Kirjallisia

Kirjallisia

torstai 23. kesäkuuta 2016

Kun ei ryyppää, ei tapahdu kummallisia

Antti Tuurilla täytyy olla paljon uskollisia lukijoita, koska hänen uutuusteoksensa löytävät tiensä pienen lähikirjastommekin uutuuskaruselliin näköjään lähes poikkeuksetta. Tuorein Tuuri on Ameriikan raitilla, jonka Otava luokittelee romaaniksi (84.2), mutta matkakirja se on eikä kirjastoluokituksella muuksi muutu.



Kirjassa Tuuri kertoo useista Pohjois-Amerikan matkoistaan, jotka suuntautuvat lähinnä Kanadaan, minne Tuurin sukulaisia muutti 1900-luvun alussa. Kirjailijan kiinnostus sukulaistensa vaiheisiin on poikinut viisi romaania, joista Ameriikan raitti on tunnetuin.

Tässä kirjassa päästään siis kurkistamaan kulissien taakse, näkemään sitä selvitystyötä, mitä Tuuri on kirjojaan varten tehnyt. Mielenkiintoista!

Mutta niin kuin useimmiten lienee, kulissien takana ei niin kovin ihmeellistä ole. Tuurin matkoissa olennaista näyttää olevan se, että hän herää kello viisi tai puoli kuusi, niin usein hän heräämisaikansa kirjaa muistiin. Ja kuten heräämisajasta voi päätellä, Tuuri ei ryyppää, joten hänelle ei tapahdu mitään erityistä tai kummallista tai yllättävää. Ajellaan autolla ja jutellaan amerikansuomalaisten kanssa. Saunotaan. Katsellaan maisemia. Kalastetaan.

Tuurin suosio perustunee kansaa kiinnostaviin aiheisiin ja maanläheiseen kerrontaan. Jos olisin lukenut Päätaloa voisin nyt varmaan tehdä jonkinlaisen hienon vertauksen, mutta kun en ole. Joka tapauksessa Tuuri taitaa tyylilajinsa, ja kyllä tämäkin kirja on mukavaa luettavaa.

Antti Tuuri: Ameriikan raitilla
Otava

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Spin-off-välipala

Vareksien siipiveikko, novellikirjailija Luusalmi saa yllättäen kustantajalta ehdotuksen kirjoittaa "freesejä näkökulmia avaava" parisuhdeopas. Tämä tietysti hyväksyy ehdotuksen, ja siitä lähtee liikkeelle Reijo Mäen pieni spin-off-kirja Siivellä eläjä.



Parisuhdeopasta ei taida tulla, mutta Mäki kirjoittaa yhtä liukkaasti kuin Vareksissa, nyt vain ilman dekkarijuonta. Mukavahan tätäkin on lukea, ja jonkinlaista elämäntaito-oppaan parodiointiakin syntyy siinä samassa. Enimmäkseen Luusalmen seikkailut ovat kuitenkin seikkailuja viinanhuuruisissa houreissa, mielikuvituskavereiden seurassa.

Vaikka Luusalmi-kirjan juonta motivoiva konflikti on melkoisen mieto kokonaisen tarinan aikaansaamiseksi, tämä kirja sopii kevyeksi välipalaksi Mäen tarinoiden ystävien käsiin. Minunkin.

Reijo Mäen novellikirjailija Luusalmi: Siivellä eläjä. Kohtaamisia enkeleiden kanssa
Otava

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Elämäntaito-oppaiden olemassaolon syy

Pyrin kiertämään kaikenlaiset elämäntaito-oppaat kaukaa, mutta nyt kävi niin, että tulin sijainneeksi lentokoneessa mukanani vain yksi kirja, joka oli Saku Tuomisen Luova järkevyys. Se on kirja luovuudesta, "manifesti arkisen luovuuden puolesta, luovaa hulluutta ja loputtomia innovaatioprosesseja vastaan." Kirja kuulemma soveltuu "yritysjohtajalle ja taiteilijalle, tutkijalle ja putkimiehelle, nuorelle ja vanhalle."



Jaahas.

Harvaan ladotun opuksen teksti koostuu juuri sellaisesta höttöisestä itsestäänselvyyksien vuosta jota odottaa sopii: "Olennaista on pitää mieli avoinna ja ihmetellä." "Uskon, että viime kädessä kaikki suuri lähtee aina luovuudesta."

Juu että silleen.

Otava, kuten monet muutkin kustantajat, näkee kuitenkin tällaisen kirjallisuuden olemassaololle syyn. Nyt kun tulin lukeneeksi kirjan kannesta kanteen, pystyn näkemään sen. Se ei ole kirjan uria aukovassa ajattelussa eikä huikeassa kyvyssä tiivistää, vaan se on siinä, että kun pysähtyy kokonaisen kirjan ajaksi miettimään, tulee miettineeksi aika kauan. Ja jos hyvin käy, mietinnän tuloksena tulee ehkä muuttaneeksi jotain, työssään tai yksityiselämässään.

Hetkinen - näinhän käy minkä tahansa kaunokirjallisen teoksen parissa. Jos ei jaksa tai pysty lukemaan oikeita kirjoja, voi tilannetta yrittää paikata elämäntaito-oppaalla.

Saku Tuominen: Luova järkevyys. Arkisen luovuuden ylistys
Otava

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Makustelun koko ja imu

En ole lukenut Lumen tajua, enkä mitään muutakaan Peter Høegiltä. Jostain pitää aloittaa, aloitin siis Norsunhoitajien lapsista.



Kirja kertoo kolmesta sisaruksesta, Peteristä, Tiltestä ja Hansista, joiden pappi-isä ja kanttoriäiti katoavat. Jotain suurta tapahtuu, ja jotain rikollistakin lienee tekeillä. Aluksi minua häiritsi kertojan ääni: neljätoistavuotiaan Peterin suulla kerrottu tarina ei vaikuttanut uskottavalta, ei kukaan niin nuori osaa tuolla tavalla puhua.

Kunnes huomasin, että tässä tarinassa uskottavuudella ei olekaan mitään tekemistä minkään kanssa. Ei, Norsunhoitajien lapset on täyttä fantasiaa vaikka reaalimaailmassa mennäänkin. Actionia piisaa ja tiukkoja tilanteita, Høegin mielikuvitus on laukannut yksisarvisen lailla. Ja kaiken yllä leijuu huumorin harso. Ei aina hallitsevana, mutta siellä se koko ajan on.

Ja vaikka teos on iso, fokus pysyy erinomaisesti. Mitään turhaa siinä ei ole. Yhtenäisyyttä tuo muun muuassa se, että kertoja nivoo usein asiat jalkapalloon, joka neljätoistavuotiaan maailmassa on merkittävä asia. Kirjan koko syntyy kerronnasta: pieniin asioihin tai ilmaisuihin pysähdellään ja niitä makustellaan, ja juuri siitä kasvaa kerronnan imu.

Tähän tapaan: "Sen kaiken välillä minkä olemme tehneet ja sen mitä vielä on tehtävä, avautuu nyt pieni tauko, kuin väliaika. Johon mielelläni kiinnittäisin nyt huomiosi. Tilten perusteelliset tutkimukset, ja minun omani, paljastavat että kaikki suuret mystikot ovat osoittaneet taukoa ja sanoneet sen tarjoavan ainutlaatuisen mahdollisuuden tajuta, että ihminen luo itse huolensa ja on vain yksi paikka, missä huoliltaan voi olla rauhassa, ja se paikka on tässä ja nyt."

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset
Tammi

torstai 2. kesäkuuta 2016

Lipastin huumori pistää ajattelemaan

Tänään ilmestyy Roope Lipastin Viimeiset polttarit. Se on taattua Lipastia, hauska ja sujuvasanainen teos. Kirja kertoo äijäporukasta, joka kerääntyy jo kymmenettä kertaa juhlimaan Tarmon polttareita. Juhlinta tarkoittaa tietenkin viikonlopun kestävää viinanjuontia ja yhdessäoloa, tällä kertaa mökillä Taivassalossa. Läppä lentää ja koomisiin tilanteisiin ajaudutaan, tai jos ei ajauduta niin ajetaan, vaikka pienkaivinkoneella tai sitten Trabantilla.

Kuva: atenakustannus.fi

Mutta tässä kirjassa on myös paljon muita puolia. Siinä on synkkä puoli: polttarit ovat viimeiset, kuolema tai ainakin sen mahdollisuus on läsnä, mikä laittaa kaikelle tapahtuvalle ja tapahtuneelle vakavammat kehykset. Parasta huumoria on se, jolla on syvempi pohjavire, ja siinäkin mielessä Viimeiset polttarit on hieno teos. Se pistää ajattelemaan esimerkiksi elämän tarkoitusta eli sitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Ja millaisia valintoja itse kukin elämässään voi tai uskaltaa tehdä. Näihin valintoihin liittyvät monenlaiset asiat kuten koulutus, ammatti, ihmissuhteet, puolisot ja lapset. Ja menneet valinnat.

Erinomaista teoksessa on myös sen keskittyneisyys. Tarina etenee tiukasti, löysää ei ole, ja kaikki irtonaiset langanpätkät solmitaan yhteen. Teksti etenee kronologisesti yhden viikonlopun ajan, tekojen ja takaumien kautta hahmot tulevat tutuiksi. Kirja on erittäin helppolukuinen, mikä on myös huonoin puoli: sen olisi suonut kestävän paljon kauemmin.

Roope Lipasti on suomalaisen kirjallisuuden paras humoristi tällä hetkellä. Tuottelias julkaisutahti ei näytä syövän laatua laisinkaan. Suren ja pelkään samaa kuin Linnan juhlista kirjoittaessani: kirjallisella kentällä humoristeja ei oteta tarpeeksi vakavasti. Finlandia-toimikunnalle terkut.

Roope Lipasti: Viimeiset polttarit
Atena