Kirjallisia

Kirjallisia

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Tanskassakin osataan Sillan tunnelmissa

Olen tainnut ottaa tavaksi rohmuta kaikki pohjoismaiset uutuusdekkarit ja -jännärit heti jos vaan sellaisia näen. Se onkin osoittautunut mainioksi toiminnaksi, sillä olen löytänyt monta uutta suosikkia. Tanskalaiset ovat toistaiseksi olleet vähemmistössä, mutta nyt löysin sarjan, johon aion jatkossakin tarttua.



Tanskalaiset Lene Kaaberböl ja Agnete Friis ovat yhdessä kirjoittaneet Nina Borg -sarjaa, johon en ennen olekaan törmännyt.

Otsikossa viittaan Silta-sarjaan ja mietinkin, mistä tuo mielleyhtymä tulee. Tanskassa ollaan, mutta Juutinrauman siltaa ei taideta kertaakaan ylittää. Kirjassa on kuitenkin samoja elementtejä: perhe, lapsia, terrorismin pelkoa, epämääräistä ja todellista uhkaa.

Tarina alkaa Unkarista, jossa romanipojat yrittävät löytää elannolleen kohotusta. Heidän löytönsä on pelottava, etenkin kun pojat eivät tajua sen vaaraa ja saattavat itsenesä ja muita alttiiksi tuolle vaaralle.

Romanikerjäläisiä on Suomessakin ja kantaväestön suhtautuminen on torjuvaa. Kunnia tälle kirjalle, ymmärrän nyt paljon paremmin, miten kurjista olosuhteista itä-Euroopan romanit lähtevät toiveikkaina.

Kirja on kirjoitettu hyvin, tarina on pienieleinen ja koukussa pitävä. Huomasin valvovani aivan tarpeettoman pitkään, vaikka tarkoitus oli lukea "enää viisi minuuttia" ja sitten vielä hetki.

Suomentajalle (Aino Ahonen) annan satikutia. Sivulla 356 on kummallinen termi: "...oli nostanut jalkansa pitemmän sohva päälle ja työntänyt tilaäänilaitteeseen toisen James Bond -filmin..." Siis mihin? Tilaäänilaitteeseen? Kehotan kääntäjää (ja kustannustoimittajaa) tutustumaan kotiteatterimaailmaan, jota en mitenkäään mystikseksi voi luonnehtia. Surround sound system on termi, jota en noin kääntäisi. Tosin en alun perinkään käyttäisi moista termiä, joten jäljet saattavat johtaa kirjailijakaksikkoonkin. Töksähti pahasti.

Viitaten edelliseen kappaleeseen kirjan hauskin kohta löytyy Kiitokset-osuudesta, jossa lukee näin (s. 450): "Kumpikin kirjailija haluaa lisäksi erikseen korostaa, että mahdolliset virheet ja puutteet ovat vain ja ainostaan toisen syytä." :)

Ja toinen hauska asia (tämä ei ole muuten ollenkaan hauska kirja) on viittaukset suomalaisiin. Roistoista yksi on suomalainen Tommi, jonka luonteen hyvyydestä ei löydy pilkahdustakaan. Hänet tunnistetaan suomalaiseksi, koska todistajista joku kertoo hänen englantinsa kuulostavan samalta kuin Duudsoneilla...

Jos siis pidät Silta-sarjasta, kehotan etsimään Nina Borg -sarjaa kirjastosta. Kyllä näiden parissa viihtyy!

Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis: Hiljainen huomaamaton murha
Siltala

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Näitä tarvitaan välillä

Synkähkön Ehtoolehto-rupeamani jälkeen kaipasin jotain muuta ja hetken mielijohteesta nappasin kirjaston uutuuskarusellista kyytiin Marian Keyesin Nainen joka varasti elämäni -uutuuden. Kirjan kannessa on glitter-korkkarit ja uumoilin kirjaa hömpäksi. No ei se ollut. Tai no, oli siinä kepeyttäkin, mutta vasta luettuani kirjan etsin lisää kirjailijasta, joka ei ole mikään esikoiskirjoittelija. Marian Keyes kuvaa itseään feministiksi, jonka mielestä huulipuna ja korkkarit eivät tee hänestä tyhmää. Mainio asenne. Fiksumpaa chick-litiä, siis.



Juu, kirjassa on hömppäelementtejäkin mutta niin taitaa olla ihan normielämässäkin. Raskas tai yhteiskunnallinen ei tämä kirja ole mutta aiheet eivät silti ole ihan kepeimmästä päästä.

Nainen sairastuu, menettää liikuntakykynsä, parantuu, eroaa, aloittaa uuden suhteen, julkaisee vahingossa menestyskirjan, rimpuilee toisen kirjan luomisen kanssa, kasvattaa teinejä, parisuhdekriiseilee ja laihduttaa. Aivan näin helppo ei kirja kuitenkaan ole vaan kaikessa on vakavampi vire ja lukija saa törmätä monesti kysymyksiin, joita rupeaa itsekin pohtimaan. Mitkä elämän valinnat vievät oikeasti johonkin parempaan? Saako näennäisellä helppoudella jotain parempaa? Mistä kannattaa luopua?

Booky kuvaa irlantilaista Marian Keyesiä mimmikirjallisuuden edustajaksi, se lienee chick-litin suomennos. Tätä uutuutta ei varmaan kirjaston normihyllystä bongaa ihan heti, mutta muuta hänen tuotantoaan varmaan löytyy kesän uimarantaseuraksi, jos haluaa hiukan fiksumpaa chick-litiä lukea.

Marian Keyes: Nainen joka varasti elämäni
Tammi


Kaikki ainekset

Ehtoolehto-trilogiassa on kaikki ainekset. Aihe on ajankohtainen ja puhuttava, kieli on elävää ja kirjoittaja hyvin älykäs, nokkelakin. Kuolema Ehtoolehdossa aloitti trilogian ja se lähti hiukan kankeasti vauhtiin mutta oli vallan hauska. Kakkososaan, Ehtoolehdon pakolaiset, petyin, koska odotukseni olivat niin korkealla. Trilogian päätösosa, tämä Ehtoolehdon tuho, sai lastikseen kaikki odotukset.



Kahdessa ensimmäisessä osassa oli vilauteltu, koettu ja pohdittu asioita, jotka jäivät totaalisen kesken ja jättivät odottamaan kulminaatiotaan päätösosaan. Onni-vainaan hämäräbisnekset, Mika Korhosen katoaminen, Ehtoolehdon kummallinen hallinto. Ja kuinkas kävi? Kaikkia sivuttiin vain hiukan, juuri sen verran, että voi sanoa asioiden jotenkin selvinneen, kai. Ei niin saa tehdä!

Ehtoolehdon tuhossa palvelutalosta on kadonnut kaikki henkilökunta. Älyseinät hoitavat asioista tiedottamisen, yhteydet lääkäreihin, ruumiintoimintojen tarkkailun ja viihteen. Ruokaa saa 3D-tulostimesta, joka tarjoilee ravintotahnaa eri väreissä ja muodoissa, kuten avaruusasemalla. Robotit hoitavat ihmisiä, hissi puhuu ja rotat valtaavat Ehtoolehdon. Kuvaus on absurdi, se menee jo yli. Teknologiaan pohjautuva kauhuskenaario toki herättää ajatuksia, mutta onko se tämän kirjan tehtävä? Minua näiden hauskojen ja nokkelien vanhusten elämä ahdisti eikä kirjan lukeminen ollut oikeastaan hauskaa eikä jännittävääkään. Jo pelkästään palvelutalon asukkaiden ylilääkitseminen, sen pelkääminen, selvittäminen ja purkaminen, henkilökunnan asiantuntemattomuus ja palveluasenteen puuttuminen sekä arkipäivän kommellusten kuvaaminen rikoksilla höystettynä olisi riittänyt.

Ehtoolehdon Irman ja Siirin kaltaisia huumorintajuisia, yli 90-vuotiaita tarmonpesiä on olemassa. Olen saanut kunnian seurata sivusta ystäväni naapurin, 95-vuotiaan iloisen ja reippaan naisihmisen, elämänviisauksia, kommelluksia ja elämästä nauttimista. Rikoksia hän ei kai ole selvittänyt, mutta tarmoa riittää, myös putkiremontin keskellä.

Kyllä, ahdistuin kirjasta. Pohdin sitä kovastikin lukiessani ja päädyin siihen, että ahdistus johtui siitä, että palvelutalon teknologisaatio tuntui niin väärältä. Toivon ja uskon, että edistys ei kehity siihen pisteeseen, ettei ihmistä enää missään vaiheessa hoitaisi toinen ihminen. Tai että ruoka tulisi värikkäänä tahnana. Tärkeitä asioita yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Irma ja Siiri hoitavat homman kotiin, ilmeisesti, ja ihmiset ottavat asiat jälleen hoitaakseen, toivoakseni. Äh, Minna Lindgrenin teksti toimii ja ylin ajatus on älykäs. Silti tarina olisi toiminut tehokkaammin, jos yhteiskunnallinen sanoma olisi tarjoiltu hienovaraisemmin, koska siihen Lindgren kyllä pystyisi. Jos et vielä ole koko trilogiaa lukenut (vai jääkö se trilogiaksi?), on se kuitenkin ehdottomasti ajatuksia herättävää luettavaa.

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho
Teos

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Romantikko evoluution kätilönä

Panu Rajala on kirjoittanut ja kirjoittaa huikealla tahdilla: 2000-luvulla kirja per vuosi. Eikä mitään pikku täytetavaraa, vaan isoja järkäleitä. Tuorein teos, Olavi Paavolaisen elämäkerta Tulisoihtu pimeään on yli 600-sivuinen.



Tämä on kaiketi seitsemäs teos jonka Rajalalta luen, ja se on takuuvarmaa tavaraa. Detaljirikas teksti dokumentoi Paavolaisen elämän tarkasti ja ulottuu pitkälle kohteensa ympärille, luo yhteyksiä koko 1900-luvun alun suomalaiseen kirjalliseen kenttään. Tietenkin, onhan Rajala jo ehtinyt kirjoittaa mm. Sillanpäästä, Jylhästä ja Waltarista kokonaiset elämäkerrat ja enemmänkin.

Kieli on koko ajan huolellista, elävää ja mukaansa tempaavaa, pitkä kirjoittajakokemus tuo varmuutta ja erityistä syvyyttä tekstiin. Kummallisin puute on se, että kirjan alussa ei kerrota Paavolaisen syntymäpäivää. Netistähän sen tietysti löytää, mutta...

Ihmisenä Olavi Paavolainen oli aikamoinen pissapää; keikarimainen narsisti, joka kohteli etenkin naisia sikamaisen huonosti. Oli hän toki paljon muutakin, mutta eihän murhaajallekaan tuomiota siitä langeteta, kuinka hän hyvänä päivänä käyttäytyy. Tämä käy kirjasta selkeästi ilmi, mutta tuomitsemaan Rajala ei lähde, vaan suhtautuu kohteeseensa lämmöllä ja ymmärtäen. Viisaasti.

Sillä eiväthän Paavolaisen ansiot synny ihmisyyden vaan taiteen saralla. Se, että taiteen tekemistä ympäröivä elämä saa ison sijan, on Rajalan teoksille ominaista, ja siitä on myös kiistelty eniten. Minun mielestäni se on parasta, tällaista kirjaa lukee kuin romaania. Kerronta imee mukaansa ja pitää mukanaan.

Ennen muuta Rajala kuitenkin on romantikko. Lämpimän yleisotteen lisäksi romanttisen ilmeen kirjalle antaa runsas vanhahtavien ilmaisujen käyttö: käänteiset sanajärjestykset siellä täällä, yksittäiset sanat kuten royalisti tai homoseksualisti - ei sitaateissa, vaan Rajalan omassa tekstissä.

Kulttuurihistoria ei synny itsestään, sillä ei ole evoluutiota darwinilaisessa mielessä. Tarvitaan kirjoittajia, kätilöitä, jotka nostavat olennaisen esiin ja pitävät merkittävät asiat, ihmiset ja teokset elossa, innostavat uusia sukupolvia ottamaan selvää menneestä. Ja sen Panu Rajala osaa.

Korjaus 14.5.2015: Kyllähän tuo syntymäaika kirjan alusta löytyy, sivulta 16. Hätäis-huolimaton lukija ei sitä vain heti huomannut.

Panu Rajala: Tulisoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen elämä
WSOY


maanantai 11. toukokuuta 2015

Matematiikka ei ole tärkeää, nainen on

Tänä vuonna kirjan ja ruusun päivänä saatiin kaupan päälle Kari Hotakaisen Kantaja. Kuten aikaisempinakin vuosina, teos on pieni ja hiukan välipalamainen.



Päähenkilö on teoreettista filosofiaa opiskellut Timo Kallio, joka ei oikein ole saanut elämän syrjästä kiinni: koulutusta vastaavaa työtä ei ole, eikä naista ole rinnalle löytynyt. Hanttihommissa hautausmaata hoitaessa ehtii miettiä monenlaista, esimerkiksi keksiä kuolleille ihmisille elämiä. Nämä elämät ovatkin ehkä kirjan messevintä antia. Vaikka Hotakaisen lause on nasevaa, tarkkaa ja oivaltavaa, on hän kyllä kirjoittanut parempaakin. Lopussa päähenkilön elämään syntyy toivoa, naisen muodossa tietenkin.

Vaikka kirja on pieni ja välipalamainen, Kantaja kertoo sittenkin aika isosta asiasta. Nimittäin parisuhteen merkityksestä elämän laadulle. Kun ihmislapsi käy koulua, hänelle syntyy helposti kuva siitä, että mitä paremmin ja enemmän opiskelee, sitä paremmin elämä sitten aikanaan sujuu. Ja lukiossa voi vielä syntyä täydellisen virheellinen käsitys siitä, että matemaattisilla taidolla olisi jotain merkitystä pärjäämisen kanssa.

Ei ole. Elämän laatu syntyy siitä, minkälaisen puolison itselleen sattuu löytämään.

Kari Hotakainen: Kantaja
Kirjakauppaliitto

tiistai 5. toukokuuta 2015

Arvottamisen avain

Pienkustantamo Plan B syntyi, kun Jan Zographos oli saanut käsikirjoituksestaan joka paikassa hylkäävän lausunnon: "ei sovi kustannusohjelmaan". Blogitekstissään Zographos kääntää tilanteen edukseen: kustantamot suoltavat samaa tasalaatuista tavaraa massoja ja markkinoita varten, kuin McDonalds hampurilaisiaan, ja tämä käsikirjoitus ei sovi tuohon valmiiseen muottiin. Niinpä Zographos päätyi perustamaan oman kustannysyhtiön, joka haluaa haastaa ja hämmentää, tehdä toisenlaista, vaarallista kirjallisuutta.



Ihailen Zographosin asennetta. Ei lannistuta, vaan mennään sisuuntuneena tulta päin. Näinhän maailmaan pitää suhtautua.

Naarmu on Plan B:n ensimmäinen julkaisu. Se on oikeastaan kahdeksan pitkän novellin kokoelma, mutta erilliset tarinat liittyvät toisiinsa siten, että yhden päähenkilö on toisen sivuhenkilö tai sukulainen. Kieli on hyvää ja kerronta sujuvaa, yksityiskohtaista ja tarkkaa, mutta kustannustoimittajalle olisi ollut käyttöä. Pieniä kirjoitusvirheitä on lähes joka sivulla, ja karsimista olisi sisällönkin puolesta paikoin voinut tehdä ja kielikuvia hioa. Tarinat ovat mielenkiintoisia, varsinkin viimeinen, Somalian sisällissodasta kertova. Myös Audi-kuskista kertova nimitarina on kiehtova sekoitus Tuomas Vimmaa ja Amerikan Psykoa.

Zographos ottaa blogitekstissään mainitsemansa vaarallisuuden ajatuksen vähän liian konkreettisesti: tarinoita yhdistää väkivalta tai sen uhka. Rikollisten ja muiden luusereiden elämästä ei kuitenkaan synny kovin vaarallista tai aina edes mielenkiintoista kirjallisuutta - paitsi ehkä dekkareissa tai Jari Tervon kaltaisten komiikan mestareiden työpöydillä.

Naarmu pistää kyllä lukijansa ajattelemaan, kuten Zographos sanoo. Mistä tässä oikein on kyse? Somalisoturin tarinassa (ja jonkin verran myös Audi-jutussa) on selkeä yleishumaani pohjavire, mutta muissa tarinoissa ei niinkään, eikä kokonaisuuden teema tai idea siksi oikein aukene. Tarinat jäävät erillisiksi kertomuksiksi väkivaltaisten luusereiden hölmöilyistä. Tai hölmöily on huono sana: kustantamo luonnehtii olevansa "ehdottomasti huumorilla höystetty", mutta minulle Naarmun huumori ei oikein avaudu.

Lisäksi Naarmu pistää lukijan ajattelemaan sitä, miksi kirjailija sai hylkäävät päätöksensä. Totta on, että Suomessa julkaistaan tavattoman paljon esimerkiksi toisen maailmansodan aikaan sijoittuvia kuvauksia, mutta markkinoiden ehdoilla menevän viihdekirjallisuuden lisäksi julkaistaan kyllä valtavasti hyvää ja heterogeenistä tavaraa. Millaisin perustein kirjallisuutta sitten arvotetaan? Kielen tuoreus ja huolellisuus ovat tietysti yksi asia, mutta muuten luulisin, että "näytä, älä kerro", on arvottamisen avain. Käytännössä tuo ohje tarkoittaa kai sitä, että tekstin pitää kertoa jostain muusta kuin mistä se näyttää pinnalta katsoen kertovan. Tuota syvyyttä jäin Naarmusta kaipaamaan.

Jan Zographos: Naarmu
Plan B -kustannus

Välipaloja

Toisinaan tulen lukeneeksi kirjoja, joista en viitsi tai jaksa blogata. Joskus kirjat ovat vaan jotenkin mitäänsanomattomia, vaikka saatan nauttiakin niiden lukemisesta. Niistä ei vain ole mitään erityistä kertomista. Ihan kivoja.



Juuri edellisessä blogitekstissä kirjoitin Carl-Johan Vallgrenin Varjopojasta, josta en ollut ihan ehdottoman vakuuttunut. Kelpo jännäri, mutta ei ihan eturivistä. Sama taisi käydä Katarina Wennstamin Petturille. Jälleen ruotsalainen jännäri (ehkä pidän niistä taukoa nyt...) ja hahmoiltaan ja juoneltaan ihan ok. Uusi dekkarisarja suositulta kirjailijalta (jolta tosin en ole mitään lukenut aiemmin). Viharikos, jalkapalloilija tapetaan julmasti hänen vaihdettuaan seuraa. Naisnäkökulmaa, seksuaalivähemmistöjä, lieroja miehiä. Tarina on hyvä ja yksityiskohdat ja juonen kuljettaminenkin onnistuvat, mutta ratkaisua pitkitetään turhaan. Lukija - minä ainakin - on valmis oikeudenkäyntiin jo aiemmin ja ronttimaisen rikollisen huono luonne on selvillä jo aiemmin.

Ruotsalaisen rikoskirjallisuuden faneille suosittelen Katarina Wennstamin Petturia, jos ei ole vaaraa ruotsalaisgenren yliannostuksesta.

No, jos vaikuttaa siltä, että alan pikku hiljaa kyllästyä ruotsalaisjännäreihin, niin Anna Gavaldan Parempaa elämää antoi toisenlaisen kokemuksen. Olen pitänyt kovasti Anna Gavaldan kirjoista ja nappasin mielelläni Parempaa elämää uutuushyllystä mukaani. No ei olisi pitänyt.

Kuva: Gummerus


Kirja kertoo kahdesta ihmiskohtalosta. Gummeruksen sivuilla todetaan näin:

"Parempaa elämää kertoo gavaldamaisen kepeällä otteella kaksi koskettavaa tarinaa aikamme ihmisistä, jotka pyrkivät valheellisuudesta kohti aitoutta."

Juu. "Kepeä ote" on kaunis ilmaisu. Jaksoin ensimmäisen tarinan, ihmiskohtalon ja juuri kun alkoi tuntua siltä, että tarina puhuttelee, se loppui ja alkoi uusi kohtalo, yhtä neuroottinen ja sitten en enää jaksanutkaan. Jep. Tunnustan, että jätin kirjan puoleen väliin, sitä ei usein tapahdu, mutta olen antanut itselleni luvan jättää kirjoja kesken. Joskus se jää harmittamaan, usein ei. Nyt ehkä aivan hitusen, mutta en vaan jaksanut. Ensimmäinen tarina oli mieleenpainuva mutta sen päähenkilö niin neuroottinen ja itsessään piehtaroiva, että siihen jäi. Joskus näinkin.

Katarina Wennstam: Petturi
Otava

Anna Gavalda: Parempaa elämää
Gummerus



maanantai 4. toukokuuta 2015

Halki poikki ja pinoon

Olen lukenut innolla länsinaapurin jännityskirjailijoiden tuotantoa, pinoittain. Osa on tarrannut mukaansa niin, että unet ovat jääneet vähiin joko lukuinnon tai kauhu-unien takia. Monen kirjan takakannessa verrataan aiempiin ikoneihin: Liza Marklundiin, Henning Mankelliin tai Stieg Larssonin Millennium-trilogiaan.

Myös Varjopoikaa hehkutettiin kovasti. Näin jo ennakkomainontaa ennen kirjan ilmestymistä ja huomasin monen bloggarin napanneen kirjan heti sen ilmestyttyä. Minä törmäsin kirjaan vasta nyt, mutta vielä se oli uutuusstatuksella, onhan se kuitenkin tänä vuonna ilmestynyt kirja.



Carl-Johan Vallgren on takaliepeen mukaan "Ruotsin arvostetuimpia nykykirjailijoita". Niitähän riittää, sen saa lukea lähes joka kirjan takaliepeestä. Hän on tietysti myös kuvatailija ja muusikko, mistä tulee mieleen Erik Axl Sund -kirjalijakaksikko. Luetteko pienen epäuskoisuuden rivieni välistä? 

Varjopojan tarinassa on mielenkiintoisia käänteitä, tarina vie mukanaan. Se ei ole pätkääkään ennalta-arvattavissa, mikä on erinomainen piirre kirjassa. Päähenkilö, Daniel Katz, ei ole mukava heppu ja horjuu lain väärälläkin puolella. Silti hän on hyvis, kuten kaverinsakin, joita onneksi löytyy. Katz lavastetaan rikoksen tekijäksi ja hän lähtee käpälämäkeen. Tie vie pitkin Ruotsia ja myös Dominikaaniseen tasavaltaan. Pidän kovasti korkean teknologian liittämisestä rikoskirjallisuuteen, remestelystä, etenkin silloin, kun taustatyö on tehty hyvin, uskottavasti. Lukijalle tulee tunne, että kirjailija on tiedeuutisensa lukenut ja vähän syvemmälle myös. 

Varjopoika aloittaa Danny Katzin tutkimuksista kertovan sarjan, tietää kirjan takalieve. Kirjan loppupuolella osa tapahtumista saa päätöksensä, mutta selvästi Dannyn oma tarina sekä hänen toveriensa kohtalot jätetään avoimiksi, jotta jatkolla on jotain ideaa. 

Lajissaan tämä ei ollut ihan parhaimmistoa, mutta hyvä kuitenkin. Luen varmaankin Vallgrenia lisää, kunhan kirjastossa törmään. Ruotsalaiset nyt vaan osaavat, tosin näyttävät osaavan myös toisiltaan inspiroitumisen. 

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika
Otava