Kirjallisia

Kirjallisia

tiistai 30. elokuuta 2016

Koulun arki on tylyä mutta siitä voi kirjoittaa lyyrisesti

Ei hemmetti. Kuusamolainen äidinkielenopettaja kirjoittaa kirjan. Eikö ne kustantamoissa muunlaisia taustoja keksi kirjailijoilleen. Tai ehkä Gummeruksen ja Otavan pitää vain saada oma Tommi Kinnusensa myös.



Otavan kuusamolainen äidinkielenopettaja on Petri Vartiainen, joka on kirjoittanut erinomaisen kirjan. Miehen ryhti on kirjan nimi. Se kertoo Arista, joka on opettaja, isä ja aviomies, tässä järjestyksessä. Missään elämä ei ole täydellistä, ei kotona eikä varsinkaan koulussa, mutta siedettävää kuitenkin. Vaimo painostaa neljännen lapsen tekoon ja siihen, että Ari keskittyisi oppilaiden sijaan enemmän omiin lapsiinsa. Opettajan hommista eläkkeellä oleva appiukko jutustelee vanhan opettajan mielipiteitä koulun merkityksestä ja olemuksesta.

Mutta ennen kaikkea Miehen ryhti kertoo koulusta, nimenomaan yläkoulusta. Opehuoneen keskusteluissa sanaillaan räävittömästi oppilaiden toivottomuudesta, ja luokkahuoneiden tapahtumia seuraillaan tarkkanäköisesti. Opetussuunnitelman uusia tuulia kuten digiloikkaa käsitellään paljon, eikä se tapahdu silkkihansikkain. Opetushallituksen abstraktiot törmäävät koulupäivän arkitodellisuuteen, ja Vartiainen yltyy parhaimmillaan lähes pamflettimaiseen messuamiseen opetusalan, tai oikeastaan sen hallinnon hullutuksista ja vinoumista - tietenkin opehuoneen väen sanavalmiilla suilla. Wilmaa käytellään, huoltajat ovat hankalia, uusi rehtori kyvytön.

Toki Vartiainen on laittanut tarinaan muutaman yllätyskäänteen, romaani tämä kuitenkin on eikä pamfletti. Lisäksi Vartiainen panostaa paljon kauniiseen kieleen. Lyyriset kuvaukset seuraavat toistaan ja luovat kontrastia koulun ja arjen harmauteen.

Ari käy opettajavaihdossa lukiossa, ammattikoulussa ja alakoulussa, jolloin päästään näkemään opetusalan koko kuva. Lukiossa ollaan olevinaan, alakoulussa oppilaat ovat vielä viattomia. Ammattikoulukuvaus on hauskin.

"Mitä opettajalta ammattikoulussa odotetaan? Paskahousupedagogiikkaa, joka tuottaa nuuskaa nieleviä vätyksiä. Sanaa 'sivistys' ei saa käyttää, joku voi ahdistua. Annetaan periksi, se on ainoa ohjenuora, josta ei saa luopua. Katsotaan opetusvideoita. Kaikki tuijottavat tyytyväisinä."

Miehen ryhdin tarina on tuttu jokaiselle kokeneelle opettajalle, ja siksi jokaisen opettajan pitää lukea se. Samasta syystä myös jokaisen isän ja äidin pitää lukea Miehen ryhti.

Petri Vartiainen: Miehen ryhti
Otava

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Pieni ihminen voittaa suuren johtajan

JP Koskinen lähetti meille lukukappaleen romaanistaan Luciferin oppipojat. Se oli kivasti tehty, vaikka tulikin pyytämättä ja yllättäen. En ole Koskisen tuotantoon aiemmin tutustunut, eikä minua voi millään kriteereillä kutsua tieteisromaanien ystäväksi.



Saatekirjeessä Koskinen kertoo, että Luciferin oppipojat ei ole tieteisromaani. "Se on tulevaisuuteen sijoittuva historiallinen romaani, joka kertoo ihmiskunnan matkasta historiansa kautta kohti huomista. Universumin suuressa sylissä ihmiskunta ei ehkä olekaan enää isäntä eikä enemmistö. Jokainen on pakolainen, kun näkökulma vaihtuu riittävästi."

Tieteisromaani tämä kuitenkin on, se kertoo 2100-luvun lopulla tapahtuvasta rakettimatkasta Olympos-planeetalle, jolla asustaa ihmisiä. Mukana on kyborgeja, jotka ovat tulevaisuuden työkaluja, mutta joita voi myös väärinkäyttää esimerkiksi seksiin. Tai mikä nyt on väärinkäyttöä, seksiinhän humanoiditarinoissa kai aina jossain kohtaa lipsahdetaan, koska sieltä irtoaa inhimillistä draamaa ja eettistä vääntöä.

Tieteisromaanien ystävä en ole, koska jos haluaa kertoa jotain ihmisistä, se onnistuu mielestäni parhaiten arkisissa kehyksissä. Myyttien, tieteistarinoiden ja historiallisten pukudraamojen ongelma on niiden suuruudessa, pienempi on mielenkiintoista. Vähän kuin vertaisi huutamista ja hiljaisella äänellä puhumista.

Luciferin oppipojat oli tästä syystä mielenkiintoista luettavaa. Ensinnäkin oli virkistävää lukea jotain erilaista. Toinen syy on Koskisen ansio. Vaikka mennään avaruudessa ja kaikki on suurta, niin ympäristö kuin kirjan teematkin, niin Koskisen tarinassa mennään kuitenkin koko ajan pienesti eteenpäin. Fokus on yksilöissä, heidän valinnoissaan, tekemisissään ja motiiveissaan. Siksi tämä kirja on varsin mainio.

Tosin motiiveissa piilee myös teoksen ongelma: henkilöiden ailahdukset tuntuvat monesti kovin heikosti motivoiduilta. Esimerkiksi kun päähenkilö Gabriel Bonhomme XIV tappaa tai vangitsee kanssamatkustajansa, lukija jää ihmettelemään syitä moiseen - eivätkä myöhemmätkään tapahtumat oikeastaan juuri valaise isojen tekojen oikeutuksia. Vähempi olisi parempi. Pienet teot puhuvat paremmin, ja pienen ihmisen kohtalo on aina mielenkiintoisempi kuin suuren johtajan. Hitleristäkin tuli mielenkiintoinen kun hänet pienennettiin elokuvaan Hän on täällä taas.

Koskinen osaa asiansa, teksti on paitsi mukavan pienissä asioissa kiinni myös erittäin sujuvaa. Rytmitys toimii. Raskaita infopaketteja tulevaisuuden olosuhteista ei tarjoilla, vaan kaikki tulee sanotuksi luontevan kerronnan yhteydessä. Minusta ei vieläkään tullut tieteisromaanien ylintä ystävää, mutta kuten näkyy, erinomaisen paljon pureksittavaa tämä kirja antoi, ja se on hyvä se.

JP Koskinen: Luciferin oppipojat
WSOY

maanantai 22. elokuuta 2016

Vares performanssitaiteilijana

Kesällä luin kaksi Reijo Mäen kirjaa, jotka eivät olleet Vareksia. Kun nyt luin uusimman Vareksen, huomasin miksi Mäki tunnetaan juuri Vareksista. Vares on ei-Vareksia monin verroin lennokkaampaa tekstiä sekä hahmojen supliikin että tarinan mielikuvituksellisuuden puolesta.



Hot Dog sijoittuu jykevästi Turkuun, Uuden Apteekin lisäksi pyöritään muun muassa Pernossa, Pansiossa ja Mäntymäessä. Down By The Laituri on integroitu kiinteästi tarinan käänteisiin, eikä oluen ja jaloviinan määrissä säästellä.

Mäen tarinankuljetustaito on yhä iskussa ellei jopa nousukiidossa, koko ajan tapahtuu ja konfliktia pukkaa. Juoni imee kuin - jaa, enpä taidakaan alkaa keksiä tähän mitään nasevaa ettei maine koko perheen blogina kärsi. Tarinassa on paljon kohoilevia kohtia kuten Vareksen panos performanssitaiteen alttarille, joka on hyvin pohjustettu ja hykerryttävästi kerrottu. Hot Dogiin mahtuu paljon, ja onkin mukavaa, että kirja on melkein viisisataasivuinen, sen mukana on hyvä viihtyä.

Kaiken hyvän vastapainona ovat myös tutut Mäen maneerit kuten ainaiset komparatiivit (tyyliin vähän paremman luokan laatuauto) ja tietyt sanavalinnat kuten kammertautua-verbi, joka toimisi kerran mutta toisella ja varsinkin kolmannella kerralla jo tökkii. Mäen kustannustoimittaja voisi varmasti oikoa hänen kielensä, mutta kenties silloin myös menetettäisiin aika iso osa Vareksien viehätystä.

Hahmojen nimet ovat myös välillä vaivaannuttavia kuten M.O. Torola, mutta kaipa ne kuvastavat alamaailman välkkyjen mielenmaisemia nekin.

Olen aina tykännyt Vareksista, ja yhä on taika tallella. Lue.

Reijo Mäki: Hot Dog
Otava

maanantai 15. elokuuta 2016

Ensimmäinen kosketus

Lämmittelynä ennen uusimpaan Varekseen ryhtymistä lukaisin Reijo Mäen Roivas-sarjan kirjan Liian kaunis tyttö. Tämä oli ensimmäinen kosketukseni sarjaan, johon kuuluu kaksi muutakin teosta.



Sakari Roivas on suomalainen poliisi, joka työskentelee Tukholmassa. Juoni kulkee murhasta toiseen niin kuin dekkarissa pitää, ja jouheasti kulkeekin. Yksi keskeisistä tapahtumapaikoista on pizzeria, jonka omistajien myötä tarinassa on vahvasti mukana myös italialainen jalkapallo ja FC Internazionale.

Ihan niin kuin Vareksissakin, juonenkerronta on Mäen vahvin laji. Roivas ei ole samanlainen suunpieksijä kuin Vares eikä alkoholin kanssa läträtä yhtä paljon, mutta muuten kieli on tuttua Mäkeä niin hyvässä kuin pahassa. Myös rytmitys Mäeltä taittuu hyvin.

Erinomaista sadepäivän kesälukemista siis.

Reijo Mäki: Liian kaunis tyttö
Otava/Seven

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Mistä tunnistaa älyttömän hyvän kirjan?

En yleensä pidä kirjoista jotka perustuvat tositapahtumiin, mutta Antti Hyryn Uuni on poikkeus. Sen on pakko perustua tositapahtumiin, Hyryn on itse pitänyt omin kätösin joskus muurata uuni, muuten näin tarkka kuvaus ei olisi mitenkään mahdollista. (Oikeasti ei-pitämiseni kohdistuu tietenkin vain teoksiin, joita markkinoidaan "tositapahtumiin perustuvina", eikä Uuni ole sellainen.)



Uuni on älyttömän hyvä kirja. (Aika monet Finlandia-palkitut kirjat ovat.) Sitä voi kehua tiukasta yhtenäisyydestä (siinä vain kerrotaan kuinka muurataan yksi uuni) moninaisuudessa (siinä kerrotaan tietysti monista muistakin asioista kuten elämän jatkuvuudesta ja asioiden pysyvyydestä ja sen sellaisista), mukavan simppelistä ja pakottomasta kielestä, rytmistä ja rakenteesta ja monesta muustakin asiasta.

Mutta "älyttömän hyvän" määritelmää ei saa noista vielä kasaan, siihen vaaditaan enemmän. Älyttömän hyvän tunnistaa siitä, että se inspiroi lukijaansa kirjoittamaan. Uunia lukiessa tulee aika pian sellainen tunne, että pitäisi itsekin kirjoittaa jotain. Ja se on parasta kirjallisuutta sellainen.

Sama koskee tietenkin myös muita taiteenlajeja.

Ainoa huono puoli kirjassa on uskonnollisuuden mukaan tunkeminen. Kiireetön vanhan maailman kuvaus menee minun silmissäni jotenkin rikki kun uunin kylkeen tuppaa seuroja ja virrenveisuuta sun muuta. Mutta kaipa uskonnollisuus perustuu yhtä lailla tositapahtumiin, tämän kirjailijan elämä lienee sellaista.

Antti Hyry: Uuni
Otava