Kirjallisia

Kirjallisia

perjantai 27. marraskuuta 2015

Tuulipuku ja hiuslaatu tekevät suomalaisen

"Tykkäsin kovasti Rakkaudenhirviöstä, vaikka se on vain nuoren tytön kasvutarina." Tällaisin sanoin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon tänä vuonna voittanut Saara Turusen Rakkaudenhirviö on kirjailijan mukaan usein otettu vastaan. Se ärsyttää häntä: "mitä vikaa nuoruudessa tai tyttöydessä on?"



Ei kai niissä mitään muuta vikaa ole kuin se, että aihepiiri ei ole kovin omaperäinen. Ensimmäisen ovat kokeneet kaikki ja jälkimmäisenkin puoli ihmiskuntaa. Rakkaudenhirviön tarinassa ei ole mitään kovin kummallista, aika tavallista tallaamista vaan. Koulunkäyntiä, matkustelua, ahdistusta. Etsintää, sivullisuuden tunnetta. Omaelämäkerrallisuutta juuri sillä tavalla kuin esikoisromaaneissa usein on.

Mutta eipä palkintoja jaetakaan aihevalintojen perusteella. Niitä jaetaan sillä perusteella kuinka hyvin tarina on kirjoitettu, ja Turusen teksti toimii loistavasti, kirja on erittäin nautinnollista luettavaa. Tarina pitää otteessaan, eikä siihen tarvita räjähdyksiä eikä mitään muutakaan isoa. Vain pieniä asioita, niistä nautinnot ja hyvät tarinat syntyvät. Lisäksi Turusen kieli kasvaa hienosti päähenkilön mukana.

Ja kyllä siellä isoakin asiaa on. Turunen tutkailee suomalaista kansanluonnetta, sitä, kuinka synkkää ja tuppisuista elämä täällä on. Siitä meillä jokaisella on kokemuksia, ja siksi tämä kirja koskettaa jokaista. Tämän kirjan perusteella suomalaisuus kiteytyy kahteen asiaan, tuulipukuun ja etenkin hiuslaatuun.

"Kun kotimaani naiset kasvavat aikuisiksi, leikkaavat he tukkansa ihan lyhyiksi ja värjäävät ne kirkkaanpunaiseksi tai tumman luumun väriseksi. Ajattelin, että tämä olisi käytännöllinen ja sähäkkä, he sanovat, vaikka näyttävätkin pulleilta tikoilta." Tai "Tiedän, että äitini haaveilee sellaisesta, että aikuisena laulaisin kirkkokuorossa, pukeutuisin asiallisiin vaatteisiin ja eläisin tavallista elämää jonkun ohuthiuksisen miehen kanssa, joka tykkäisi käydä seurakuntatalolla."

Kuten minkä tahansa suomalaisen kirjakaupan hyllystä voi päätellä, suomalaisuuteen synkkyyteen kuuluu olennaisena osana sota, sitäkin Turunen ironisoi oivasti: "Kömpelöt naapurimaan ihmiset eivät osanneet hiihtää niin hyvin kuin kotimaalaiset ja niinpä he upposivat hankeen ja jäivät jumiin. Kotimaan ihmiset hiihtivät paikalle, ampuivat kuulan heidän kalloihinsa ja sen pituinen se."

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Tammi

torstai 26. marraskuuta 2015

Ajankohtaista laatujännitystä

Pidän Kristina Ohlssonin kirjoista, koska niiden taustatyö on vallan omaa luokkaansa. Yhteiskunnallinen näkökulma, tietynlainen maailmanpoliittisen tilanteen hallinta ja ajankohtaisuus vetoavat minuun aina riippumatta kirjan genrestä. Ja tietysti ruotsalainen kirjallisuus on sydäntä lähellä.



Ohlssonin Paratiisiuhrit (2014) ei ole aivan viimeisin kirja hänen tuotannostaan, mutta satuin lukemaan kirjan varsin sopivaan ajankohtaan. Kirjassa uhataan räjäyttää lentokone. Ruotsissa on pidätetty muslimiterroristiksi epäilty mies, joka uhataan karkottaa maasta aivan pian. Epäilykset hänen syyttömyydestään ja syyllisyydestään vellovat. Tämähän on aivan kuin viime viikkoisista ruotsalaisista uutisista. Bolidenissa pidätettiin terroristiksi epäilty irakilaismies, joka sittemmin vapautettiin. 

Ohlsson on asunut pidempiä aikoja Israelissa ja hän on alkuperäiseltä ammatiltaan "Lähi-itään ja EU:n ulkopolitiikkaan erikoistunut politiikan tutkija, joka on työskennellyt turvalisuuspoliittisena analyytikkona". Ja tämä paistaa kaikessa läpi - arvostan Ohlssonin asiantuntemuksella kirjoittamaa tekstiä paljon. Ohlssonin uusimman - Daavidin tähdet - ehdinkin jo käydä läpi aiemmin tänä syksynä. 

Turun messuilla tänä syksynä teemana olivat pohjoismaiset dekkarit ja sain kuunnella Kristina Ohlssonia parissakin paneelikeskustelussa. Siellä todettiin, että juuri kenenkään ruotsalaisdekkaristin kirjoissa ei ole yhteiskunnallista kritiikkia (Henning Mankell mainittiin mutta hänen poismenonsa uutisoitiin vasta messujen jälkeen). Ei siis Ohlssoninkaan vaan teksti on enemmänkin analyyttistä ja ajankohtaista. 

Jos seuraat uutisia, pidät ruotsalaisista dekkareista, jotka eivät ole ihan kevyimpiä, arvelen sinun pitävän Ohlssonin kirjoista. 

Kristina Ohlsson: Paratiisiuhrit
WSOY

maanantai 23. marraskuuta 2015

Britt-Marie, olipa hauska tutustua!

Vähän jo naurattaa, sillä taidan aloittaa useimmat blogipostaukseni pohtimalla, miten paljon suurmenestyksiä Ruotsiin mahtuukaan. Tällä kertaa menestyjä ei löytynyt jännityksen saralta vaan ihan vaan "Ruotsin jättimenestys nyt Suomessa".  Kirjan kannessa hehkutetaan naispuolista mielensäpahoittajaa, sillä toki saa kirjan myytyä ainakin minulle.



Britt-Marie kävi täällä on kirja naisesta, jonka elämä sellaisena kuin hän sen on oppinut tuntemaan, muuttuu. Juonesta en paljasta taaskaan ihmeemmin mitään, mutta kirjassa on siivoamista, jalkapalloa, siivoamista, ihmisiä, pieni paikkakunta, siivoamista, etenkin ikkunanpesua, rotta, muutama mies, ikkunanpesua ja kaikkea pientä, josta loppujen lopuksi tulee suurta. Britt-Marie vaikuttaa joissakin kohdin melko tutulta hahmolta. Hänen sukulaissielunsa - tosin tuskinpa ovat tavanneet - on selvästikin Silta-sarjan Saga Norén.

Takakannen mukaan kirja on "sydämeenkäypä" ja sitä se tosiaankin on. Luettuani suunnittelin ostavani kirjan kaikille mahdollisille ihmisille joululahjaksi, sen verran iloiseksi kirja tekee. Hauskakin vielä.

Jos pidät Mielensäpahoittajasta ja Saga Norénista, tässä on kirja juuri sinulle!

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä
Otava

Hotakaisen nerokkaassa uutuudessa etsitään kuulijaa

Jos taideteoksen arvoa haluaa mitata teoksen yhtenäisyydellä (niin kuin aika moni haluaa), Kari Hotakaisen tuore Henkireikä on erityisen arvokas. Se on oikeastaan monologi, ja siinä pyöritään koko ajan yhden ja saman asian, rikoksen ympärillä. Monenlaisia tarinoita silti kuullaan, hauskoja ja traagisia, älykkäitä ja vahvatunnelmaisia, niin kuin Hotakaiselta odottaa saattaa. Ykseys moninaisuudessa, moninaisuus ykseydessä.



Ja kaikkein nerokkainta on se koukku, jossa Hotakainen lukijaansa riiputtaa: jo ensimmäiseltä sivulta alkaa odotus. Kenelle kertoja puhuu? Jonkinlainen alistussuhde on kyseessä, mutta millainen? Henkireiässä ei etsitä murhaajaa vaan kuulijaa, idea on kekseliäs ja toimiva, ja tekstin imu on kova. Ja kun kaikki lopulta selviää, yllätys on melkoinen. Teos on kirjailijan kahdeskymmenesviides, ja yhä näyttää paukkuja löytyvän, tasainen (no on siellä heikompiakin niin kuin vaikka Iisakin kirkko) tuotanto sen kuin jatkuu.

Esimerkiksi tällaisista syistä Finlandia-palkinto voisi hyvinkin mennä taas Hotakaiselle.

No on kai siellä kritisoitavaakin. Hotakaiselle tyypillinen lakoninen aforistisuus on toisinaan läsnä ehkä vähän liikaakin, teksti hengittäisi paikoin paremmin jos se olisi höllempää. Tai sitten ei, mistä näitä tietää.

Yhtenä lankana kokonaisuudessa on kuorolaulu, jota kirjailija ei tietääkseni itse harrasta. Niinpä silmääni tökkää heti ensimmäinen musiikkiviittaus: "Yritin tapailla erään laulun sävellajia." Ei sävellajia voi tapailla, sävellaji on abstraktio. Säveliä tai sävelmiä voi tapailla, mutta ei sävellajia. Ja sitten, joitakin sivuja myöhemmin tuleekin mieleen, että ei hemmetti, ehkä Hotakainen onkin laittanut väärän ilmaisun tekstiin vain korostaakseen kertojan heiveröistä suhdetta musiikkiin. Kyllä on kiero jätkä. Ja nerokas.

Kari Hotakainen: Henkireikä
Siltala

torstai 12. marraskuuta 2015

Mihail on tyly jätkä

Helsingin kirjamessujen verkkopäiväkirjanpitäjille suunnatulla aamiaisen ja lounaan yhdistelmällä käväisi juttelemassa Mihail Šiškin, palkittu ja kiitelty venäläiskirjailija. Šiškinin teoksia on myyty 27 maahan, ja vuonna 2005 ilmestynyt Neidonhius toi kirjallisen läpimurron: teos muun muassa voitti Venäjän kansallinen bestseller-ja Suuri kirja -palkinnot.


Neidonhius on tänä vuonna käännetty suomeksi, ja koska olen jo pitkään halunnut päivittää itseäni venäläisen nykykulttuurin suhteen, teos piti ilman muuta ottaa luvun alle. Šiškin teki kirjamessuilla hyvän vaikutuksen, hän taisi olla ainoa, joka oikein erikseen otti Taiteen puheenaiheeksi. Sellainen käsitys minullakin Venäjästä on, sekä täältä katsoen että omakohtaisten käyntien perusteella: taidetta arvostetaan erittäin paljon, ja varsinkin klassikoita. Ihan taiteen itsensä vuoksi.

Mutta kyllä on tyly jätkä tämä Šiškin. Tai Neidonhius ainakin, muista teoksista en tiedä. Ensivaikutelmaa voisi luonnehtia esimerkiksi luotaantyöntäväksi. Ensimmäiset kaksisataa sivua olin aivan pihalla, ja aikani sinniteltyäni siirryin hyppelemään sivuja yli. Näennäisesti tekstissä tulkki (Šiškin työskentelee kääntäjänä sveitsiläisessä maahanmuuttovirastossa) keskustelee turvapaikanhakijoiden kanssa ja nämä koittavat esittää perusteita turvapaikan myöntämiselle, mutta käytännössä teksti loikkii aiheesta toiseen päättömän tuntuisesti. Tajunnanvirralta vaikuttavaa tekstiä jaksaa hetken, mutta ei kovin kauaa. Ei, vaikka siihen näyttää sisältyvän kaikenlaisia viitteitä maailmankirjallisuuteen, kansansaduista Agatha Christieen ja antiikin kirjoituksiin. Kirjan lopussa on pitkä selitys- ja huomautusosio.

Joo, syntyyhän siitä "kokemuksen kollaasi", niin kuin takakannessa luvataan, mutta myös aversio. Ei odotuksia, ei jännitteitä, ei konfliktia, ei mitään niistä keinoista joilla romaanit tapaavat lukijaansa mukana roikottaa. Toisin sanoen syitä kääntää seuraavalle sivulle ei oikein löydy. Muuta kuin se Taiteen eetos, jota tässä ilmeisesti metsästetään. Kun sitten tarinalinjoja tulee kaksi lisää, teksti saa muutakin imua kuin suorittamisen. Tulkin avioliiton hajoaminen Roomassa ja sadan vuoden takaisen venäläislaulajattaren päiväkirjamerkinnät kiskovat tarinaa ihan tavallisin keinoin, joten kirjassa pysyy kiinni pitämättäkin. Kunnes taas loppupuolella mennään jossain jota en kykene tavoittamaan, ainoastaan hyppimään ja suorittamaan. Mielenkiintoista on, että ilmeisesti nuo helppolukuisimmat päiväkirjamerkinnät ovat osin autenttista tekstiä: Šiškin on saanut niistä plagiointisyytteitä, jotka kirjailija on kuitannut sanomalla kirjoittavansa "seuraavan ulottuvuuden proosaa".

Säveltäjä Paavo Heininen sanoi joskus muinoin jotain sen suuntaista, että jos hänen musiikkinsa koetaan vaikeaksi, se johtuu vain huonosta perehtymisestä: kunnon kuulija oppii sinfonian ulkoa. Varmaan jos Neidonhiuksen lukisi esimerkiksi kymmenen tai vaikka vain viisikin kertaa, se avautuisi paremmin. Haaveilla saa, ja taiteilijan kai pitääkin.

Neidonhius heijastaa venäläisen kirjallisuuden perintöä, kuten takakannessa luvataan. Se on järkälemäisen iso, ja tunnelmassa on jotain dostojevskiläistä - tai yhtä lailla siinä voi nähdä Kafkan Oikeusjutunkin kaikuja. Tulkin osuuksissa on joka tapauksessa byrokratian ahdistava tunnelma, ja venäläisiin klassikoihin tämä yhdistyy minun silmissäni ainakin siinä mielessä, että minkäänlaista huumoria tai valoa ei juuri näy. Tai sitten olen liian pissakakkaorientoitunut huumorikäsityksissäni. 

Mutta kaiken edellä sanotun päälle pitää kyllä todeta että teksti on hienoa. Se on kaunista ja kiehtovaa, noin tekstin tasolla. Ja suomentaja Vappu Orlov on tehnyt huikean työn. Kirjallisten viitteitten lisäksi löytyy viisaita ajatuksia kuten että "matka pisteestä A pisteeseen B kuljetaan kilometreittäin, mutta elämän läpi kuljetaan ihmisestä toiseen", tai: "Mitä ankarampaa on jossakin yksien onnettomuus, sitä vahvemmin ja väkevämmin kuuluu toisten olla onnellisia toisaalla. Ja rakastaa kiihkeämmin." Jälkimmäinen sopii ainakin minun mielikuvaani venäläisestä arkiselviytymisestä historian melskeissä.

Neidonhius ei ole lukuromaani, se on lukijaansa monella tavoin koetteleva taideteos.

Mihail Šiškin: Neidonhius WSOY

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Äitiäkin jännittää - loistava kirjasarja ipanoille

Timo Parvela tunnetaan mm. Ella-kirjoista, joiden jännitys on sellaista, ettei se pahasti jää lasta vaivaamaan. Mutta lapsetkin kasvavat ja sietävät jännitystä enemmän. Siksi nappasin kirjastosta alkusyksystä, loppukesästä, Kepler62-kirjan, joka vaikutti mahdottoman kiinnostavalta (äidistäkin).

Kepler62 on itse asiassa kuusiosainen kirjasarja, jonka kirjoittajia ovat Timo Parvela sekä norjalainen Bjørn Sortland. Kirjasarjan on kuvittanut Pasi Pitkänen. Kirjat ilmestyvät samanaikaisesti Suomessa ja Norjassa, ja sarjasta on tähän asti tullut ulos kaksi osaa eli aloitusosa Kirja yksi: Kutsu sekä Kirja kaksi: Lähtölaskenta. 


(Kepler62 Kirja yksi: Kutsu, kuva WSOY)



Ensimmäisen kirjan kirjoitti Timo Parvela ja toinen on Sortlandin käsialaa eli täydellistä yhteiskirjoittamista tämä ei ole. Näiden kahden kirjailijan käsialat eroavat sen verran, että 9-vuotiaalla meni hetki kakkoskirjan aloittamisen jälkeen tajuta, että kyse on samasta tarinasta. 

Isoveli, lähes jo aikuinen, ihmetteli, että luetko tosiaan kuopukselle (Lars) Kepleriä. Hassu nimivalinta, siis. 

No se tarina. Kepler62 on tietokonepeli, jonka läpi pelaamisella saa lunastettua paikan uudisasukkaaksi toiselle planeetalle. Sen enempää en juonesta paljasta. Kiehtovaa scifiä, lapselle sopivaa, mutta 9-vuotiaalle tätä luen mieluummin yhdessä iltasaduksi, koska pohjavire on hiukan synkkä ja tapahtumista on hyvä keskustella. Nuorempi ei välttämättä kaikkea itsekseen tajuaisi, mutta tarinassa on sellaisia elementtejä, jotka puhuttelevat lapsia (isättömyys, äidittömyys, ufot, muut planeetat, orwellimaisuus). 

Kepler62 on kirjasarja, jota lukiessa äiti kysyy luetaanko vielä yksi luku. Olen nörtihkö äiti, mutta silti harmitti niin sanotusti ihan simona, kun näin tästä kirja-arvostelun ja kirja luokiteltiin poikien kirjaksi. 12-vuotias tyttärenikin on toisinaan iltasatua tullut kuuntelemaan, koska tarina on niin jännä. Miksi ihmeessä tällaisia tunkkaisia sukupuolijaotteluja tehdään? Siksikö, kun kirjan kannet ovat synkähköt? Kirjassa on tietokonepeli? Ja avaruusalus? Jestas. Ensimmäisen osan pääosassa ovat veljekset Ari ja Joni, mutta toisessa kirjassa tyttö, Marie. Tasa-arvoa hahmopuolella.

Harmi kyllä kirjasarjan kolmas osa ilmestyy vasta keväällä 2016. Sitä odotamme kuitenkin innolla, lapsikin. :) Joulupukin konttiin suosittelen kuitenkin näitä kahta ensimmäistä osaa

Timo Parvela, Bjørn Sortland:
Kepler62 Kirja 1: Kutsu
Kepler62 Kirja 2: Lähtölaskenta
WSOY



Jännä mutta melkein jo nähty

Paljonko sinne ruotsalaiseen dekkarieliittiin mahtuu? Harmittaa, koska en ole ottanut erityisesti talteen aktiivisesti harrastamieni ruotsalaisten uutuusdekkareiden kansiteksteistä luonnehdintoja top10-sijoituksista tai muuten kärkikastissa olemisesta. Niiden mukaan Ruotsin Top10-listalle mahtuu vuoden aikana aika monta kymmentä kirjailijaa.



Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt ovat kirjoittaneet dekkarisarjaa jo neljän osan verran. Luottokirjastossani kiltti kirjastonhoitaja näytti minulle uutuuskirjapinoa ennen kuin kirjat päätyivät uutuuskaruselliin. Mykkä tyttö lähti mukaani enkä kadu valintaani.

Taattua ruotsalaista jännitystä, hyviä hahmoja ja juonenkäänteitä. Roistous oli hiukan pääteltävissä mutta ei kuitenkaan ihan kokonaan.

Muttamutta. Mykkä tyttö kuulostaa tutulta. Siis mykkä lapsi. Joka piirtää. Piirtää kuvia rikospaikalta, koska ei kykene kertomaan roistosta. Kuulostaa tutulta, eikä edes ihan etäisesti. Jos olet lukenut "Millennium-trilogian neljännen osan", David Lagercrantzin Se mikä ei tapa, tiedät mitä tarkoitan.

Hjorthin ja Rosenfeldtin kirja on ilmestynyt viime vuonna, 2014 ja Lagercrantzin kirja tänä vuonna, loppukesästä. Yhtä kaikki, ruotsalaisten dekkareiden fanit kiittävät.

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: Mykkä tyttö
Bazar Kustannus

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Helsingin Kirjamessujen koostetta valokuvin

Helsingin Kirjamessuilla vietimme kaksi kiireistä päivää. Kiitokset järjestäjille! Meitä kirjabloggareita taas hemmoteltiin. Riensimme kaksi päivää sekä lavalta toiselle kirjailijoiden haastatteluja kuuntelelmassa että kirjabloggareille järjestetyissä tilaisuuksissa.

Oli hauska tavata tuttuja ja ihastella uutuuskirjoja. Tässä seuraavassa pientä valokuvakoostetta ja vähemmän tekstiä. (Pahoittelut kuvien laadusta. Tänä vuonna varasin käsilaukkuun tilaa kirjoille ja jätin järjestelmäkameran kotiin.)


Messuille astuminen oli jälleen pysäyttävä hetki. Silmänkantamattomiin toinen toistaan kiehtovampia osastoja.


Elina Hirvosta haastatteli Anna-Riikka Carlson.


Tubettajia. Tubecon-kirja oli messuilla loppuunmyyty, mutta päätynee pukinkonttiin perheen nuorille tubettajanaluille. 


Otavan kirjabloggaajien tilaisuudessa kuulimme Antti Tuomaista, Tua Harnoa ja Pasi Pekkolaa heidän uusista kirjoistaan.


Ihana Linda Liukas signeerasi ostamani lahjakirjan (Hello Ruby) ja antoi bonuksena pari linkkivinkkiä nuorille koodarinaluille. 


Carl-Johan Vallgren (Varjopoika) haastattelussa Akateemisen osastolla.


Kari Hotakainen, Anna-Leena Härkönen ja Tuomas Kyrö keskustelivat huumorista. Hauskojakin olivat.


Kauko Röyhkä kertoi uusintapainetusta Kaksi aurinkoa - kirjastaan.


Sofi Oksanen haastatteli Antti Tuomaista tämän uudesta Kaivos-kirjasta. Tämä olikin perjantain viimeinen ohjelma, jota seurasimme ja puoli kahdeksan aikaan illalla Messukeskus oli kovin hiljainen. 




Lauantaiaamu aukeni Bonnierin järjestämällä kirjabloggaribrunssilla. Esilämmittelimme hotelliaamiaisella, joten panostimme kahvin juomiseen. Brunssilla saimme kuulla kahdeksaa esikoiskirjailijaa, joista Roope Sarvilinnan Kateissa-kirjasta Tomi onkin jo blogannut ylistävästi.


Kuvassa Roope Sarvilinna (Kateissa), Vuokko Sajaniemi (Pedot, HS kirjallisuuspalkinnon ehdokas 2015) ja  Saara Turunen (Rakkaudenhirviö, HS kirjallisuuspalkinnon ehdokas). 



Energinen Ella Kanninen juonsi tilaisuuden tänäkin vuonna. On nautinto kuulla, miten hän parilla lauseella kuvaa kirjasta jotain olennaista ja saa kirjailijan kertomaan lisää. Tänä vuonna aikaa per kirjailija oli kuitenkin paljon vähemmän kuin viime vuonna, mikä oli sääli. Kuvassa (yllä) myös vasemmalta Kaisa Haatanen (Meikkipussin pohjalta, ilmeisesti hauska kirja, koska kirjailija vaikutti hulvattomalta. Tästä lisää tuonnempana, koska kirja on tuossa pöydällä pinossa), Erkka Mykkänen (Kolme maailmanloppua), Inga Röning (Hippiäinen) ja Jussi Seppänen (Kymmenottelu, HS Kirjallisuuspalkinnon ehdokas). Esikoiskirjailijoista jäi kuvaamatta Simo Hiltunen, jonka kirja Lampaan vaatteissa kertoo suomalaisista perhesurmista - tai perhemurhista, kuten kirjailija itse niitä kutsuu. 




Venäjä oli kirjamessujen teemamaa ja Mihail Siskin (suhuässillä) oli isona starana paikalla. Neidonhius on nyt Tomilla "työn alla". Muutama kirjabloggaaja kertoi tilaisuudessa kokemuksistaan ("ensimmäisistä kahdesta sadasta sivusta en tajunnut mitään"). 


Katja Ketulla oli kirjabloggareille reilusti aikaa ja kysymyksiä tulvikin uudesta Yöperhonen-kirjasta. Muutkin olivat huomanneet kirjasta veijaritarinan aineksia. Kettua haastatteli Anna-Riikka Carlson


Parnasson paneelikeskustelua kuunteli täysi salillinen väkeä. Anna Baijars, Anna Tomi, Kari Hotakainen (kuvassa) keskustelivat Karo Hämäläisen vetämässä paneelissa kirjallisuuden nykytilasta. 


Roope Lipastin Linnan juhlat veti ison katsomon täyteen väkeä. 




Sofi Oksasen uutuuden, Norman, esittely isoimmalla lavalla veti väkeä. Emme olleet paikalla ajoissa, joten varpistamalla sain tämän hassun kuvan, joka kertoo omalla tavallaan Oksasen vetovoimasta. Nooh, sinänsä mainio kuva, koska Oksanen regrammasi tämän Kirjallisia-blogin postaaman kuvan omalla tilillään. 




Kotiin lähdimme lauantaina iltapäivällä. Paljon jäi näkemättä, kuten esimerkiksi alakerrassa pidetyt Ruokamessut. Myllylahden ständillä kävimme pari kertaa ja siellä oli mukava nähdä Niina ja Lassi. Jaana Lehtiön kanssa ennätimme jutella hetkisen hänen uusimmasta dekkaristaan. Kun olimme jo melkein ulko-ovella, meidät pysäytti Entropia-kirjan kirjailijapariskunta (Helena Waris ja Janne Nykänen), jotka kiittelivät Tomia blogikirjoituksesta. Viimeksi juttelimme heidän kanssaan Turun Kirjamessuilla.

Lukupino on aikamoinen messujen jälkeen, mutta sen purkaminen on vain ja ainoastaan mukavaa. Eiköhän näistä (kuvassa yllä) löydy aika monta kirjaa, joita voi suositella pukinkonttiinkin. 

Helsingin Kirjamessut
Helsingin messukeskus 22.-25.10.2015