sen sellaisista asioista, jotka vuonna 2006 olivat kirjailijalle ajankohtaisia.

Kokonaisuuden pontimena on luomistyön hyytyminen. Raittila huomaa, että kirjailijana ei Suomessa pysty elättämään itseään, kuten hän oli jo ehtinyt kuvitella. Hän on saanut valmiiksi trilogian, hänet on palkittu useaan otteeseen, mutta uusin kirja myy silti kovin vähän. Seuraa epätoivoa, itsesyyttelyä, pahoinvointia. Kustantajan mielestä työn alla oleva Kirjailijaelämää ei sovi julkaistavaksi. Ja sitten kaikki kääntyy parempaan, teos julkaistaan ja Raittila huomaa että ehkä hänellä on sittenkin vielä jotain annettavaa. Erään esilukijan mukaan teoksesta tulee romaani, koska se noudattaa klassisen draaman kaarta.

Romaani tai ei, hyvä kirja siitä kuitenkin tuli. Rahanpuutteesta valittaminen (sitä tässä teoksessa riittää) ei tietenkään ole kovin uutta tai mielenkiintoista, mutta muuten tekstissä on mielenkiintoisia kiinnikkeitä.

Eräs johtoaihe teoksessa on aidan takana vihertävä ruoho: Raittila on pitkin matkaa sitä mieltä, että muissa taiteenlajeissa on helpompaa kuin kirjallisuudessa. Kirjallisuus on kovin abstraktia, eikä kirjailijalla ole uutta teosta aloittaessaan mitään mihin kiinnittyä, toisin kuin näyttelijällä teksti tai muusikolla nuotit. Hän ei tule huomanneeksi esittävän ja luovan taiteen eroa, mutta aidan taakse katselemisen ajatus on mielenkiintoinen. Minä olen muusikko, ja minun näkökulmastani kirjallisuus on aivan ylivoimainen taiteenlaji verrattuna esimerkiksi musiikkiin: kirja voi olla yhtä aikaa viihdyttävä ja helppo ja silti taiteellisesti korkeatasoinen. Musiikissa nämä sulkevat toisensa kylmästi pois. Tästä esimerkkejä on vaikka kuinka paljon, täällä blogissa kirjoitin siitä ainakin Roope Sarvilinnan Kateissa-teoksen yhteydessä.

Pohdin muutama viikko sitten Jhumpa Lahirin Kaima-teoksesta kirjoittaessani sitä, kuinka vähän jenkkiromaanin viehätyksestä oli peräisin kielestä, ja kuinka monessa suomalaisessa romaanissa kieli taas on kaiken a ja o. Otsikoin tekstini silloin "Saatan olla väärässä", mutta en liene aivan hakoteillä ollut, koska Raittila kirjoittaa aivan samasta aiheesta tässä. Tuntemattoman sotilaan englanninkielinen käännös tuhosi koko teoksen hukatessaan kansankielen, ja Raittila havaitsee, että angloamerikkalaisessa maailmassa kirjojen kieli elää omaa elitististä elämäänsä kansasta ja sen puheenparresta eristettynä, "taiteellisesti hahmotettu puheenomaisuus on äpärän lailla tungettu pois silmistä ensin sarjakuvaan, sitten elokuvaan, ja kirjat on suljettu omaan ihmispuheesta erotettuun kirjakieliseen hermeettisyyteensä." Suomi on Raittilan näkemyksen mukaan erityisen rikas kieli, koko maailman mittakaavassa.

Olen huomannut saman. Mieleeni tulee keskustelu, jonka kävin erään saksalaisen nuorukaisen kanssa kaksikymmentä vuotta sitten. Puheeksi tuli jostain syystä tupakan kutsumanimet. Suomeksi voi sanoa rööki, kessu, körssi, röpelö, sätkä, paperossi, tutti, nortti, rölli, spaadero, tupakki, patukka, arkunnaula, skeffe, noin aluksi. Entä saksassa? Zigarette. Eikö muuta? Ei, tai no, Zigarettchen ehkä. Siinä kaikki.

Oi suomi!

Kiinnostavaa on myös Raittilan pohdinta siitä, miksi hänen romaaninsa Pamisoksen purkaus (2005), Kirjailijaelämää-teoksen sytyke, ei myynyt odotusten mukaisesti. "Pyrin kirjoittamaan taiteellisesti täysipainoisia ja merkityksellisiä romaaneja, joita olisi kuitenkin helppo ja mukava lukea. Tämä pyrkimys ei selvästikään ole jälkimmäiseltä osaltaan toteutunut. Olen näköjään päätynyt juuri sellaiseen kirjalliseen elitismiin, jota inhoan ja vastustan." Ongelma on tärkeä ja monitahoinen, ja kiteytyy valitettavasti siihen, että olemme niin kovin pieni kansa.

Mutta olemme pieni kansa, jolla on hieno kieli.

Hannu Raittila: Kirjailijaelämää
WSOY

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Tamminen tiukimmillaan

Petri Tammisen esikoisteos Elämiä on vuodelta 1994. Se on tyly. Siinä on nelisenkymmentä noin sivun mittaista kertomusta ja lopussa muutama pitempi tarina.


Lähes yksinomaan päälauseista koostuvat jutut kertovat kaikki kokonaisista ihmiskohtaloista, Tamminen puristaa yhden sivun mittaan kokonaisen elämän. Tällaisesta tiivistämisestähän Tammisen koko tuotanto koostuu, mutta näemmä esikoisteoksessa tyyli on ollut tiukimmillaan. Pienissä tarinoissa kerrotaan isoja asioita.

Esimerkiksi näin Tammisen kynä kulkee: "Arvo kävi sodat. Siiri oli himomarjanpoimija. Ruvettiin pienviljelijöiksi ja saatiin poika. Arvo kertoi sodasta. 'Jos puheenaihe ei ole pihapiirissä, se on talvisota tai jatkosota', Siiri sanoi." Siinä tulee paitsi historiaa ja ajankuvaa myös kuvaa tavallisen suomalaisen parisuhteen olemuksesta.

Tätä kokoelmaa voi lukea monin eri tavoin. Itse aloin loppupuolella kiinnittää huomioni siihen, että parisuhde on joka tarinassa keskeisimmällä sijalla, se on paljon tärkeämpää kuin vaikkapa työ. Ja sepä onkin osuvaa, kirjoitin samaisesta huomiosta hiljattain Panu Rajalan Eino Leino -elämäkerran kohdalla. Puoliso se on joka elämänkulkua eniten määrittää, vaikka moni muuta luulee.

Elämiä on tietenkin muotonsa ja tuikean tyylinsä ansiosta huikean yhtenäinen ja siksi taideteoksena ehyt. Mutta toinenkin puoli siinä on: näin tiukkaa tekstiä on raskas lukea. Mutta siihen on helppo lääke: kun tarinoita lukee muutaman illassa, niiden viehätys ja voima pääsevät valloilleen. Ja lukemisen iloa riittää pitempään.

Petri Tamminen: Elämiä
Otava

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Valkia kuin pläski

Kustannusyhtiö Savukeitaan johtajana ja runoilijana tunnetun Ville Hytösen esikoisromaani Jumalankoirat on kielellisesti yksi komeimpia koskaan lukemistani romaaneista.


Taiteilijan vapaus syntyy rajoista, sanoi ainakin Igor Stravinsky aikanaan. Hytöseltä ei kunnianhimoa tässä rajoitusmielessä puutu: hän kirjoittaa 1600-luvun loppuvuosista, vanhalla kielellä. Viron Läänemaalla, Lihulassa tapahtuu kummia: ihmissudeksi tuomittu Thies-niminen mies elää suomalaisen noidan, Aaprami Pöyrysen kanssa mökissään ja kyläläiset pelkäävät kaksikkoa. Kertojana on Matias Homelin -niminen Turun kuninkaallisen Akatemian opiskelija.

Oikeasti Hytösen kieli ei tietenkään ole 1600-luvun kieltä, sillä sitä ei kukaan jaksaisi lukea. Mutta kielen täsmällistä ikää merkittävämpi asia onkin se, että kieli näyttää uskottavalta. Ja että se on tuoretta - tuoreus kun voi tulla vanhastakin. Hytönen on tutkinut historiansa tarkkaan ja laittaa sen elämään. Voisin kehua kieltä ja sanavalintoja pitkästikin, mutta antaa tekstin puhua puolestaan.

Kun seuraavaksi haluat kuvailla kaunista nuorta naista, voit tehdä sen Matias Homelinin tapaan: "Tytön uuma uhmasi tuulta kuin pystykiikku ja lantio oli pyöristynyt sen verran, että se kesti lapsen tulon. Hampaatkin olivat kuin kielonkukat ja käsivarret kesivät eloluonnetta. - - Kaunis tyttö hän oli, valkia kuin pläski ja rynnäkäskin ikäisekseen. Ja kratti oli taikonut sille vihreät silmät ja vinon suun, jolla se puhalteli syljestä kuplia ja kuolasta pitkiä noroja talon kulmalle."

Eikä tuo kohta ole poikkeus, vaan joka ainoa lause kirjassa pysyy tiukasti vanhassa rytmissä ja mainiossa kielessä. Ja kai kirjassa on sanomaakin, muukalaisen pelko on aivan yhtä ajankohtainen asia nyt kuin kolmesataa vuotta sitten.

Jos Jumalankoiria haluaa jostain kritisoida, niin juonen imu ei ole sieltä vetävimmästä päästä. Kirja on enemmänkin sarja perättäisiä kuvia, jotka eivät erityisesti johda toisiinsa. Minulla ainakin kesti monta kymmentä sivua ennen kuin pääsin tekstin imuun - imua ei siis pidä odottaa juonesta vaan kielestä ja sen luomista kuvista. Ja ne kuvat, ne ovat kaikessa groteskiudessaan upeita.

Ville Hytönen: Jumalankoirat
Sammakko

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Esteettisen onnen lähteillä

Hihi. Sen kannessa on tissi. Ja toisen osan kannessa on myös tissi, hihihi.


En osaa yhtäkkiä keksiä missä kirjassa kannen herättämät mielikuvat olisivat suuremmassa ristiriidassa sisällön kanssa kuin Gummeruksen Erotica-sarjan Lolitassa. Klikkijournalistisessa ajassamme kansi vie todella, todella kauas harhaan.

Kyllä, tarina kertoo 47-vuotiaan miehen eroottisesta suhteesta 12-vuotiaaseen Lolitaan. Mutta romaanitaiteessa ei kyse ole siitä, mistä kertoo, vaan miten kertoo, ja siitä Lolita on erinomainen esimerkki. Lolitan kieli ja kerronta on huikeaa, ja Nabokov osaa rytmittää ja annostella tarinan upeasti. Lolita myös näyttää, mitä klassikkous käytännössä tarkoittaa: vuonna 1955 ilmestynyt teos ei ole millään lailla vanhentunut, eikä ikä näy suomennoksessakaan (joka on vuodelta 1975).

Satunnainen näyte tekstistä: "Koska se liittyi hänen tanssi- ja näytelmäharrastuksiinsa, olin sallinut Lo'n ottaa pianotunteja eräältä neiti Emperorilta (kuten me Ranskan kirjallisuuden tuntijat saatamme häntä sopivasti nimittää), jonka sinikaihtimiseen pieneen valkoiseen taloon noin mailin päähän Beardsleystä Lo ajoi kahdesti viikossa." Emperor on viittaus Gustave Flaubertin Rouva Bovaryyn, jonka päähenkilö Emma on käyvinään pianotunneilla neiti Empereurin luona tavatessaan rakastajaansa.

Nabokov leikkii kielellä oppineen ihmisen estottomuudella, teksti vilisee kirjallisia viittauksia, silmäniskuja lukijalle, ironiaa ja parodiaa, ja lukuisat ranskan-, saksan-, latinan- ja englanninkieliset pätkät jätetään suomentamatta. Mutta vaikka kielitaito ja kirjallisuudentuntemus ei riittäisi tähän kaikkeen (kenelläkään se ei riitä, ei lähellekään), teksti imee, koska siinä on kaiken peippailun ja kikkailun lisäksi pintataso, joka etenee kuin juna (tai oikeastaan auto). Humbert Humbert -salanimen taakse kätkeytyvä epäluotettava kertoja kuvaa poukkoilevaa road trippiään halki Amerikan, herättää ja pettää odotuksia, yllättää, ja vie mukanaan. Maalailee maisemia ja niiden sivussa tämän merkillisen miehen mielenmaisemaa. Ja hurmaa lukijansa.

Jälkisanoissa kirjailija asemoi tavoitteekseen taiteen sen itsensä vuoksi: "Minulle kaunokirjallinen teos on olemassa vain sikäli kuin se suo minulle sitä mitä mutkattomasti nimittäisin esteettiseksi onneksi, se on tunteeksi, että jotenkin, jossakin, olen yhteydessä toisiin olemisen muotoihin missä taide (uteliaisuus, hellyys, lempeys, hurmio) on normina. - - Pornografisissa romaaneissa toiminnan täytyy rajoittua kliseiden paritteluun."

Uuden utelias etsiminen, kliseiden välttäminen, leikkiminen kielellä, tyylillä, rakenteella ja kuvastolla, niistä paras taide on syntynyt aina ja niin se syntyy tänäkin päivänä. Ja jos tuo leikki yhtään kiinnostaa, Lolita kannattaa lukea.

Vladimir Nabokov: Lolita
Suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari
Gummerus

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Saatan olla väärässä

Kesäkuusta tuli näköjään ensimmäinen kuukausi jolloin blogitekstejä ei syntynyt yhtään. Syynä ei ole lukemattomuus vaan se, että kesällä tulee jostain syystä kerrattua vanhoja jo aiemmin luettuja kirjoja.

Jhumpa Lahirin Kaimaa en ole aikaisemmin lukenut, vaikka se on hyllyssä jo pitkään nököttänyt (Taina osti sen Pienestä kirjapuodista vuonna 2014). Se on takakannen mukaan pysytellyt aikanaan New York Timesin bestsellerlistalla 48 viikkoa, joten sen pitää olla hyvä.


Ja hyvähän se onkin. Päähenkilö on Gogol Ganguli, bengalilaisten vanhempien Amerikassa syntynyt poika. Gogolin elämänvaiheita seurataan syntymästä kolmekymppiseksi saakka. Sivuhenkilöitä on paljon, ja mukana on epäilemättä paljon sukujuuriltaan intialaisen mutta Amerikassa syntyneen kirjailijan omaa elämää.

Millaisia kirjan ansiot sitten ovat? Ensinnäkin se on tarpeeksi lavea, joten sen maailmaan pääsee kunnolla uppoutumaan. Gogol tulee tutuksi, ja hänen tuntemuksensa ja onnensa ja pettymyksensä ja kokemuksensa mielenkiintoisessa kahden kulttuurin välisessä tilassa piirtyvät hienosti lukijan mieleen. Intialaiset tavat ja termit ovat tietenkin kirjailijalla hanskassa, ja kerronta on erinomaisen sujuvaa.

Mutta sellaista mietin moneenkin otteeseen lukiessani, että Lahirin kielessä ei kyllä ole mitään erityistä. Saattaa olla että olen ihan pihalla, mutta ainakin jenkkiromaaneissa näin vaikuttaisi olevan aika usein. Parhaat kotimaiset romaanit lumoavat nimenomaan kielellään, kun rapakon toisella puolella luotetaan monipolviseen tarinankerrontaan ilman kielellisiä erityisyyksiä. Haluan nähdä asian niin, että kotimaamme kieli antaa enemmän mahdollisuuksia kuin englanti. Saatan olla väärässä.

Jhumpa Lahiri: Kaima
Tammi

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Rikoskirjallinen helmi

Marjut Pettersson on turkulainen äidinkielenopettaja, jonka esikoisromaani Pohja (2014) on mennyt minulta kokonaan ohi. Hänen toinen romaaninsa, juuri ilmestynyt Niin kuin sinä sen muistat on loistava kirja.


Niin kuin sinä sen muistat on lopusta alkuun etenevä rikoskertomus, jonka tapahtumat käynnistyvät tunnustuksesta ja sitä edeltäneestä pidätyksestä. Takakansitekstin mukaan tämä "huikea trilleri nostaa keskiöön kysymykset, keneen voi luottaa ja kuka henkilöistä murhataan". Erikoista on myös se, että kerronta etenee enimmäkseen toisessa persoonassa. Päähenkilö Kiti Uitto on alkoholisti, joka kärsii väkivaltaisista pakkomielteistä ja nuoruusajan tukahdutetuista muistoista. Kaiken keskellä on kolmiodraama, mutta kolmion ympärillä on paljon muitakin muotoja.

Sinä-muotoiseen kerrontaan kestää tottua, minulta meni ainakin kuusikymmentä sivua ennen kuin totuin. Mutta jo paljon aiemmin lukijalle selviää, että Pettersson osaa käyttää kieltään erittäin taidokkaasti. Kerronnassa on koko ajan tuoreuden tunne, mutta aina luontevasti. Ja toisen persoonan käytölle on tietenkin vankka juonellinen peruste.

Rakenne on rikkinäinen, alkusoiton jälkeen tulee viimeinen näytös ja sitten ensimmäinen, mutta mistään kikkailusta ei ole kyse. Lukija tutustutetaan ensin päähenkilöihin ja sitten vähä vähältä kaikki henkilöt kasvavat rikkaiksi ja moniulotteisiksi, kun heitä valotetaan eri tilanteissa ja eri aikoina - ja useammasta näkökulmasta. Juuri mikään ei ole sitä miltä aluksi näyttää, salaisuuksia on kaikkialla ja ne avautuvat vähitellen. Lukijan ajatuksille annetaan tilaa.

Juonen lankoja on paljon, mutta kaikki langat solmiutuvat kauniisti yhteen, mitään ylimääräistä ei ole vaikka siltä saattaa hetkittäin näyttää. Ykseys moninaisuudessa toteutuu juuri niin kuin hyvässä taideteoksessa kuuluu. Esimerkiksi alkusoiton alla lukeva "yks, kaks, kolme..." vaikutti minusta aluksi tarpeettomalta - kunnes kävi ilmi, että sekin on kiinteä osa juonikuviota.

Parasta kirjassa on kuitenkin sen emotionaalinen voima ja uskottavuus. Tapahtumat ja tuntemukset tuntuvat kaikessa monisäikeisyydessään perustelluilta ja johdonmukaisilta, ja niinpä lukija kiintyy jämäkästi hahmoihin ja heidän kohtalonsa kiinnostavat. Kaikki hahmot ovat särmikkäitä, ensimmäistäkään yhden asian paperinmakuista tyyppiä ei tässä kirjassa tapaa. Pettersson osaa myös annostella kaiken oikein: traaginen juoni, henkilökuvat, miljöö, kaikki avautuvat nautinnollisen hitaassa tahdissa. Tapahtumapaikka Uusikaupunki herää eloon.

Tilaa ajatuksille, yhtenäisyys, traaginen tunnevoimaisuus, uskottavuus. Vaikka Niin kuin sinä sen muistat on varsin erilainen kuin esimerkiksi Tommi Kinnusen Neljäntienristeys, siihen pätevät samankaltaiset ylisanat. Toivottavasti Myllylahdella ymmärretään, minkälainen helmi tämä kirja on.

Marjut Pettersson: Niin kuin sinä sen muistat
Myllylahti

lauantai 27. toukokuuta 2017

Epäsuoran kerronnan jäljillä

Sotaromaanit tai natsitarinat tai sen sellaiset eivät yleensä pääse yöpöydälleni, mutta Laurent Binet'n HHhH (suomennettu 2015) meni siihen heittämällä. Syynä on Kuka murhasi Roland Barthesin?, muutama viikko sitten puolisattumalta kirjastosta löytynyt Binet'n teos, joka oli riemastuttava ja ennen kaikkea ilmaisultaan erityisen tuore. Binet'ltä on suomennettu vain kaksi teosta, joten pitihän se toinenkin lukea.


HHhH (joka on tekijänsä esikoinen) on käännetty kymmenille kielille ja saanut ties mitä palkintoja, joten jotain erityistä siinä pitää olla. Periaatteessa sen resepti on sama kuin Kuka murhasi Roland Bartesin? -teoksessa: vetävä juonikuvio ja jatkuvasti etäisyyttä ottava kerrontatapa.

Reinhard Heydrich oli natsi-Saksan käskynhaltija Prahassa, ja hänet tunnettiin "kolmannen valtakunnan vaarallisimpana miehenä" - vaikka minä ainakaan en voi sanoa juurikaan miehestä tai hänen maineestaan kuulleeni. Joka tapauksessa Heydrich salamurhattiin Prahassa 1942 operaatiossa, joka tunnettiin koodinimellä Anthropoid, ja tästä operaatiosta kirja kertoo. Juoni imee mukaansa, kun taustoista edetään pikku hiljaa hengästyttävään loppuratkaisuun, ihan niin kuin jännäreissä kuuluukin.

Mutta tavallinen jännitys- tai sotakirja tämä ei ole. Binet kirjoittaa tarinaa koko ajan nykypäivästä käsin ja etsii mitä erilaisimpia epäsuoria tapoja kertoa siitä mitä kertoo, tapoja jotka tekevät teoksen tuoreeksi ja kiinnostavaksi. Postmoderniksi tätä kerrontaa kai voi kuvailla. Hän kertoo kuinka etsii ja löytää historiallisia lähteitä, kuinka katsoo elokuvia. Pohtii erilaisia muotoratkaisuja, tekee paljon viittauksia romaaneihin.

Siteeraa muita aiheesta kertovia kirjoja ja kertoo ettei ainakaan tuolla tavalla asiaa kuvailisi - ja tulee silloin kuvanneeksi asian niin. Pohtii, uskaltaako kirjoittaa kuviteltua dialogia, tekee sitten niin ja päättää poistaa kirjoittamansa - mutta ei poista. Tyyli pysyy yhtenäisenä läpi teoksen ja toimii loistavasti. Ja koska natseista ja hirvittävistä kohtaloista on kyse, syvä humanismi lepää kaiken yllä. Teoksen mieleenpainuva (ja hakaristimäinen) nimi on lyhenne sanonnasta Himmlers Hirn heisst Heydrich, Himmlerin aivot ovat Heydrich.

Musiikista virheettömästi osaa kirjoittaa vain Juha Itkonen, kenenkään muun ei kannattaisi edes näköjään yrittää. Tässäkin teoksessa mennään heti metsään kun musiikki astuu kuvaan: sivulla 30 puhutaan viulukvartetista kun taidetaan tarkoittaa jousikvartettia.

Laurent Binet: HHhH. Heydrichin salamurhan jäljillä
Suom. Taina Helkamo
Gummerus

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Suomalaisuudesta ja ennakkoluuloista

Vuoden 2017 kirjan ja ruusun päivän teos oli Elovena-tyttö, Roope Lipastin tarinoima ja Karoliina Korhosen kuvittama katsaus suomalaisuuteen.


Lipasti on kirjoittanut erinomaisen hauskoja kirjoja, mutta heikompia myös: satiiriset teokset eivät ainakaan meikäläiseen ole uponneet. Elovena-tyttö kuuluu ensimmäiseen kategoriaan, se on lupsakka tarina Suomesta ja suomalaisuudesta.

Taloyhtiöön muuttaa uusi asukas, tummaihoinen ja yksijalkainen Jussuf, jonka jalantynkään on tatuoitu Elovena-tyttö. Seuraa monenlaisia kohtaamisia, joiden ytimessä ovat erilaiset ennakkoluulot ja -käsitykset puolin ja toisin. Väärinkäsityksiähän tällainen asetelma poikii, ja Lipastilla on taito kirjoittaa niistä hauskasti. Esimerkiksi kun seinänaapuri Riikonen valittaa Jussufin metelöineen järjestyssääntöjen vastaisesti, päähenkilö vastaa: "'Ehkä hän vain laittoi taulua seinään', ehdotin, mutta Riikonen ei uskonut: 'Ei kuulu niin kova ääni edes Munchin Huudosta.'"

Lukujen välissä on sivun mittaisia pätkiä kuvitteellisesta teoksesta Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille ja niiden kuvituksena Finnish Nightmares -sarjakuvien tekijän Karoliina Korhosen vähäeleisiä kuvia. Lopussa Lipasti kiertää kokonaisuuden nätisti kasaan, kaikki liittyy kaikkeen. Kirja ei avaa mitään uutta suomalaisuuteen tai monikulttuurisuuteen, mutta hyviä hetkiä se lukijalleen tarjoaa.

Roope Lipasti ja Karoliina Korhonen: Elovena-tyttö
Kirjakauppaliitto

maanantai 15. toukokuuta 2017

Ei vaimovaikutus vaihtamalla poistu

Panu Rajala on kirjoittanut melkoisen määrän elämäkertoja, ja hänen kiinnostuksensa painopiste on ollut 1900-luvun alun kirjallisessa elämässä. Tuore teos ei poikkea linjasta: Virvatuli kartoittaa Eino Leinon elämää ja teoksia.


Minun oli tarkoitus vain pikaisesti lehteillä kirja läpi, mutta kuinkas kävikään: kokonaan se piti lukea. Koska se on niin vetävästi kirjoitettu. Vaikka saattaa Leinollakin olla jotain tekemistä teoksen vetävyyden kanssa. Eino Leino on suomalaisen runouden Shakespeare, jokainen täällä osaa häneltä ainakin jonkun tekstinpätkän, vaikkei edes tietäisi osaavansa. Ja Leino on myös oman aikansa Juice Leskinen, boheemiuden, risaisen elämän ja itsetuhon ikoni.

Rajalan teksti ei ole kohteensa kaltaista ainakaan risaisuusmielessä, vaan se etenee juohevasti ja loogisesti ja vie mukanaan. Aina se ei noudata kronologiaa, vaan temaattisen jäsentelyn logiikka on aikaa tärkeämpi. Mutta kohteensa kaltaista teksti on kielen runollisuudessa, siellä täällä vilkahtaa käänteisiä sanajärjestyksiä ja erikoisia sanavalintoja, joilla ei koskaan kuitenkaan sorruta kikkailemaan.

En ole muita Leino-elämäkertoja lukenut, joten vertailla en voi. Koska Leinosta on kirjoitettu paljon, Rajala kertoo pyrkineensä nostamaan esiin vähemmän tunnettuja teoksia. Ja vaikka jotain Leinosta ennenkin tiesin, tämän kirjan päällimmäinen anti on yllätys siitä kuinka huikeasti Leino jaksoi ja ehti kirjoittaa. Rajala uumoilee Leinon tienneen ettei edessä ole pitkää ikää, mikä on aivan uskottava selitys maaniselle julkaisutahdille - ja myös tuotannon epätasaisuudelle.

Rajala kirjoittaa paljon Eino Leinon elämän naisista. Aina se niistä naisista jaksaa, kuulen jo narinan. Mutta niin se vain on, mikään muu yksittäinen tekijä ei muovaa ihmisen elämänkulkua niin paljon kuin se, millainen tallaaja itse kunkin vierelle sattuu osumaan. Ei geenit, ei kasvatus, ei koulutus, ei ammatti. Leino tosin teki parhaansa minimoidakseen tämän vaimovaikutuksen elämässään vaihtamalla rinnallatallaajaa tiuhaan, mutta ei vaimovaikutus vaihtamalla poistu, muuttuu vain toisenlaiseksi.

Panu Rajala: Virvatuli. Eino Leinon elämä
WSOY

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Ranskassa ilo ja äly mahtuvat samaan päähän

Ranskassa jännitetään tänään presidentinvaalien tuloksia, joten on kai luontevaa lukea ranskalaista kirjaa joka kertoo presidentinvaaleista. Kuka murhasi Roland Barthesin? ei tosin ensinäkemältä liity presidentinvaaleihin, mutta kun tarpeeksi pitkälle jaksaa lukea niin poliittisiakin ulottuvuuksia siitä löytyy.


Laurent Binet'n tuoreen teoksen alkuperäinen nimi on "Kielen seitsemäs funktio", mutta suomentaja on halunnut korostaa kirjan dekkariluonnetta. Tarina alkaa, kun semiologi Roland Barthes jää auton alle Pariisissa vuonna 1980 ja kuolee. Tapausta aletaan epäillä murhaksi, sillä Barthesilla oli ilmeisesti onnettomuuden sattuessa mukanaan paperi jolle on kirjoitettu kielen seitsemäs funktio, lisäys Roman Jakobsonin hahmottelemiin kuuteen funktioon. Jakobson on itsekin aavistellut tällaisen funktion olemassaoloa ja luonnehtinut sitä maagiseksi, kykenemättä muotoilemaan ohjeita sen käytölle. Barthes on sitten todennäköisesti keksinyt nämä ohjeet, joiden haltija osaa puhua ihmisten päät pyörryksiin ja saa kaiken haluamansa vallan. Isojen asioiden äärellä siis mennään.

Komisario Jacques Bayard värvää apulaisekseen tarkkanäköisen Simon Herzogin, ja yhdessä he alkavat selvittää tapausta ja ajautuvat fantastisiin seikkailuihin. Vuonna 1980 postmodernismi oli kuuminta hottia, ja niinpä tämä kirjakin iskee silmää katsojalle koko ajan ja muistuttaa olevansa romaani. Sivulla 262 kirjailija tiivistää päähenkilö Simonin menoa näin: "Bolognassa hän rakasteli Biancan kanssa 1600-luvun amfiteatterissa ja vältti täpärästi pommi-iskun. Täällä hän oli vähällä joutua öisessä kirjastossa kielifilosofin puukottamaksi ja seurasi enemmän tai vähemmän mytologista panokohtausta kopiokoneella. Hän tapasi Giscardin Élysée-palatsissa, törmäsi Foucaultiin homosaunassa, joutui takaa-ajokohtaukseen, jonka päätteeksi hänet yritettiin murhata, hän näki miehen tappavan toisen miehen myrkkysateenvarjolla, tutustui salaseuraan - - Hän on kokenut muutamassa kuukaudessa enemmän seikkailuja kuin oli arvellut koko elinaikanaan kokevansa. Simon osaa kyllä tunnistaa romaaninkaltaisuuden, kun hän sellaista kohtaa."

Vaikka kirja etenee kuin dekkari tai Da Vinci-koodi, murhaajan etsiminen tai löytyminen ei lopulta ole kovinkaan tärkeää. Teos on ranskalaisen riemullinen ylistyslaulu kielelle, kielitieteelle ja filosofialle. Binet laittaa filosofit puhumaan ja väittelemään keskenään, pääasia ei ole rikos ja sen selvittäminen, vaan kielen mahdin, mahdollisuuksien ja kauneuden ylistäminen.

Onnettomuus on totta, ja koko teos rakentuu faktan ja fiktion kiihkeään rajapintaan. Kirjassa vilisee 80-luvun filosofeja ja kielitieteilijöitä, tuohon aikaan etenkin Ranskassa vaikutti valtavasti alan supertähtiä. Derrida, Foucault, Althusser, Kristeva, Sollers, Eco, Searle ja muut seikkailevat kirjassa omilla nimillään ja omilla ajatuksillaan. 

Kerrontaa rikotaan koko ajan erilaisin keinoin kuten sulkulausein tai sitaatein, ja siinä onkin sen voima. Vaikka tätä romaania voi lukea dekkarinakin, se sisältää tyrmistyttävän määrän filosofiaa ja kielitiedettä - jotka tuolloin olivat yksi ja sama asia. Mitä paremmin lukija noiden filosofien kirjoituksia tuntee, sitä leveämmäksi teos kasvaa - mutta toimii hyvin vaikkei tuntisikaan.

Kertojan ääni on omaperäinen ja vakaa läpi koko pitkän tekstin ja monenlaiset keinot ovat hanskassa, esimerkiksi Bolognan aseman räjähdys on kuvattu upeasti, kiihtyvän lähtölaskennan keinoin.

Loppumetreillä palataan siihen tosiasiaan että Barthes oli juuri ennen onnettomuutta lounastanut Mitterrandin kanssa. Ja kuinka ollakaan, Mitterrand voitti presidentinvaalit vuotta myöhemmin. Tummaihoinen havaijilaissyntyinen amerikkalaismiekkonenkin vilahtaa kuvassa. Melkoinen vyörytys!

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?
Suom. Lotta Toivanen
Gummerus

tiistai 2. toukokuuta 2017

Nyt sitä saa!


Aiemmin kevättalvella uutisoimamme Tomin novellikilpailun voitto on nyt kulminoitunut novelliantologian julkaisuun!



Type and Tell -kustantamo julkaisi kymmenen novellin antologian, jota luonnehtii sivuillaan seuraavasti: "Ainutlaatuinen ja ennakkoluuloton tutustumiskierros suomalaiseen nykynovelliin."

Kymmenen kulmaa on nyt saatavilla mm. Adlibriksesta nidottuna pokkariversiona (hinta 14.60e 2.5.2017)

http://clk.tradedoubler.com/click?p(252922)a(2457011)g(22041350)url(http://www.adlibris.com/fi/kirja/kymmenen-kulmaa-9789527182758)


ja Adlibriksesta sen saa myös ostaa e-kirjana hiukan edullisemmin (8,60 euroa ainakin tänään 2.5.2017 ilmestymispäivänä). Kirja löytyy myös mm. iBooksin ja Suomalaisen kirjakaupan valikoimista. 

(Huom! Ylläolevat Adlibriksen linkit ovat yhteistyölinkkejä. Niitä klikkaamalla kirjan ostaessasi saamme kirjan myynnistä muutaman sentin.) 


Kymmenen kulmaa.
Novelliantologia

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Tunnista itsesi

Kirjoitin reilu kuukausi sitten Venla Hiidensalon Sinun tähtesi -kirjasta, että historia on parhaimmillaan kun siinä kerrotaan pienistä ihmisistä. Petri Tamminen vie tämän ajatuksen äärimmilleen tuoreessa Suomen historia -teoksessaan, siinä satavuotisen valtion koko tarina on mahdutettu sataan viiteenkymmeneen sivuun.


Tammisen historiankirjoitusta voisi musiikkitermein kuvata bagatelleiksi, varsinkin Anton Webernin äärimmilleen kristallisoidut miniatyyrit tulevat tästä mieleen. Kirja on fyysisesti pieni joka suuntaan, ja sen luvut ovat äärimmäisen lyhyitä, mutta tällä Tamminen haluaa osoittaa, että pieniä ovat ihmisetkin ja erityisen pieniä ovat ne hetket, jotka yksittäisten ihmisten elämässä mieleen jäävät ja jotka ihmistä muokkaavat.

Pienet hetket voivat syntyä isojen asioiden varjossa, kuten sodan: "Kamala sotia, kun on talvi ja kylmä, mutta oli sekin, että sotahommiin vaikka oli heinänkorjuuaika." Tuo lainaus on kokonainen luku. Kertojanäänet vaihtelevat hiukan, mutta kokonaisuus on linjakkaan yhtenäinen. Teksteissä on jutusteleva sävy, joka vierittää lukijaa eteenpäin mutta myös pysäyttää tuon tuosta pohtimaan.

Tai sitten pienet hetket voivat olla historiallisessa katsannossa alkujaankin pieniä, mutta kokijalle isoja, kuten koulukiusaaminen: "Jos olisin teini-iässä pelannut kaksi vuotta tennistä, olisinko minä edelleen erittäin hyvä tenniksenpelaaja? Tuskin. Mutta kun pari tyyppiä osui neljännesvuosisata sitten samalle luokalle, niillä on ollut valta vaikuttaa minun koko elämääni. Jotain fysiikan lakien vastaista siinä on."

Keskiössä on koko ajan se, mitä Tamminen ei sano suoraan. Suomalaisuus näyttäytyy esimerkiksi pelkäämisenä, vähäpuheisuutena tai vaikka perheensisäisenä marssijärjestyksenä, mutta mikään ominaisuus ei nouse hallitsevaksi eikä mitään lukita koko kansaa koskevaksi. Lukijalle jätetään tilaa tunnistaa itsensä tekstistä.

Kirja perustuu viidensadan ihmisen haastatteluihin, ja nämä esiintyvät kirjassa omilla nimillään tai sitten nimiä ei kerrota. Yleissävy on humaani ja lämpimän humoristinen: "Tuntematon sotilas kiersi meillä koko suvun. Ensin luki isä, sitten äiti, sitten isän veli, sitten isän veljen vaimo ja lopuksi vielä isän siskokin, joka ei ollut lukuihmisiä ollenkaan ja joka kirjan luettuaan sanoi, että 'kudoin samalla sukkaa ettei mennyt aika hukkaan.'"

Kunpa kirja ei loppuisi, ajattelee lukija.

Petri Tamminen: Suomen historia
Otava

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Nainen näkee toisin kuin mies

Hammaskeiju jatkaa Eve Hietamiehen kahden edellisen romaanin, Yösyötön ja Tarhapäivän tarinoita. En ole aikaisempia teoksia muistaakseni lukenut, mutta se ei haittaa, Hammaskeiju toimii ihan omillaan.


Antti Pasanen on yksinhuoltaja. Hän asuu kahdestaan poikansa Paavon kanssa, ja Paavon koulunkäynti aloittaa uuden aikakauden Pasasten pienperheessä. Kirjan ytimessä on arki: kodin, koulun ja työpaikan jokapäiväiset sattumukset ja haasteet. Niin kuin kaikki vanhemmat, Antti tuntee jatkuvaa riittämättömyyttä ja huonommuutta, mutta hyvät hetket tasapainottavat tilannetta. Huumorilla selvitään.

Mutta kun Antin kehitysvammainen veli vielä heitetään yksinhuoltajan vastuulle, alkaa läikkyä yli. Liika on liikaa. Onneksi on läheisiä, jotka haluavat ja osaavat auttaa, ja selviytyminen on mahdollista.

Olen lukenut paljon kirjoja, joiden päähenkilönä on keski-ikäinen mies, jolla menee tavalla tai toisella huonosti. Ne ovat kaikki olleet miesten kirjoittamia, joten tämä naisen kirjoittama teos ajautuu väistämättä vertailuun: onko näkökulmissa tai lähestymistavassa jotain eroa?

On. Iso ero.

Kun herra Hotakainen tai Tervo tai Palmgren tai Korhonen tai Kalajoki tai Lipasti kirjoittaa keski-ikäisen miehen vaikeuksista, mies on tarinoissa ankara itselleen. Jonkinlainen ulkopuolisuuden ja itsekidutuksen ajatus on aina läsnä, kun mies kirjoittaa. Ja niinhän mies tosielämässäkin useimmiten toimii: päihteillä ongelmat ratkaistaan, ei lääkäreillä. Hammaskeijussa mies sen sijaan saa ymmärrystä osakseen ja hyväksyy sen, ja hakeutuu jopa hoitoon.

Nainen näkee toisin kuin mies. Joku voi nähdä asetelmassa stereotypian, joku luonnon.

Eve Hietamies: Hammaskeiju
Otava

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Joona Linnako se siinä?

Uusi Kepler on ilman muuta merkkitapaus. Uutuutta ei sentään jonotettu yöllä (kai?), mutta kyllä se liikehdintää saa aikaan. Kirjoittajapariskunta Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril (jos siis et tiennyt, että Lars Kepler -nimen takana on ruotsalaispariskunta eikä mikään ukkeli) kirjoitti viime vuonna erillisen Playground-kirjan, joka ei saanut yhtä vankkumatonta suosiota kuin Suomen tunnetuimpiin hahmoihin kuuluva Joona Linna.


Kissat eivät tällä kertaa päässet kuvaan. Karvat tosin jäivät muistoksi.


Vaikka itsekin tätä odotin kieli pitkällä, maltoin laittaa itseni kirjaston varausjonoon. Olinkohan alun perin sijalla 372 tai jotain ja itse asiassa olisin siellä vieläkin, ellei oma lähikirjastomme (Jyrkkälän lähikirjasto) olisi sen minulle jokerikirjana tarjonnut. Ah!

No, tämä Kaniininmetsästäjä ei kovin monta päivää minulla lainassa ehtinyt olla ja tänään sen jo saa kirjastosta joku muu onnekas hakea. (Juu, hain samalla uuden pinon pääsiäiseksi...).

Menemättä taaskaan liikaa juoneen, kerron, että Joona Linna on siis vankilassa. Kirjan alussa hän on istunut vankilassa jo pari vuotta. Lukijan piti tässä kaivella muistiaan, että jahas, niinkös se olikin. Taisin taannoin innoissani lukea nuo kaikki aiemmat yhteen putkeen, mutta olihan siinä jotain kähinää. Tapahtuu siis ikäviä (murhia ja sensemmoista) ja Joona tarvitaan takaisin hommiin. Suitsait hän tietysti saa poliisinoikeudet sun muut ja hoitelee asiaa. Päätyy takaisinkin eristysselliin ja sitten hänet sieltä uudelleen noudetaan ja myönnetään, että juu, olit oikeassa. Ja sitten hän jatkaa roistojen metsästystä ja tottakai hoitaa homman viimeisessä kappaleessa kotiin.

Tuossapa pääpiirteissään Joona Linnan osuus tässä kirjassa. Suurin odotuksin tartuin kirjaan ja olihan se huiman jännittävä, erinomaisesti kirjoitettu ja käännetty (käännös Kari Koski) ja koukutti lukemaan 479 sivua tuosta noin vaan lähes putkeen. Mutta Joona Linna oli hahmona aikamoisen päälleliimattu. Ihan kuin hänet olisi kaivettu naftaliinista kirjaan tuomaan vaan sitä vakuuttavuutta. En siis löytänyt samaa tenhoa kuin aiemmin ja toivon lämpimästi, että Kepler-tiimi kaivaa Joonan menneisyydestä lisää mörköjä ja demoneja. Nimenomaan tuo Joona Linnan henkilökohtainen joka käänteeseen yleensä tulvinut tragedia tästä kirjasta puuttuu. Oiva opus kuitenkin, en sitä muuten olisi ahminut.

Nappaa se siis kirjastosta, jos Kepler-pariskunnan tuotanto on sinuun tehnyt vaikutuksen. Jos taas pohdit sarjaan tutustumista, suosittelen lämpimästi aloittamaan alusta. Niitä alkupään kirjoja löytyy varmasti helpommin kirjastosta kuin jonottamalla viikkotolkulla. Näin ainakin Turussa. Toisaalta aina uuden kirjan ilmestyessä joku (muukin) saa herätyksen ja haluaa ahmia koko sarjan.

Lars Kepler: Kaniininmetsästäjä
Tammi

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Runebergin tortun anatomia

Porvoossa asuvan dekkarikirjailija Jaana Lehtiön kirjoja olemme blogissa arvioineet aiemminkin. Häneltä on ilmestynyt aiemmin jo kolme Porvooseen sijoittuvaa cosy crime -dekkaria, joissa seikkailee pullaanmenevä komisario Muhonen. Toinen perheemme suosikki on lastenkirjasarja, jossa seikkailee Taika Valo.  Taika Valo -kirjoja Jaana Lehtiö on yhteiskirjoittanut Helena Miettisen kanssa. Molemmista sarjoista uusin kirja on aina kovasti odotettu.


Lehtiön neljäs dekkari Älä aivan vielä julkaistiin aprillipäivänä. Kirja on tuttua tavaraa, mutta hiukan uudenlaisilla käänteillä. Ärsyttävältäkin toisinaan vaikuttava vanhapiika Hilkka Alitupa kokee kuuman romanssin kansainvälisillä käänteillä.

Kirjassa seikkaillaan mm. Porvoon hautausmaalla. Vietimme Tomin kanssa viime kesänä mukavat kolme päivää Porvoossa ja kävimme totta kai myös hautausmaalla. Samalla silmäilimme muitakin paikkoja, joissa Muhonen tiimeineen on rikoksia selvitellyt.



Luin kirjan sen ilmestymisen aikaan (ja laiskuuttani bloggaan vasta nyt) eli viikon verran olen tapahtumia pureskellut. Jälkeenpäin voin sanoa, että tämä Muhoskirja on varsin erilainen. Väkeä lakoaa tavanomaista enemmän ja tavanomaisista tavoista poikkeavasti. Ihan sellaista taistelun meininkiäkin sinne loppupuolelle mahtuu. Mutta silti pysytään nätisti cosy crimen puolella, väkivallalla ei mässäillä edelleenkään. Juoni on ehkä hitusen sekava tai sitten luin itse tätä hiukan liian pätkittäin.

Muhonen haikailee lomailevan Elleninsä perään ja lohduttautuu jälleen erinäisillä leivonnaisilla, vaikka vaikutti olevan pullalakossa. Kirjasta löytyy mielestäni paras kuvaus hyvästä runebergin tortusta ja sen koostumuksesta kuorrutusta myöden. Muita mainittuja leivonnaisia ovat muun muassa: possumunkit, fetakinkkupiirakka, juustokierteet, kermatäyteviinerit, marjapiirakka ja ihan vaan pullapussi. On kuulkaas vaikea lukea nälkäisenä.

Jos nautit lempeästä jännityksestä ja hellästi laadituista henkilöhahmoista, nautit myös tästä Jaana Lehtiön neljännestä dekkarista.

Jaana Lehtiö: Älä aivan vielä
Myllylahti





Vaan oliko se hovimestari...?

Kaivelin muistiani ja päädyin siihen, etten ole koskaan aiemmin nähnyt Agatha Christietä näyttämöllä. En ole käynyt Lontoossa katsomassa Mousetrapia enkä ole nähnyt siis mitään muutakaan. Televisiosta sen sijaan olen vuosien varrella ahminut Hercule Poirotn, Miss Marplen sekä tietysti ylipäätään kaikkia brittidekkareita.




Olikin hauska saada kutsu katsomaan Teatteri Akselin Odottamatonta vierasta. Näytelmä on saanut ensiesityksensä Lontoossa vuonna 1958 ja nyt se tiettävästi esitetään Suomessa ensi kertaa näyttämöllä, kertoo käsiohjelma.

Tomi ei päässyt mukaani ja hetken aikaa pohdin jopa 10-vuotiaan poikani houkuttelemista mukaani, mutta onneksi hän ei ollut halukas. Sen sijaan mukaani tuli ystävä, jolle Teatteri Akseli ei vielä ollut tuttu. Se olikin eilisillassa iso osa illan onnistumista. Olemme saaneet houkuteltu useasti tuttuja Akseliin luvaten elämyksiä, joita ei osaa odottaa ja näin kävi eilenkin. Teatteri Akseli on niin yllättävä paikka aivan keskellä Turkua: intiimi teatteritila, joka vie hetkeksi irti tavallisesta.

Ilta oli loppuunmyyty ja väkeä olikin todella paljon. Poikkeuksellisesti näyttämöllä oli esirippu, joten vasta valojen sammuttua ja jälleen sytyttyä näimme näyttämön. Lavastus oli kerrassaan onnistunut! Seppo Louhivuori oli tehnyt erinomaista työtä ja kartanon olohuone toimi koko esityksen ajan moitteetta.

Kyllä, murhahan siellä oli juuri tapahtunut, kun odottamaton vieras saapui taloon. Murhattu mies oli ollut selkeän epämiellyttävä hahmo eikä hänen kuolemansa aiheuttanut sen kummempia tunteenpurkauksia ja koko 2 tuntia 40 minuuttia käytettiin murhaajan pohtimiseen.

Mietin illalla, että me katsomossa istuneet olisimme voineet myös kotisohvalla katsoa Midsomerin murhia. Aika moni sitä varmaan olisikin katsonut (keittiöpsykologinen ja -sosiologinen arvioni). Se etu Midsomerin murhissa on, että tarina jakautuu yleensä kahteen tunnin mittaiseen jaksoon. Esityksen pituus olikin illan ainoa huono puoli: 2 tuntia 40 minuuttia on ehkä hitusen liian pitkä. Tarina etenee verkkaisesti ja asioita pohditaan syvällisesti ja nykyihmiselle tuo verkkaisuus taitaa olla hiukan liikaa. Tai minulle oli. Mutta ei huolta - en kärsinyt ollenkaan, olin ehkä vain hiukan malttamaton.

Näyttelijät tekivät upeat suoritukset. Seuralaiseni totesi, että yhdenkään kohdalla ei tarvinnut kertaakaan tuntea myötähäpeää, mikä on siis kehu. Kaikki tekivät vähintäänkin moitteettoman suorituksen, moni vallan upean. Korkeimmalle nostan arviossani Kari Päiviön sairaanhoitaja Angellin hahmon. Hän esitti peribrittiläisen hahmon kerrassaan herkullisesti ja yleisö lämpeni hekottelemaan! Aivan loistava esitys ja mietin, että se taitaa olla ihan parhaita Akselissa koskaan näkemiäni.

Emilia Räsäsen Laura Warwick oli myös luonteva. Hän oli kuin luotu yläluokkaiseksi ladyksi. Sirpa Rinteen Rouva Warwick vakuutti myös erinomaisuudellaan. Ja kaikki muutkin olivat hyviä! Odottamattomassa vieraassa on kymmenen näyttelijää, tosin yksi heistä sai esittää vain ruumista.



Kyllä, pitkä tuo esitys oli, mutta ei liian pitkä. Kenelle suosittelen? Kaikille, jotka nauttivat peribrittiläisistä dekkareista ja huolellisesta toteutuksesta. Lähes kaikki kevään näytökset ovat loppuunmyytyjä, mutta näytöksiä on näköjään vielä alkusyksylle. Mene ihmeessä katsomaan, sillä tällaista ei ole usein tarjolla! (Niin ja murhaaja EI ole hovimestari. Perinteestä poiketen tässä jännitysnäytelmässä sellaista ei ole. Kymmenen muuta roolia kylläkin!)

Odottamaton vieras
Teatteri Akseli
käsikirjoitus: Agatha Christie, suomennos Petra Lähde
Ohjaus: Emmi Louhivuori