Kirjallisia

Kirjallisia

perjantai 30. lokakuuta 2015

Kymmenottelu on vaivan arvoinen

Helsingin kirjamessujen lauantaiaamu valkeni bloggaribrunssilla jo tuntia ennen kuin itse messut avautuivat. Meille esiteltiin kaksituntisessa tilaisuudessa kahdeksan esikoiskirjailijaa, ja lisäksi Katja Kettu ja Mihail Šiškin kävivät kertomassa opuksistaan. Tuon tilaisuuden hedelmät tulevat siis näkymään blogissa pitkän aikaa.



Hieno tilaisuus tuo brunssi, varsinkin kun tilaisuuden lopuksi saimme kirjoja mukaamme. Bloggareita kohdeltiin muutenkin messuilla kuin ihmisiä ellei peräti paremmin: pressitilassa sai istuskella ja kahvitella ja plärätä uutuuskirjoja.

Parikymmentä nidettä kulkeutui messuilta kotiin asti. Ensimmäisenä läjästä otin luvun alle Jussi Seppäsen Kymmenottelun. Se on novellikokoelma, jonka tekstit on ryhmitelty kymmenottelun lajien otsikoiden alle. Jotkut kertovat urheilemisesta, monet eivät. Teksti on tiivistä niin kuin novelleissa pitää, ja tyylit ja tunnelmat vaihtelevat komiikasta traagiseen, realismista satumaailmaan. Kertojana voi olla vaikka juoksumatka: Neljäsataa on paha rasti kun Seppänen sen taiten asettelee. Suosikiksi voisi nimetä useammankin näistä tarinoista (esimerkiksi kaikki tragikoomiset keihäänheittojutut), mutta nimetään nyt vaikka viimeinen, Kuoleman kierros. Se kertoo 1500 metrin juoksusta, tai oikeammin vanhoista jääräpäisistä ukoista.

Tykkään Seppäsen kielestä, se on luontevaa, tarkkaa ja rikasta, ja aiheiden leveä kirjo tekee myös hyvää. Seppänen kuljettaa lukijaa monenlaisissa maisemissa, heti alussa tehdään kamera-ajo kaupungin yltä pään sisään. Urheileminen avaa näkymiä ihmisyyteen ja etenkin suomalaisuuteen, mikä on tietenkin hauskaa ja kiinnostavaa.

Miksi novellikokoelmat eivät sitten keiku myyntilistojen kärjessä? No kun niitä on siinä mielessä raskas lukea, että vähän väliä pitää asennoitua uuteen ja taas uuteen maailmaan. Kymmenottelukin on tässä mielessä raskas, mutta vaivan arvoinen, ehdottomasti.

Jussi Seppänen: Kymmenottelu
WSOY

tiistai 20. lokakuuta 2015

Lipasti pistää pelkäämään

Minua pelottaa. Pelkoni aihe ei tällä kertaa ole kummitus tai mörkö tai hämähäkki tai edes tori vaan se, että Roope Lipastin tuore Linnan juhlat ei saa ansaitsemaansa huomiota. Se on nimittäin Lipastin paras kirja. Ja se on aika paljon se.



Erinomaisia kirjoja Lipasti on ennenkin kirjoittanut, varsinkin Rajanaapuri ja Perunkirjoitus ovat mainioita. Ja ne Kotivinkin kolumnit, arjen pienten asioiden karnevalisointi. Linnan juhlissa ei ole lainkaan talon tai pihan kunnostukseen liittyviä juttuja, mikä on Lipastille epätyypillistä mutta erittäin vapauttavaa, näköjään.

Mutta ei pelkkä remontittomuus vielä hyvää kirjaa tee. Hyvä tarina tekee. Linnan juhlat on oikeastaan Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien toisinto: mies menettää työnsä ja perheensä, ja sitten mennäänkin hullusta tilanteesta toiseen, ääneen nauramalla. Apuna päähenkilö Hannulla on persoonan treenaaja Mikko, ideatykki jonka mielikuvitusta ei arki tai mielenterveys kahlitse. Hannun maailmassa presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle pääseminen ratkaisee kaikki ongelmat ja Mikon maailmassa kaikki on mahdollista. Linnaan pääsyn esteitä on valtavasti, joten konfliktia riittää joka jaksoon niin kuin hyvässä kirjassa pitää. Ja isoimmat paukut on säästetty loppuun.

Hyvä tarinakaan ei yksin riitä. Tarvitaan lisäksi taidokasta kerrontaa. Lipastin iso kokemus näkyy, teksti kulkee jouhevasti ja luontevasti, mitään kikkailuja ei tarvita. Hauskuuden lisäksi Lipasti hallitsee kerronnan imun: löysää ei ole, kaikki kuvataan toiminnan kautta, näytä älä kerro pätee koko ajan.

Taidokkaan kerronnan lisäksi on hyvä jos kirja sanoo jotain maailmasta jossa elämme. Ja niin Linnan juhlat tekee. Se kertoo pienen ihmisen onnellisuuden tavoittelusta ja aika monesta muusta sellaisesta pienestä ja isommastakin asiasta joka meitä täällä liikuttaa. Esimerkiksi julkisuudesta ja vallasta, tai yksinäisyydestä ja ihmissuhteista.

Linnan juhlat on parasta huumoria mitä olen vuosikausiin lukenut, sitä piti säännöstellä ja makustella, että sen maailmassa sai viipyä mahdollisimman pitkään. Pelottavaa on, että humoristisuutta ei kenties oteta tosissaan, kaikki kiitetyimmät ja arvostetuimmat kirjat kun ovat viime aikoina olleet kovin vakavahenkisiä ja traagisia suorastaan. Ja koska Linnan juhlat ei sisällä lainkaan sotavuosien eikä Lapin historian kuvausta, Finlandia-ehdokkuus on valitettavasti vielä hieman epävarmaa.

Roope Lipasti: Linnan juhlat
Atena

Sivu ei käänny

Varsinkin musiikissa olen vilpittömän kiinnostunut kaikesta avantgardistisesta. Kokeileminen saattaa tuottaa parhaimmillaan jotain hauskaa, tai ainakin se voi avartaa mieltä jollain tavalla.



Kaj Kalinin Design-teoksessa proosarunot, aforistiset sarjat ja filosofiset kiteytykset seuraavat toisiaan ja muodostavat "vaikuttavan analyysin kaikkialle levinneen designin olemuksesta".

Juu. Mutta yhtään syytä kääntää sivua ne eivät minulle antaneet.

Kaj Kalin: Design
Siltala

lauantai 17. lokakuuta 2015

Täydellisen voipullan lähteillä

Porvoolaisen Jaana Lehtiön kolmas dekkari oli minulle mieluisaa luettavaa. Vuosi sitten luin ensimmäiseksi toisen, sitten toiseksi ensimmäisen ja nyt kolmantena luin Kolmas on ensimmäinen -dekkarin. Suosittelen kuitenkin etenemään kronologisesti, vaikka periaatteessa kirjat ovatkin itsenäisiä.



Kolmas oli ensimmäinen on näistä kolmesta dekkarista...niin...ensimmäinen, jossa on mukana takaumia historiaan. Lehtiö on yhdistellyt takaumat tarinaan niin, että lukija - minä siis ainakin - jää koukkuun niiden omaan tarinaan.

Rikoskomisario Juha Muhonen jatkaa omaan jäyhään mutta lämpimään tapaansa rikosten selvittelyä ja lempeästi kuvattua parisuhdettaan. Muhonen ei ole varsinaisesti oveluuden tai nokkeluuden ruumiillistuma, mutta hän on kelpo poliisi, joka pitää myös pullasta. Lehtiön kuvaus Muhosen löytämästä täydellisestä voipullasta on niin herkullinen, että hirvittää. Ainoastaan Denise Rudbergin leivonnaiskuvaukset nousevat samalle tasolle ja suosittelenkin Lehtiölle Rudbergin uusimpaan kirjaan, josta taannoin bloggasin, perehtymistä.

Kolmas oli ensimmäinen on dekkari, jolle toivon jälleen jatkoa. Kotimaiseen dekkarikenttään mahtuu edelleen ja tällainen reilut 350 sivua paksu kirja ennättää kasvattaa tarinan ja pitää otteessaan. Etenkin kirjan historiaan palaavat osuudet ovat huolella kirjoitettuja ja kiinnostavia. Mutta Hilkka Alitupa on sivuhenkilönä mahdottoman ärsyttävä, nyt siis jo kolmannessa kirjassa.

Jos sinäkin kiinnostuit, osallistu ihmeessä kilpailuumme ja voit voittaa oman kappaleesi tätä Lehtiön uusinta dekkaria! Osallistumaan pääset lukemalla tämän blogikirjoituksen, tykkäämällä ja kommentoimalla Facebook-seinällämme olevaan kilpailupostaukseen tai tähän blogikirjoitukseen haluaisitko lukea tämän kirjan voipullien, murhien vaiko Muhosen takia. Voittaja arvotaan torstaina 22.10 klo 12 ja mikäli voittaja sattuu tulemaan Helsingin kirjamessuille perjantaina tai torstaina, hän saa kirjan messuilla suoraan käteen. Voittajaan ollaan yhteydessä, mutta suosittelemme seuraamaan myös blogipäivitystä ja Facebookia, sillä aina eivät viestit voittajia tavoita heti.

Onnea arvontaan ja kiitokset Myllylahden kustantamolle palkinnon tarjoamisesta!

Jaana Lehtiö: Kolmas oli ensimmäinen
Myllylahti

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Kaksi on yksi

Entropia tarttui mukaani Turun kirjamessuilta, ja ehdin myös vaihtaa muutaman sanan kirjailijoiden kanssa yhteiskirjoittamisen metkuista. Kuulemma Helena (Waris) istuu tunnolĺisemmin tietokoneen ääressä ja Janne (Nykänen) ideoi, mutta toisaalta kummankin tekstiä teoksessa on, ja molemmat ovat käyneet koko tekstin läpi, niin että. Ota siitä nyt selvää.



Niinpä. Yhteiskirjoittamista ei Entropiaa lukiessa tarvitse miettiä hetkeäkään, sillä teksti on yhtenäistä ja loogista koko ajan, mitään saumoja tai eriäänisyyksiä ei ole. Se siitä siis, kaksi on yksi. (Tähän voisi laittaa nasevan vertauksen lapsesta ja vanhemmista mutten laita.)

Entropia kertoo lähitulevaisuuden Suomesta, jonka maaseutu on lähes kokonaan tyhjentynyt. Se on tyypillinen dystopia: harmaasävyinen, synkkäkin, ja sankari löytyy. Ja sankaritar. Ja moottorin pärinää ja verta ja räjähdyksiä, mutta paljon enemmän kuitenkin dialogia, ihmistä ja maisemaa. Onneksi, koska en ole räjähdysmiehiä. Pärinämiehiäkin vain keveällä kaasujalalla.

Onko Entropia hyvä kirja? On. Siinä on vetävä juoni, siinä on koko ajan toimintaa. Siinä on tiukasti rajattu ympäristö ja henkilögalleria, siinä ei haahuilla sinne tänne vaan hahmoilla ja tapahtumilla on suunta ja motivaatio. Se on kiinni ajassa, se puhuu maaseudun puolesta. Koska se sijoittuu tulevaisuuteen, kirjailijoiden on ollut muutamassa kohdin pakko turvautua selittämiseen, mutta enimmäkseen se on hahmojen toiminnan kuvausta niin kuin hyvän kirjan tulee olla.

Teoksen nimi ei aukene ollenkaan niin isosti kuin olisi voinut odottaa, ja alun Wikipediamääritelmä tuntuu siksi kovin irralliselta. Tämä johtunee siitä, että teokselle on suunniteltu jatkoa. Toivoa sopii että jatkossa haje saa täyttymyksensä.

Helena Waris ja Janne Nykänen: Entropia
Kustannus Aarni

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Miten huoli kääntyy väkivallaksi

Elina Hirvosen Kun aika loppuu on raju, kaunis ja ajatuksia herättävä kertomus väkivallasta, vastuusta ja perheestä meidän ajassamme. Romaanin preesens on parinkymmentä vuotta edessäpäin, maailmassa jossa tämänhetkiset ongelmat ovat kasvaneet entistä isommiksi, väestöräjähdys ja ilmastonmuutos etunenässä. Monin paikoin teoksen tematiikassa on yhtymäkohtia Jussi Valtosen viimesyksyiseen Finlandia-voittajateokseen.



Keskeisin teema on linkolalainen: väestönkasvua pitää hillitä, jollei hyvällä niin sitten pahalla. Kasvoton nettiyhteisö tarjoaa kasvualustan ääriaineksille. Romaani pohdiskelee sitä, missä kohdin ja mistä syistä maailmankuva voi vääristyä niin, että huoli ja välittäminen kääntyy väkivallaksi. Väkivallantekijän äidin näkökulma on hyvä, siitä aukenee näkymä - joka ei kuitenkaan lopulta selitä juuri mitään.

Hirvonen kirjoittaa vetävästi, rytmi ja nyanssit ovat hallussa. Juoni imee mukaansa, ja aihe kiinnostaa. Sen pitää kiinnostaa. Mutta on siinä ongelmansakin: näin isoista ja poliittisistakin asioista kun on kyse, kirjoittajan on pakko tinkiä "näytä, älä kerro" -periaatteesta, jotta perustelut toiminnalle saadaan esiin. Siksi teksti on paikoin dialogin muotoon valepuettua pamflettia, mutta onneksi enin osa tekstistä on kuitenkin vähemmän selittelevää ja enemmän toiminnan näyttämistä. Hyvä kirja.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY

Sunnuntaina Turun Kirjamessuilla

Turun Kirjamessujen kolmas ja viimeinen päivä aukeni lauantaita pilvisempänä. Ehkä säästä johtui väenpaljous tai sitten se vain tuntui siltä, sillä tavoitteemme sunnuntaille oli suurinpiirtein "Katja Kettu ja päämäärätön vaeltelu". Tavoite tuli saavutettua. Sunnuntaina pääsimme messuille yhdessä, sillä lauantai Tomilla kului konserttia arvioimassa.

Kurkkasimme ensin  lehdistötilassa olevat notkuvat kirjapöydät. Siellä oli parempi rauha selata uutuuskirjoja kuin ständeillä, sitä paitsi moni kustantaja loisti poissaolollaan messuhalleissa, mikä oli tosi tylsää.

Hyvissä ajoin puoli kahden jälkeen siirryimme Agricola-lavan tuntumaan. Kuuntelimme hetken sujuvasanaista Karin Ehrnroothia, jonka teksteissä varmasti on näkemystä. Kenties törmäämme hänen kirjoihinsa kirjastossa!

Katja Kettu pomppasi lavalle energisen kustannustoimittajansa kanssa juuri ajallaan, mutta heti kävi selväksi, että kirjailijalla oli tulipalokiire Helsinki-Vantaan lentokentälle eikä hän ihan ehtinyt täyttä 20 minuuttia meitä läsnäolollaan sulostuttaa. Katsomo oli aivan täynnä ja mekin jouduimme istumaan (valokuvausmielessä harmillisen) kaukana kirjailijasta.


Hauska yksityiskohta kävi ilmi: yksi Yöperhonen-romaanin alustavista ajatuksista syntyi Turussa Kellonsoittajankadulla. Vallan mainiota! Iso osa jutustelusta omistettiin kuitenkin kustannustoimittajan kerta toisensa jälkeen nostattamille aplodeille milloin Kätilö-elokuvan menestyksen kunniaksi, milloin käännösten lukumäärälle ja milloin millekin. 

Kustannus Aarnin osastoon oli myös hauska törmätä. Tomi on blogannut jo paristakin pienkustantamon kirjasta ja Pasi Luhtaniemen innokas esittely sai Tomin tarttumaan kustantamon uutuuteen, Entropiaan. Helena Waris ja Janne Nykänen vaihtoivatkin Tomin kanssa muutaman sanan yhteiskirjoittamisesta. Entropia päätyi Tomin lukulistan päällimmäisiin kerroksiin ja arviota tulee siis perässä. Kiitokset Kustannus Aarnille siis jo tässä kohtaa arvostelukappaleesta!



Helena Waris ja Janne Nykänen keskustelevat Tomin kanssa Entropiasta.

Ehdimme hetken pyörähtää myös ruokamessujen puolella ja Tomi kuunteli tovin Kaari Utriota. Kotiin lähdimme Otavan lahjoittamat Alastalon salit kainalossa. Niille löytyy arvostusta, mutta oli murheellista ja surkuhupaisaa kuunnella kansan syvien rivien kommentteja pikapankkijonon vieressä, ison kirjapinon äärellä.
- Otatko sääkin tällaisen?
- Mikä se on?
- No tällainen (lukee takakannesta) "raskaan sarjan romaaniklassikko".
- Aijaa. No ei se kauheesti paina. Anna vaan. 
Turun antivariaateissa ja kirpputoreilla saattaa hetken aikaa olla ylitarjontaa Volter Kilven tuotannosta. :) Messuyleisölle oli varattu sunnuntaiksi 10.000 nidettä.

Turun Kirjamessut pidettiin siis 2.-4.10. Turussa. 

lauantai 3. lokakuuta 2015

Dekkaripäivä Turun messuilla la 3.10

Vallan mainio kirjamessupäivä on nyt takana!

Turun Kirjamessujen teemamaana oli tällä kertaa Ruotsi ja paikalle oli saapunut ihailtavan sankka joukko ruotsalaisia dekkaristeja, joista pidän aivan erityisesti. Hyvissä ajoin ruksin ohjelmalehdestä kiinnostavat ohjelmanumerot sillä seurauksella, että ensimmäisen neljän tunnin aikana ehdin hörpätä pikaisesti kupin kahvia ja ostaa yhden kirjan. Muun ajan istuin tiukasti Agricola-lavan katsomossa tai auditoriossa.

Otin kotoa aamulla mukaan David Lagercrantzin uusimman kirjan, johon ihastuin ikihyviksi. Ajattelin, josko siihen ennättäisin saada omistuskirjoituksen. Jätin kirjan kuitenkin autoon, kun en viitsinyt sitä raahata mukana (544 sivua). Tulin kuitenkin heti toisiin ajatuksiin ja ryntäsin lähes heti sisään päästyäni hakemaan sen autosta (puuh). Samalla kipaisin ostamaan toisen suosikkini, Stefan Ahnhemin, ekan kirjan (ihana!) Pimeään jäänyt. Sen lainasin aiemmin kirjastosta. Olin tilannut Adlibriksestä Ahnhemin uusimman - Den nionde graven - mutta sepä ei ehtinytkään ajoissa perille (koska meille ei jaettu postia ollenkaan perjantaina (murr!)). 

Harvoin olen näin kiitellyt itseäni ennakkosuunnittelusta näin vuolaasti, sillä törmäsin arvon herroihin samalla käytävällä vain parin minuutin välein! Nyt on kirjoissa omistukset ja puhelimessa selfiet. Juuei, en julkaise selfieitä. :) Autolle juoksentelu sai aikaan hassunhauskan ilmiön tuskallisen hitaasti pois kasvavassa otsatukassani. Hassunhauskaksi tulkitsen ilmiön, koska se aiheutti bloggarikollegoissani tyrskintää ja suoranaista naurua. Myös aina hillitty ja korrekti lapsuudenystäväni Anna-Riikka Carlson heläytti raikuvan naurun yli täpötäyden kahvilan. No, voitte ehkä kuvitella. 



Bloggarikollegoiden (Kirsin kirjanurkka ja Kirsin Bookclub) kanssa tuli puheeksi näiden herrojen - Ahnhem ja Lagercrantz - yhdennäköisyys. Kyllä vain! Kapeakasvoisia käkkäräpäitä molemmat, toisella pieniruutuinen ja toisella suuriruutuinen ruskea puku. 



Saavuin kesken ensimmäisen kiinnostavan paneelin, jossa mukana olivat ruotsalaiset kirjailijat Kristina Ohlsson (Daavidin tähdet), Anna Lilhammer sekä kotimaiset kirjailijat Outi Pakkanen ja Leena Lehtolainen. (kuva alla)



Sitten kuuntelin paneelikeskustelua, jossa mukana olivat Johan Theorin, Håkan Nesser ja Stefan Ahnhem (alapuolella olevassa kuvassa kaksi viimeksi mainittua) sekä Pekka Hiltunen. Koska paneelissa oli ruotsalaisia kirjailijoita (ja yksi suomalainen) ja olemme Turussa, puhuttiin paneelissa tietysti englantia!

Stefan Ahnhem ja Håkan Nesser

Sama myöhemmässä paneelissa, jossa ruotsalainen toimittaja haastatteli neljää ruotsalaista englanniksi. Miten noloa! Turha piipittää mitään kansainvälisistä kirjamessuista. Suomen lisäksi kuulin puhuttavan vain ruotsia. Helsingin kirjamessuilla ruotsalaisia haastateltiin ainakin viime vuonna järjestäen ruotsiksi. Niin, mikäs se meidän toinen virallinen kielemme olikaan? Tämä englanniksi haastatteleminen olikin päivän - ja ehkä messujen - ainoa särö muuten loistavasti hoidetuissa messuissa. 

Ahnhemilta kysyttiin, tuleeko Fabian Risk -kirjoja vielä näiden kahden lisäksi lisää. Hän ei suostunut kertomaan, koska se tietysti paljastaisi, kuoleeko päähenkilö vai ei, "like reading with a life-jacket on".

Seuraavaksi lavalle astui suoranainen viihdemies David Lagercrantz. Hänen kirjansa Se mikä ei tapa on myynyt vajaassa parissa kuukaudessa jo kolmisen miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti. Ei huono. Mutta ehkä osa tuota teatraalisuutta ja viihteellisyyttä ovat nuo rankat odotukset, mitä Millennium-sarjan jatko-osalle asetettiin. Lisbethiä ei voinut kirjoittaa kolmen lapsen äidiksi eikä Stieg Larssonin tavaramerkki eli monimutkainen juonenkehittely sallinut mitään helppoa ratkaisua. Seuraavan osan - sellainen tulee tietysti, vaikkei Lagercrantz sitä suoraan luvannutkaan - jälkeen hän ehkä jo osaa relata.

David Lagercrantz ja haastattelijana Jaakko Lyytinen

Lagercrantz kertoo heränneensä keskellä yötä (ainakin se kuulostaa jännemmältä) juoni-ideaansa muistaessaan aiemman lehtijutun ruotsalaisesta autistisesta pojasta, joka ei puhunut, mutta jolla yllättäen olikin ilmiömäinen valokuvamuisti, jonka avulla hän piirsi tarkkoja kolmiulotteisia kuvia. Ja puhetta tuli myös alkuluvuista, nörttiydestä ja NSA:sta. No, lukekaa kirja, niin ymmärrätte. 

Jännä tieto oli se, että Lagercrantzilla on kesäasunto Inkoossa! Hän kutsui koko yleisön käymään, mutta jätänpä kuitenkin mainitsematta tarkemman sijainnin.

Kuvassa vasemmalta oikealle: Kristina Ohlsson, Stefan Ahnhem, Anna Lilhammer, Håkan Nesser sekä keskustelun moderaattorina Kerstin Bergman.

Oli myös todella mielenkiintoista kuunnella Kristina Ohlssonia taustoittamassa viimeisintä kirjaansa. Håkan Nesserin huikean monilukuinen tuotanto antoi pontta sanoille, mutta kukaan kirjailijoista ei myöntänyt tuovansa tarkoituksella yhteiskunnallista kritiikkiä kirjoihinsa, vaikka sitä toisinaan onkin niistä luettavista. Ohlsson tosin harmitteli Liza Marklundin poisjäämistä messuilta, sillä Marklundilla olisi hyvinkin voinut olla sanansa sanottavana.

Niin juu, kuuntelin hetken myös Matti Rönkää, jonka uutuuskirja Eino on vasta ilmestynyt.


Matti Rönkä sekä haastattelun viittomakielelle tulkanneet opiskelijat. 

Ensimmäinen messupäiväni oli siis varsin dekkaripainotteinen. Tai siis ihan vaan dekkareita, mitä nyt tuo Röngän uutuus nyt ei olekaan dekkari. Sivukorvalla toki kuuntelin Roope Lipastia ja Alivaltiosihteerikin veti hauskaa showta. 

Huomenna jatkuu - voi miten hauskaa! Mahdollisesti ennätän piipahtaa Ruokamessujenkin puolella...

Turun (kansainväliset) Kirjamessut 2.-4.10.2015