Kirjallisia

Kirjallisia

torstai 28. huhtikuuta 2016

Olisi kannattanut odottaa

Antti Reini tunnetaan näyttelijänä. Hänen esikoiskirjansa Neljätoistanollakuus on novellikokoelma. Se ei ole huono teos, mutta jonkun muun kirjoittamana se tuskin olisi ylittänyt julkaisukynnystä.



Aikamoista taistoa olivat alkumetrit, koska edellä mainitun lisäksi ensimmäiset novellit ovat minun mielestäni sen heikoimmat. Mutta jaksoin, ja lopulta pitää sanoa että ihan ok teos tämä on. Ei huono, mutta en sanoisi hyväksikään.

Tarinoissa on muutamia teemoja kuten epäonnistuneet ihmissuhteet, eksotiikka ja unet. Mutta yhteistä kattoteemaa en minä ainakaan löytänyt. Teos on siis hajanainen, siinä ensimmäinen synti.

Toinen synti on se, että teksti ei ole kovin kummallista. Esimerkiksi lyyrisyyttä tavoitellaan melko kliseisin kuvin: "Olen nyt ja tässä. Siinä kaikki. Arkkitehtoninen teos jonka perustuksiakaan ei ole valettu. Silti ihmiset näkevät minut. Muodostavat käsityksen minusta. Ohuesta riitteestä."

Antti Reini saattaa hyvinkin kirjoittaa vielä joskus erinomaisen kirjan. Olisi kannattanut odottaa hiukan.

Antti Reini: Neljätoistanollakuus
Like

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Nukketeatteripäivitys

Jatkoimme tänään sunnuntaina alkanutta teatteriputkea. Taideakatemian köysiteatterissa on meneillään Fanatik Figuras -festivaali, jolla nukketeatterilinjan opiskelijat esittävät opinnäytetöitään.

Kuva: Turkuamk.fi

Ennakko-odotukset olivat selvät: jos Taideakatemialaiset eivät tee Taidetta isolla T:llä, eli toisin sanoen äärimmäisen abstraktia ja vaikeasti avautuvaa haahuilua, ketkä sitten.

Juuri sellaisena esitys alkoikin. Näyttelijä-tanssija tuijottaa yleisöä ja liikuttaa hattua pöydällä. Hattu piirtää hiiliviivaa pöytään. Näyttelijä-tanssija suttaa viivan. Näyttelijä-tanssija piirtää ja suttaa lisää. Hän piirtää yleisön. Hän rimpuilee. Jahas. Että semmosta.

Ja kas, kohta kokonaisuus alkaakin hahmottua. Pöytä ja koko lavastus on maa, johon hiili piirtää aluksi ihmiset, sitten Stonehengen näköisiä rakennelmia; kaupungin. Tempo kiihtyy, ja Uschanov luo hienoja visuaalisia kuvia, komeimpana se kun taskulampulla varustettu näyttelijä-tanssija juoksee ympäri pöytää ja laittaa kaupungin liikkeeseen.

C merkitsee ainakin hiiltä ja ehkä näkemistäkin. Hiilijalanjälkiä maahan tekevä ihminen päätyy konkreettisesti etsimään tasapainoa ihmisen ja luonnon välillä, kun näyttelijä-tanssija roikkuu köysissä, joiden toisessa päässä roikkuu maata esittävä lavaste. Huipennuksessa mukaan tulee myös kuoro, joka improvisoi harmonioita, joissa dissonanssit hakeutuvat kohti kolmisointuja ja taas pois niistä, tasapainon etsintä on siis myös musiikillista. Loppu on ovelan monimerkityksinen, ihminen karkaa pois tai piirtää uudenlaisen viivan.

Vaikka viivoja piirreltiin, Anna Uschanovin lopputyö ei alleviivaa liikaa, vaan visualisoi ekologista ajattelemisen aihetta katsojalle. Meille molemmille tuli mieleen Avaruusseikkailu 2001, mikä ei ole ihan huono asia. Mona Krueger teki hienoa työtä antaumuksellisena ja tarkkana keskushahmona, ja Turun Yliopiston kuorolaiset improvisoivat harmoniansa niin taiten, että luulin niitä sävelletyiksi.

Ehkä olikin jo korkea aika päivittää käsitystä nukketeatterista, hieno esitys!

Anna Uschanov: C
Taideakatemian köysiteatteri

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Onpa hauska kokea jotain uutta!

Saimme kutsun tutustumaan turkulaiseen Teatteri Akseliin ja oli mukava ottaa kutsu vastaan. Kalenterissa oli juuri tilaa ja pääsimmekin jo nopeasti katsomaan teatterin uutuutta eli komediaa nimeltä Todellinen löytö.


Teatteri Akseli on vuonna 2015 toimintansa aloittanut Turun keskustassa sijaitseva harrastajateatteri. Humalistonkadun tilat ovat hauskat ja tunnelmalliset ja näyttämöitäkin on kaksi: 60 katsojan Akseli ja pienempi, Elina, 40 katsojalle. 

Ennen näytöstä juttelimme Kauno Takaraution kanssa, joka toimii mm. teatterin hallituksen puheenjohtajana ja on toiminut ohjaajana useassa produktiossa. Hän kertoi teatterin hengästyttävästä ensi-iltatahdista (6-7 ensi-iltaa vuodessa), tulevasta kesäteatterista (ruotsalaisen seurakunnan pihalla) sekä ylipäätään teatterin toiminnasta.

Akseliin jonotimme ensimmäisten joukossa. Paikat eivät ole numeroidut, joten jos haluaa pitää kädestä tutumpaa vierustoveria, on syytä olla ajoissa. 

Akseli on harrastajateatteri mikä voi olla ammattiteatterien produktioihin tottuneesta... no... erilaista. Mutta se mikä on pienempää on myös raikasta. Näin oli myös Todellisen löydön kanssa. Totta kai joukossa oli pökkelömpiäkin suorituksia, mutta pääosin näyttelijät olivat vallan mainioita. Erityismaininnan haluan antaa Doriksen hahmolle, joka oli hulvaton. Harmi kyllä ohjelmalehtisestä tai netistä eivät paljastu roolien takana olevien näyttelijöiden nimet, joten en voi antaa ruusuja enkä risuja nimeltä mainiten. 

Väliajalla juttelimme näytelmän ohjaaja Emmi Louhivuoren kanssa hauskan puheensorinan keskellä. 

Näytelmä on kerrassaan lämminhenkinen. Lopuksi tuli melkein tippa silmään ja hymyilytti. 

On aivan päivänselvää, että meidät näkee Teatteri Akselissa toistekin. Tällä hetkellä ohjelmistossa on Täydellisen löydön (jonka näytöksiä riittää vielä toukokuun puoleen väliin) lisäksi myös Jäniksen vuosi. Lippujen hinnat eivät ole korkeita, teatteri on aivan keskustassa ja kokemus on mukava.

Olipa hauskaa kokea jotain aivan uutta!

Todellinen löytö
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8  




sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Itkonen profetoi kohtalonsa

Juha Itkonen on saanut viime päivinä kylmää kyytiä Palatkaa perhoset -uutuudestaan. Ainakin Hesarissa ja Suomen Kuvalehdessä arviot ovat olleet poikkeuksellisen tylyjä, ja Itkosen Facebook-vastineesta tuli uutinen.



Tuota uutta kirjaa en ole lukenut, joten en osaa sanoa siitä touhusta mitään. Mutta kokonaan huomiotta on jäänyt se, että Itkonen on kirjoittanut profeetallisesti koko tilanteen jo kuusi vuotta sitten ilmestyneeseen kirjaansa Seitsemäntoista.

Niin kuin Itkosen romaanit aina, Seitsemäntoista on niin sanottu lukuromaani: se on keskimääräistä  romaania pitempi, ja siinä kohdataan paljon erilaisia asioita, joista syntyy oma maailmansa. Aluksi seurataan nuoren Henrikin ja hänen erikoisen ystävänsä Veskun tarinaa, joka paljastuu kirjailijan tuotokseksi. Toisessa osassa kuullaan sitten ensimmäisen osan kirjoittaneen kirjailijan mietteitä kirjoittamisesta ja etenkin siitä, miten kirjailija käyttää tosielämän elementtejä teostensa rakennuspuina. Kolmas osa jatkaa samaa tematiikkaa.

Aihe on mielenkiintoinen ja Itkonen kirjoittaa hyvin. Henrikin tarina on hyvä, sopivan pieni ja ihmisissä kiinni - mutta varsinainen aihe on kuitenkin kirjallisuus ja sen vastaanottaminen ja tulkinta.

Siitä Itkonen tietää paljon, ja viime päivien kohun jälkeen vielä enemmän. Oli todella erikoinen kokemus lukea tämän kirjan sivulta 240-242 kuvitteellisen kirjailijan vastine tylyksi kokemaansa kritiikkiin samaan aikaan kun uutiset kertoivat Itkosen uusimman kirjan aiheuttamasta polemiikista.

Profeetallistako? Ehkä, tai sitten henkistä valmistautumista siihen että kritiikki voi joskus olla tylyä.

Juha Itkonen: Seitsemäntoista.
Otava

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Miksi tietokirjallisuus on parempaa kuin kauno

Kaunokirjallisuuden lukeminen, se tekee hyvää ihmiselle. Siitä viisastuu ja saa kokemuksia ja näkemyksiä ja ymmärrystä ja tulee kaikin puolin paremmaksi ihmiseksi. Suurin ongelma on, että jos lukee muuta kuin jollain tavalla juuri nyt ajankohtaisinta kirjallisuutta, on vaikea löytää keskustelukumppania. Kas kun kirjasta on järkevintä keskustella silloin jos se toinenkin on hiljattain lukenut sen saman kirjan. Harvemmin on.

Tietokirjallisuus hakkaa kaunon tässä suhteessa mennen tullen. Tietokirjallisuudesta voi ahmia mielenkiintoisia faktoja, joilla saa keskustelua aikaan missä tahansa porukassa. Ja aina parempi mitä vähemmän ne muut ovat lukeneet. Ja sitten voi päteä, jos sellaiseen tuntee vetoa. Tai vain kertoa hauskoja juttuja.



Olen havainnut parhaaksi tietokirjanlöytämistavaksi mustan selän metodin: mennään kirjastoon satunnaiseen hyllyväliin ja etsitään mustaselkäinen kirja, jossa lukee Terra Cognita. Tuon kustantamon listoilta löytyy aina kiinnostavaa luettavaa, melkein miltä elämänalueelta tahansa. Suosittelen metodia kenelle tahansa joka on kiinnostunut esimerkiksi kaikesta.

Jared Diamondin Kolmas simpanssi on "klassikon maineen saanut käänteentekevä, viihdyttävä ja ajoittain pelottava selvitys ainutlaatuisesta ja loistavasta ihmiseläimestä". Siinä hahmotellaan ihmisen kehittymistä ihmiseksi ja pohditaan lajimme erityispiirteitä ja ihmetellään ihmisen tuhovimmaa - ja lopulta pohditaan niitä toivon merkkejä, joilla voimme oppia menneisyydestä. Vaikka maapallo näyttää ihmisen toiminnan seurauksena kulkevan kohti tuhoaan, kaikki ei ole menetetty. Jos opimme menneisyydestä, tulevaisuutemme voi osoittautua vielä kirkkaammaksi kuin kahden muun simpanssin.

Ekokatastrofista, joka on tämän kirjan keskiössä, ei kovin paljon löydy noita alussa mainitsemiani hauskoja juttuja, mutta tästä kirjasta niitä kyllä silti löytyy.

Esimerkiksi se fakta, että miehet ovat keskimäärin 8 prosenttia pitempiä ja 20 prosenttia painavampia kuin naiset, kertoo että olemme "lievästi monivaimoinen" laji. Jos urokset ja naaraat ovat samankokoisia, laji on yksiavioinen, ja jokainen koiras saa naaraan ilman kilpailua. Moninaaraisessa lajissa useimmat koiraat jäävät ilman puolisoa, joten parhaiten menestyy isoin, siksi etelänmerinorsuissa uros painaa 1500 ja naaras vain 300 kiloa. Isoin äijä voittaa taistelun. Ihmisillä, kuten monilla muillakin lajeilla, on taipumus yksiavioisuuteen, mutta siitä huolimatta hiukan pitää varmistella omaa asemaansa hyppäämällä vieraissa.

Paras juttu on tietysti tieto siitä, että jätkä kuin jätkä hakkaa lähisukulaisensa komeasti kikkelin pituudessa: erektiossa olevan peniksen mitta on simpanssilla 7,5 senttiä, orangilla 4 senttiä ja gorillalla, siis kuvitelkaa gorillalla, naurettavat 3 senttiä.

Vähänkö on komiaa olla ihmismies.

Jared Diamond: Kolmas simpanssi. Ihmiseläimen evoluutio ja tulevaisuus
Suom. Kimmo Pietiläinen
Terra Cognita

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Mitä Venäjälle kuuluu?

Viime syksyisten Helsingin kirjamessujen teemamaa oli Venäjä, ja teemaan liittyen WSOY julkaisi kokoelman venäläisiä novelleja nimellä Toisaalta, kaikkea voi sattua. Tai oikeammin nämä tarinat ovat kertomuksia, kirjan esipuheessa novellin ja kertomuksen välistä eroa valotetaan monestakin näkökulmasta.



Olennaisin ero länsimaisen novellin ja venäläisen kertomuksen välillä on se, että novelli on tarina siitä mitä on tapahtunut, kun taas kertomus on tarina siitä, mitä olisi voinut tapahtua mutta nyt ei tapahtunutkaan. Tässä näyttää siis olevan selkeä siirros lännestä itään: lännessä tapahtuu, ja toisessa laidassa esimerkiksi japanilaisessa novellitaiteessa ei tapahdu mitään, ja venäläisyys on jotain siltä väliltä.

Ja näin todella on. Järisyttäviä tapahtumia ei pidä odottaa, ja jos jotain annetaan ymmärtää, odotuksia ei välttämättä palkita. Kerrontatapoja mahtuu näin isoon kirjaan tietysti monia, mutta usein mukana on yhteiskuntakritiikkiä (esimerkiksi Vladimir Makaninin mainiossa kertomuksessa Kaukasialainen vanki), ja melkein aina venäläiskirjallisuudelle tyypilliseen tapaan hengästyttävä määrä vaikeasti muistettavia nimiä. Ja tietynlainen perinnetietoisuus on kaikessa läsnä, sellainen perinnetietoisuus, jossa klassikot ovat arvossaan ja elävinä. Saman olen havainnut venäläisessä musiikkikasvatuksessakin.

Ja hieno kokoelma tämä on. Jos haluaa luoda pikaisen silmäyksen siihen mitä Venäjän kirjallisuudessa on lähiaikoina tapahtunut, se käy helpoiten lukemalla tämä teos. Siksi minäkin tähän kirjamessuilla tartuin (arvostelukappaleeseen kun oli erityisen kevyt tarttua). Uutisia lukemalla voi päätyä luulemaan että itänaapurissa kaikki ovat idiootteja, mikä ei tietenkään ole koko totuus.

Antologian ilmeisin heikkous on kaikenlainen vuosilukujen puute: niitä ei ole missään, ei ensimmäistäkään. Tämän kirjan ilmestymisajankohtaa ei kerrota (se on 2015), eikä liioin yhdenkään kertomuksen julkaisuajankohtaa. Tarpeen kyllä olisi, kun mukana on niin nuoren polven kirjoittajia (Alisa Ganijeva, Anna Matvejeva) kuin klassikoitakin (Mihail Bulgakov).

Toisaalta, kaikkea voi sattua. Venäläisiä novelleja
WSOY

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Jännitystä kustannusmaailmasta

Niina With on Myllylahti-kustantamon luotsi, ja hän on aiemmin kirjoittanut mm. matka- ja chick lit -kirjoja. Taina on niistä kaksi lukenut. Lähettäjä tuntematon on Within ensimmäinen jännityskirja, mikä on sikäli luontevaa, että Myllylahti tunnetaan erityisesti MurhaMylly-sarjastaan. Saimme teoksen arvostelukappaleena.



Lähettäjä tuntematon alkaa kirjakustantamosta, mikä on koukuttava, mielenkiintoinen ja omaperäinenkin avaus - kustantamon arkea en muista muualla tällä tavoin kuvatun. Pitkin matkaa sivutaan muutenkin kustannusmaailmaa, ja ohessa heitellään erilaisia huomioita esimerkiksi siitä, kuinka epäreilusti kriitikot saattavat erilaisiin kustantamoihin suhtautua.

Päähenkilö Laura Sirola on espoolainen kustannustoimittaja, joka saa sähköpostissa tuntemattoman lähettäjän dekkarikäsikirjoituksen, joka alkaa kiusata häntä. Käsikirjoitus tuntuu linkittyvän oikeaan elämään, ja vieläpä etuajassa. Samaan aikaan seinäjokelainen toimittaja Sami Vilén saa kummallisen pyynnön, jonka vastineeksi luvataan rahaa. Nämä kaksi tarinalinjaa alkavat erillisinä, mutta yhdistyvät tietenkin, ja mutkien kautta tullaan viimein jännittävään huipennukseen, johon limittyy asioita menneisyydestä.



With rakentaa kertomuksensa taitavasti. Mysteereitä ja konflikteja on kumpiakin annosteltu sopivasti niin, että sivu kääntyy reippaassa tahdissa. Kieli on luontevaa ja konstailematonta, ja dialogin ja kertovan tekstin suhde kohdallaan. Toimintaa on paljon, paikallaan ei junnata. Suuriakin asioita sivutaan, mutta enin osa touhusta on kuitenkin mukavan arkista. Vanhemmuuden ja väärinteon oikeutuksen teemat tuovat painoa kokonaisuuteen. Lähettäjä tuntematon on mainio yhdistelmä erilaista ja tuttua, persoonallista ja lajityypille uskollista.

Niina With: Lähettäjä tuntematon
Myllylahti

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Isoa asiaa pienessä paketissa

Jean-Paul Didierlaurent on ranskalainen novellikirjailija. Hänen esikoisromaaniaan Lukija aamujunassa luonnehditaan "viehättäväksi aikuisten saduksi lukemisen taikavoimasta", ja näin todella on asianlaita. Tämä teos on kirjallisuuden ja lukemisen apoteoosi, alleviivaamatta ja sopivan pienesti kerrottu. Mainio teos.



Päähenkilö Guylain Vignolles on yksinäinen ja ujo mies, jonka ainoa omaisuus on kultakala. Hän on töissä kirjojen kierrätyslaitoksessa, käyttelemässä makulointikonetta jolle myymättä jääneet kirjat syötetään. Joka päivä muutama irtolehti pelastuu koneen kidasta, ja Guylain on ottanut tavakseen lukea näitä irrallisia pätkiä ääneen kello 6.27:n aamujunassa. Lukeminen pyyhkii aamuihmisten kasvoilta tavallisen arkizombiuden, ja tässä on sadun suurin opetus: lukeminen muuttaa ihmisten arkea.

Guylain saa ihailijoita kahdesta mummosta, ja hän päätyy lukemaan irtotekstejä mummojen vanhainkotiin. Sielläkin lukemisella on suuri vaikutus, tietenkin: junamatkustajien lailla tylsyyteensä vajonneet vanhukset heräävät elämään, innostuneina uusista näkymistä joita teksteistä aukeaa. Toinen opetus: lukeminen voi luoda yhteisöllisyyttä.

Guylain löytää junasta muistitikun, jolle mystinen Julie on kirjoittanut nimettömiä tekstejä omasta elämästään kauppakeskuksen vessatätinä. Guylain kiinnostuu tietenkin etsimään naista, ja löytääkin tämän lopulta. Ja koska kyseessä on satu, en pilaa kenenkään lukukokemusta vaikka kerron että hyvinhän siinä näyttää käyvän. Kolmas opetus: lukeminen voi auttaa ihmisiä löytämään toisensa - kirjallisuusmaku (tai varsinkin sen puuttuminen) paljastaa ihmisestä paljon enemmän kuin vaikka speed dating, jonka Didierlaurent tuo teoksessaan lukemisen rinnalle.

Makulointikone luo surullisen ja haikean kehyksen tarinalle, ja siitä syntyy iso joukko metaforia ja mielleyhtymiä elämään ja kirjallisuuteen ja näiden kahden suhteeseen - ennen muuta kirjallisuuden arvostuksen vähenemiseen tai sen pelkoon ainakin. Kaikki tämä on kerrottu pienesti ja arkisesti, novellikirjailijan tarkkuudella. Isoa asiaa pienessä paketissa.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa
Tammi

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Tiukkaa yllätyksettömyyttä

Helsingin kirjamessuilla tuli kuunneltua Antti Tuomaisen tarinointia pariinkin otteeseen, ja sittemmin olen lukenut Parantajan ja Kaivoksen. Menköön siis kolmaskin. Synkkä niin kuin sydämeni ei lähtenyt ensimmäisellä kerralla vetämään, mutta kun sille antoi aikaa, tarina kyllä imi mukaansa.



Tuomaisen lause kulkee tässäkin hienosti. Rikosromaaniksi tarina on sikäli erikoinen, että yllättäviä käänteitä on perin vähän. Ärsyttävästi nimetty päähenkilö Aleksi Kivi selvittää äitinsä murhaajaa kaksikymmentä vuotta murhan jälkeen. Hankkiutuu epäillyn lähipiiriin ja lopulta selvittää asian. Melkein menee juonenpaljastamisen puolelle mutta ei ihan kumminkaan: tämän kirjan yllätys on se, ettei valtavaa yllätystä tulekaan. Koko ajan mennään kohti ratkaisua, loogisin askelin.

Vähäinen yllätysten määrä on sidoksissa kirjan varsinaiseen vahvuuteen joka on tiukkuus. Kaikenlaista tietenkin tapahtuu, mutta kaikki liittyy kaikkeen, ja langat solmitaan erityisen nätisti ja huolellisesti. Se on hieno juttu. Ihan yhtä tiivis tämä ei ole kuin Parantaja, mutta samaan suuntaan.

Kriittisen huomion voisi tehdä vaikka siitä, että paikka paikoin Tuomainen harrastaa pateettisia lauseita, jotka paistavat ainakin allekirjoittaneen silmiin muuten ehyestä tekstistä. Siis: "Kaikki oli sanottu. Kaikki oli selvää. Hän oli antanut minulle elämän, hän oli yrittänyt parhaansa, hän oli erehtynyt. Sellaista oli ihmisen elämä." Vaikka keittiöfilosofointi tapahtuukin hahmon suulla, se hiukan tökkää.

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni
Like