Kirjallisia

Kirjallisia

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Muuttuuko ihminen?

Tangopojat on jo kolmas Antti Tuurin kirja, jonka luen tänä vuonna. Hänen konstailematonta kerrontaansa on mukava lukea, ja tässä teoksessa avautuu ennen näkemätön näkökulma musiikin lähihistoriaan, mikä on erityisen kiinnostavaa.



Kuten aina, Tuurin teos on tarinavetoinen. Kirjailija kuljettaa ihmisiään maanläheisin ja simppelein lausein, kaihtaen kaikenlaista kikkailua tai kirjallista peippailua. Koko ajan tapahtuu. Päähenkilö Sauli on haitaristina kauhavalaisessa Hurma-tanssiorkesterissa kuusikymmentäluvulla ja tekee sekalaisia töitä henkensä pitimiksi. Sauli riitaantuu orkesterin laulusolistin Elinan kanssa, ja Elina muuttaa Ruotsiin.

Saulikin muuttaa sitten soittokaverinsa kanssa Ruotsiin Elinan perässä, kun saa töitä Volvon tehtaalta Skövdestä. Työ on raskasta, varsinkin kun vapaa-aika kuluu Elinaa etsiessä ympäri Ruotsia. Elina löytyy lopulta, ja tarinassa koko ajan läsnä oleva perusoptimistinen vire säilyy loppuun asti. Tuuri ei kehittele suurta draamaa tai edes erityisesti pienempiä konflikteja, mutta tarinan mukana on erittäin mukava matkustaa, ja sen maailma on ehyt.

Ajankuva on teoksessa parasta. Kuusikymmenluvun puolivälissä moni suomalainen muutti työn perässä Ruotsiin, joten yhteiskunnallistakin merkitystä kuvauksella on. Tanssiorkesterin arki on kuvattu tarkasti ja taitavasti - ja mikä parasta, äärimmäisen pienin keinoin. Tuuri ei sorru esimerkiksi luettelemaan tuon ajan tuotemerkkejä tai keksintöjä tai sen sellaista, vaan luottaa sivulauseissa silloin tällöin pilkahteleviin ajan merkkeihin.

Viidenkymmenen vuoden takainen maailma oli erilainen. Elämä oli kaikin tavoin niukempaa kuin nyt, ja esimerkiksi vieraan kielen puhumiseen oli hirvittävä kynnys: jos jotain uskaltautuikin sanomaan, natiivilta tuli heti huomautuksia kielioppi- tai ääntämysvirheistä. Nämäkin Tuuri näyttää lukijalle pienin elein.

Mutta arjessa ja erityisesti ihmissuhteissa aika ei erityisen paljon nykyisestä eroa. 60-luvun ihmiset olivat iloineen, suruineen ja toiveineen samanlaisia kuin nykyiset, ja on tärkeää että joku meitä siitä muistuttaa ja sen meille näyttää. Moni kun luulee toisin.

Antti Tuuri: Tangopojat
Otava

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Parasta teatteria just nyt

Monesti on tullut teatterissa mieleen, että eikö hyviä näytelmätekstejä ole olemassa. Niin usein törmää esityksiin, joissa kaikki yrittävät kaikenlaista mutta turhaan, koska teksti on huonoa. Eikä silloin auta mikään, ei taidokas näyttelijäntyö, ei hyvä ohjaus, ei koreat vaatteet, ei meluisat äänet.



Usko kaikenlaiseen teatterihyvään palasi tänään Teatteri Akselin näytelmässä Pieni raha. Se on loistava, paras näytelmä jonka olen moneen vuoteen nähnyt. Mitään harrastajateatteritasoituksia ei tarvita, Akselin Pieni raha on loistava millä mittapuulla tahansa.

Kaikki lähtee tekstistä. Sirkku Peltola kirjoittaa omalaatuista dialogia, joka paikoin hämmentääkin, mutta tässä näytelmässä on kaikkea. Se kertoo rakkaudesta ja erilaisuudesta. Se on hauska, se on traaginen, se on ajatuksia herättävä, se välttää mustavalkoisia asetelmia, se on pienen ihmisen puolella. Ja pienuus, tiukkuus, yhtenäisyys on juuri se, mistä näytelmän voima tulee.

Pieni raha kertoo Jasonista, kehitysvammaisesta aikuisesta miehestä, joka elää kahdestaan äitinsä kanssa syrjäisessä mökissä, ja jonka elämässä suurinta on tiistaisin toistuva kauppareissu kaupunkiin. Jason tapaa reissullaan nuoren pariskunnan, Mikin ja Vanessan, ja seurauksena on tragedia.

Pieni raha ei rönsyile, vaan pysyy tiukasti raameissaan, mutta pienestä näyttämöstä ja pienistä sanoista ja eleistä asioista kasvaa suurta, lämmintä, hauskaa ja koskettavaa teatteria. Pääosaa esittävä Marko Pollari on esityksen sydän, hän on täydellinen Jason pienintä yksityiskohtaa myöten. Hän on todella hauska (välillä mieleen tulee Peteliuksen apuva-mies), hän on säälittävän traaginen, hän on lämminsydäminen, ja kaikkia näitä yhtä aikaa. Jason on lapsi aikuisen kehossa, hän toistelee ulkoa oppimiaan selviytymisen keinoja, ja Pollari tekee kaiken oikein ja uskottavasti.

Myös muu roolitus on kohdallaan. Anne Rinteen äiti on surumielinen, mutta samalla positiivinen ja poikaansa rakastava hahmo. Nelli Hautalan Vanessa ja Juha Nordmanin Mikki haluavat ryöstää Jasonin, mutta taistelevat kumpikin taitavasti hyvän ja pahan välimaastossa. Hannele Vesala naapurina on myös monipuolinen ja tarkka, ja Hannu Rinne ja Akseli Heikkilä tekevät kapakanisännän, isän, pojan ja nuoren Jasonin hahmot luontevasti.



Ohjaaja Kauno Takarautio saa näyttelijöistä paljon irti, ja kaikki ovat oikeilla kohdillaan. Mikään hahmo ei ole yksipuolisen mustavalkoinen, vaan kaikissa on elämän makua, lihaa ja verta, todellisuuden kosketus. Kohtauksista toiseen siirrytään ripeästi, rytmi toimii, kaikki ylimääräinen on leikattu pois. Kelloa ei katsomossa tarvitse vilkuilla vaikka saunavuoro painaisi päälle.

Myös musiikki pysyy erinomaisesti kurissa. Musiikkia on vain kahta sorttia, Jouni Lehtosen rakentamaa kellomaista äänitapettia, ja katkelmia Hectorin laulusta Yhtenä iltana. Näissäkin valinnoissa Takarautio on onnistunut nappiin, kummatkin tukevat näytelmän moniulotteista tunnelmaa ja pitävät tiukan kokonaisuuden kasassa.

Turun parasta teatteria näkee tällä hetkellä Humalistonkatu 8:ssa.

Pieni raha
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

maanantai 17. lokakuuta 2016

Omin jaloin, omin äänin

Joni Pyysalon esikoisromaanin Alaskan takakannessa Tuomas Kyrö sanoo, että se on "ihan muuta kuin aikoihin". Näin on, Alaska tuntuu aluksi rikkovan kaikkia romaanin kirjoittamisen perussääntöjä.



Ei ole konfliktia, joka ajaisi tarinaa eteenpäin. Ei ole toimintaa, ei oikeastaan edes tarinaa, ainoastaan hajanaisia ajatelmia ja kahden päähenkilön esittelyä. Nämä hahmot eivät ole tekemisissä toistensa eivätkä oikeastaan minkään muunkaan kanssa, heidät on umpioitu ajatuksiinsa. On valtavasti tiheän filosofisia, aforistisia kiteytyksiä, ja paikoin mennään jopa sinne, mikä mainitaan esikoiskirjailijoiden synneistä suurimpana, elämän tarkoituksen pohtimiseen.

Ja kun teksti on vielä koko ajan Pyysalolle ominaiseen tapaan estetisoitua, etäännytettyä ja erittäin tietoista itsestään jatkuvine sitaatteineen ja viittauksineen, ei lukukokemusta voi sanoa kevyeksi millään tavalla.

Luin Alaskan alkupuolta muutaman sivun pätkissä, ja se oli selvästi virhe. En päässyt tekstin maailmaan sisään, kaikki tekstin viisaat ajatukset hajosivat ja haihtuivat kuin tuhka tuuleen, lukukokemuksesta ei syntynyt kokonaisuutta.

Mutta. Iso mutta.

Loppupuolella kaikki muuttuu. Syntyy tarinaa, syntyy hahmojen kehittymistä, syntyy konfliktia. Syntyy huikea ja järisyttävän koskettava kertomus, jonka lyyrinen kauneus häikäisee. Pyysalo seisoo sitaatteineen jättiläisten harteilla, mutta omin jaloin, omin äänin hän kertoo Vestan ja Dodon tunteikkaan tarinan.

Ymmärrän täysin Pyysalon ambition ja tarkoituksen: hän kirjoittaa taidetta isolla T:llä, ja hän on erittäin taitava siinä. Teksti on koko ajan ehyttä ja korkeatasoista, kaikki on linjakasta, paketti on niin sanotusti kasassa, aina. Rytmit toimivat, teksti kurkottaa kauas.

Sen sijaan en täysin ymmärrä kirjallisia viittauksia, joita Pyysalo viljelee. Ilmankin pärjättäisiin, viittauksista tulee näsäviisauden tarpeeton sivumaku. Ilman niitäkin uskon kirjoittajan lukeneisuuteen. Enkä ymmärrä sitä, miksei tarinaan voi kirjoittaa kevyempää pintatasoa, sellainen ei söisi mitään kokonaisuuden uskottavuudelta.

Mutta aivan huikea teos Alaska on. Vahva, moniulotteinen, kaunis, ajatuksia herättävä, tiheä, koskettava, liikuttava.

Joni Pyysalo: Alaska
WSOY

tiistai 11. lokakuuta 2016

Kertausharjoituksissa

Turun kirjamessuilta Kustannus Aarnin standilta saimme arvioitavaksi Timo Teräsahjon tuoreen novellikokoelman Paskiaiset. Vaikka kirjailija on turkulainen ja kirjoittanut jo neljä aiempaa teosta, en ole häneen aiemmin törmännyt. Kannatti siis lähteä messuille jo tämänkin takia.



Paskiaiset pitää sisällään kuusi novellia, joita yhdistää karuus ja toivottomuus. Henkilöt ovat kaikki jotenkin heikoilla elämissään, huonosti menee. Mutta sepä se onkin kertomataiteen ydin: konfliktista kaiken pitää lähteä.

Paskiaiset ei ole kovin piristävää luettavaa, mutta synkkyydessään se on kyllä yhtenäinen ja siksi hieno kokoelma. Ja vaikka yleissävy on synkkä, tarinoissa tarjoillaan kuitenkin myös toivon ja kauneuden pilkahduksia.

Kustantaja Pasi Luhtaniemi hehkutti messuilla teoksen päättävää Afrikka-novellia, hän sanoi että kustannuspäätös syntyi jo tuon yhden tekstin jälkeen. Afrikka onkin hieno kuvaus onnettomuuteen joutuneesta nuoresta miehestä, ja kirjailijan siviiliammatti, psykologintyö, näkyy siinä parhaiten ja tekee kuvauksen erityisen uskottavaksi ja tarkaksi.

Oma suosikkini on Tunneli-ihmisiä, jonka vahva tunnelma tempaa lukijan mukaansa. Sen päähenkilö työskentelee yövartijana, ja novelli taustoittaa yksinäisen ja tumman hahmon tarinaa jykevästi. Lopussa toivo pilkahtaa, kun nainen onnistuu pääsemään miehen panssarin läpi, "tunne välitetyksi tulemisesta - - sujahtaa hänen sisäänsä jostain ahtaasta paikasta, kuin neulansilmästä".

Teräsahjon teksti on sujuvaa ja yhtenäistä, se kulkee hyvin. Hahmot ovat kiinnostavia ja uskottavia. Muutaman lauseenvastikkeen olisin vaihtanut suoriksi lauserakenteiksi, ja paikoin (esimerkiksi sivun 38 "Olin hyvin onneton." -lause) teksti rikkoo kultaista näytä älä kerro -sääntöä vastaan.

Novellien lukeminen on vaativaa, varsinkin jos lukee pienemmissä pätkissä. Romaanin maailmaan ehtii uppoamaan ja se syöpyy mieleen ja pysyy siellä, mutta kun novellikokoelmassa kaikki muuttuu muutaman kymmenen sivun välein, on hankalaa päästä tarinaan kiinni taas. Kertailemaanhan siinä joutuu, mutta se on sen arvoista.

Timo Teräsahjo: Paskiaiset
Kustannus Aarni

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Katastrofin herkullinen tuoksu

Teppo Räisänen on porvoolainen yrittäjä, käsikirjoittaja ja ohjaaja. Pikkuisen parempi ihminen on hänen riemukas esikoisteoksensa.



Kirja kertoo Matiaksesta, nelikymppisestä miehestä, joka saa potkut työstään Korson Sanomista. Matias päättää ottaa itseään niskasta kiinni ja toteuttaa unelmansa. Unelmaksi kelpaa yhtäkkiä keksitty ajatus maanalaisesta hotellista, jonka yhteydessä toimii myös vanhainkoti tai vanhusten palvelutalo tai miksi näitä nyt kutsutaankaan.

Hotellihanke ei olekaan pieni unelma: rahaa tarvitaan kahdeksan miljoonaa euroa, mikä ei työttömälle korsolaiselle ole ihan pikku juttu. Hanke kuitenkin etenee, mutta alusta asti on selvää että ihan putkeen kaikki ei mene, katastrofin tuoksu on väkevänä ilmassa koko ajan.

Matias on mainio hahmo, ja romaanin mukana on helppo pysyä. Räisänen kirjoittaa sujuvasti ja hauskasti, katastrofin enteissä on aina lämmin sävy. Matiaksen hankkeen etenemistä siivittää ja usein jarruttaa hänen lähipiirinsä, opettajana (ja siinä sivussa tiukkana omatuntona) toimiva vaimo ja etenkin rakennusalalla elämäntyönsä tehnyt mutta nyt dementoituva isä.

Lystikkäin sivuhahmo on kuitenkin Matiaksen kolmetoistavuotias poika. Tällä pikkuvanhalla veijarilla on erittäin suuret luulot itsestään ja kyvyistään niin musiikki- kuin naismaailmassakin. Pojan kuvaus on hyvin samankaltaista kuin Reidar Palmgrenin Kirpputorin päähenkilössä: ristiriita omakuvan ja maailman välillä on herkullisen räikeä.

Pikkuisen parempi ihminen on helppolukuinen, konstailematon, hauska, viihdyttävä, inspiroiva ja se herättää ajatuksia. Erinomainen kirja siis.

Teppo Räisänen: Pikkuisen parempi ihminen
Myllylahti

lauantai 1. lokakuuta 2016

Turun kirjamessuilla lasten kanssa

Kirjamessuilla olen perinteisesti kohnannut yksin tai Tomin kanssa täysin messuohjelmaan itsekkäästi keskittyen. Tällä kertaa kanssani messuille lähtivät 9- ja 13-vuotiaat, jotka kyllä lukevat mielellään ja nauttivat suosikkikirjoistaan kovasti, mutta ennakkokäsityksen mukaan viisi tuntia on vähän liikaa. Tämä messuraportti katsookin kirjamessuja enemmänkin 9-vuotiaan Uljaksen vinkkelistä.

Muistin napata yleiskuvaa vasta viiden aikaan iltapäivällä. Silloin olikin jo ihan rauhallista. 


13-vuotias neitonen lähti saman tien omille teilleen, mutta harmitteli kaverin puutetta. Tomin Jimi-poika ja minun Uljas-poikani lähtivät myös hetkeksi etsimään messuille kehitetyn Agricola-pelin pisteitä kännyköillään.

Lauantai on kyllä hurja päivä messuilla. Suurimmat kirjailijasuosikit ovat lavoilla ja väkeä kuin pipoa. Ihan liikaa, voisin sanoa. Aamupäivällä missasin kovasti odottamani Denise Rudbergin esiintymisen, mikä jäi hiukan harmittamaan.

Ehdimme kierrellä Tomin kanssa yhdessä vain hetken, mutta siinäkin ajassa näimme tuttuja. Pienkustantamojen puolella Aarni-kustannus houkutti jälleen ja pysähdyimme juttelemaan. Koska sieltä ostin eräälle sukulaiselle erään kirjan syntymäpäivälahjaksi, en kerrokaan siitä nyt sen enempää. Myöhemmin sitten (äiti, luet kuitenkin tätä blogia...).



Tomin kanssa bongasimme Suomen kirjailijaliiton lavalta tuttuja naamoja ja jäimme kuuntelemaan hyvää keskustelua lasten lukemaan innostamisen tärkeydestä. Joni Pyysalo veti keskustelua ja Tiina Raevaara ja J-P Koskinen löysivät mainioita pointteja. Jonin uutuuskirja Alaska on meille tulossa ensi viikolla luettavaksi ja odotukset ovat korkealla!



Kuvassa me tuijottelemme Tomin uuden puhelimen kameran viereen selvästikin, mutta saimmepa myös Jonin photobombaamaan kuvamme.

Tämän jälkeen lähti Tomi oman ohjelmansa viitoittamalle tielle (Jari Tervo ja muutama kiinnostava keskustelu Suomen kirjailijaliiton lavalla). Alkuiltapäivästä olin sopinut treffit Jaana Lehtiön kanssa, joka on Uljaksen (9v.) suosikkikirjailijoita. Meillä on nyt iltasatukirjana menossa kolmas Taika Valo -sarjan kirja ja se on kolahtanut sekä äitiin että poikaan. Sarjan avausosasta kirjoittelinkin jo viime vuonna. Uljas on myös nelosluokkalainen kuten kirjasarjan päähenkilökin ja sarjan lämminhenkisyys tehoaa hyvin Uljakseen. Fanikuvia tässä alla on kaksi kappaletta.




Fani oli hitusen ujona ja esitti eilen illalla mieleen tulleen kysymyksensä äidin avustuksella. Uljasta askarrutti se, miten onnistuu kirjan kirjoittaminen parityönä, sillä Taika Valo -kirjoja kirjoittavat Jaana Lehtiö ja Helena Miettinen yhdessä. Jaana ja Helena kertoivat prosessistaan mainiosti ja innoittavasti. Ja saimme pari pientä kohtausta kuulla tulevasta Taika Valo -kirjastakin.

Jaanan ja Helenan tavattuamme kävimme pikaisesti bongaamassa auditoriosta Uljaksen toisen suosikin eli Timo Parvelan. Uusin Kepler62-sarjan kirja on seuraavana jonossa. Fanikuva on viitteellinen... Keplereitä aiemmin ovat Ella-kirjat tietysti olleet myös perheen isompien lasten suosikkeja. Kepler62 on kirjasarja, joka pitää tiukan scifi-kirjallisuusnuoruutensa muistavan äidinkin pauloissaan.

Taustalla Timo Parvela, fanikuva siis tämäkin.

Turun yliopiston osastolla pääsi Uljas kahdesti testailemaan VR-laitteita. Mahtavaa! Luulenpa, että hän ei olisi perheen ainoa, joka niitä käyttäisi, jos sellaisiin investoimme.




Ja tämähän on se kirjamessujen suola! Kirjoja satoja metrejä! Tietysti tuli shoppailtua ja onneksi jopa 13-v löysi mieleistä luettavaa ja vieläpä aivan uutta. Sen verran houkuttelevasti kirja hänelle esitettiin, että nyt on pientä malttamattomuutta ilmassa, koska ensin pitää lukea edellinen keskeneräinen kirja (joka sekin on mieluisa). Positiivinen ongelma, siis!

Jossain kohdassa iltapäivää ennätin vielä kahville Joni Pyysalon kanssa pikakertaamaan kuulumisia. Alaska on lukulistalla ihan pian ja taatusti jompi kumpi meistä (kumpi ekana ehtii, Tomi tai minä) siitä tänne kirjoittelee. 




Ulos lähtiessämme päättivät loppujen lopuksi varsin maltillisesti ja kärsivällisesti messuilla käyttäytyneet ipanat dabata Robin-seinän edessä. (JK: 13-v ei däbbää oikeaoppisesti tässä kuvassa, totesi 9-v. Nyt tiedämme senkin.)

Hauskaa on huomata, miten lapsetkin tunnistavat kirjailijoita ja ymmärtävät siis, että ihan oikeat ihmiset niitä kirjoittavat. Ruokamessut jäivät minulta taas väliin, mutta ipanat olivat käyneet maistiaisia napsimassa. Hieno messuohjelma ja mainio tunnelma!

Turun kirjamessut ovat avoinna vielä huomenna, sunnuntaina 2.10. Sinne vaan kaikki turkulaiset!

Turun kirjamessut 2016
30.9.-2.10.