Kirjallisia

Kirjallisia

lauantai 28. helmikuuta 2015

Lasiruumiit puistatti ja tuli uniin

Erik Axl Sund -nimisen ruotsalaiskaksikon Varistyttö-trilogia ihastutti ja koukutti. Tarina vei mennessään ja osoittautui monikerroksiseksi ja yllätyksiä täynnä olevaksi. Trilogian ensimmäisestä osasta ennätinkin jo kirjoitella ja seuraavat osat ovat kirjoitusjonossani.



Kun kirjastossa bongasin herrakaksikon uutuuden "Lasiruumiit" pikalainana, pakkohan se oli mukaan napata. Odotin paljon! Takakannen arviossa mainittiin sanat "syvästi inhimillinen" ja jopa "hellän kaunis". 

Ensimmäisen lukuillan jälkeen heräsin keskellä yötä ahdistaviin painjaisiin. Toisena päivänä harkitsin jopa kirjan jättämistä sikseen, mutta en sitten kuitenkaan tohtinut. 

Kirjassa tehdään ja tehtaillaan itsemurhia mitä synkimmillä tavoilla. Kaiken taustalla soi synkkä ja raa'aksi hahmotettava death metal, nuoriso viiltelee itseään ja voi pahoin. Miettiessäni kirjan tunnelmaa ja tapahtumapaikkoja, miellän kaiken harmaana, ahdistavana, pimeyden aikaan tapahtuvana (siis illalla, yöllä) ja sumuisena ja pölyisenä. Kaikin puolin synkkää, siis. 

Lasiruumiit on itsenäinen teos, ei siis suoranainen jatko Varistyttö-trilogialle, mutta samoja henkilöitä tarinassa on. Tällekin on ilmeisesti luvassa jatkoa, tosin en kykene hahmottamaan, että miten. Suurinpiirtein yhdelle päähenkilöistä käy hyvin, mikä ehkä on hiukan liioittelua, mutta toiveikas ei tämä kirja ole. 

Jos Varistyttö minulle myytiin kuvailemalla, että "Stieg Larssonin Millennium-trilogialla pyyhitään pöytää", en aivan samanlaisiin luonnehdintoihin lähtisi tällä kertaa. Lasiruumiit on niin synkkää tavaraa, etten löydä siitä mitään yhtymäkohtia mihinkään itselleni tuttuun. Onko se sitten huono merkki? Ei välttämättä, mutta toisinaan kirja nappaa mukaansa sen osuttua joihinkin oman elämän tarttumakohtiin. Nyt voin vain olla iloinen, että tämä ei osu. Mieltä tämä kalvaa kuitenkin pitkään. Ja jälleen mietin, että miten ne Helsingin kirjamessuilla tapaamani kaksi hiljaista, ujoa rokkitähdeksi stailattua miestä kykenevät synnyttämään näitä tarinoita. 

Jos painajaistensietokykysi on hyvä, lue tämä.

Erik Axl Sund: Lasiruumiit
Otava


tiistai 24. helmikuuta 2015

Kun tarina on tärkein

Viime syksynä blogiamme lähestyi sähköpostilla kirjailija Antero Nieminen, joka kysyi, haluaisimmeko lukea ja arvioida hänen toisen rikosromaaninsa nimeltä Nollatoleranssi. Kirja on omakustanne ja koska niitä tulee harvemmin luettua, vastasimme kyllä, mutta emme luvanneet kovin nopeaa lukuvauhtia.



Luimme kumpikin kirjan, mutta koska "rikosromaani" kuuluu enemmän minun tontilleni, ehdotti Tomi, että minä kirjoittaisin arvion.

Lukemisesta on jo tovi, mutta asiaa on pitänyt pureskella. Itse asiassa mistään muusta kirjasta emme ole ennen blogiin kirjoittamista jutelleet näin paljon. Kirjasta on puhuttu myös moneen otteeseen ystävien kanssa.

Vaikka dekkarien ystävä olenkin, rikosromaanit, poliisijännärit eivät minua sytytä. Alamaailman välienselvittelyt, narkkarit ja huumevelat ovat puistattavia aiheita. Yritin kerran lukea ruotsalaisen, kiitellyn Jens Lapiduksen kirjaa, mutta jätin sen alkusivuille jonkin teollisuusalueella tapahtuneen niskalaukausteloituksen jälkeen. Ei kiinnostanut.

No miten tämän nyt sitten oikein sanoisi... Voi kunpa Antero Niemisellä olisi ollut lähipiirissä joku oikein hyvin kielioppia tunteva ystävä. Jo kirjan takakannen tekstissä on kirjoitusvirheitä, päähenkilöpoliisin nimessä oli kirjoitusvirhe ja kirjan tekstissä kovinkaan moni yhdyssanan osa ei ole toista puoltaan löytänyt. Pilkkuja sen sijaan tekstissä on enemmän kuin tarpeen. Jos minua häiritsevät oikein kunnolla kustannustoimitettujen kirjojenkin kirjoitusvirheet, nyt harmitti aika paljon.

Kun aloin lukea kirjaa, voihkin virheitä ääneen. Tomi rohkaisi vieressä (hän oli käynyt samat voihkimiset läpi lukiessaan kirjan ennen minua) minua jatkamaan lukemista, sillä virheiden taustalla on kuitenkin tarina. Ja olihan siellä. Vaikka rikosromaanit eivät kiinnostakaan, löysin kirjasta oikein mukavan juonen, joka kuitenkin houkutteli lukemaan. Vainajia pukkaa, kiristys ja uhkailu kukoistavat ja poliisi on neuvokas. Kirjailija vaikuttaa tuntevan poliisislangia - vai onkohan se rikollisslangia - ja tapahtumat ovat genreen perehtymättömälle uskottavia.



Päällimmäinen ajatukseni kirjan lukemisen jälkeen on pohdinta siitä, mitä ammattiataitoinen kustannustoimittaja olisi tälle kirjalle voinut tehdä. Jo kieliasun oikaisu tekisi kirjasta ihan toisenlaisen. Entä millaisia omakustanteet ovat yleensä? Niitä en ole lukenut, vaikka tiedän, että esimerkiksi Elisa Kirjasta niitä saa parilla eurolla luettavakseen. Minkälainen käsikirjoitus pääsee oikein kustantajalle julkaistavaksi? Miten helposti kustantajan edustaja näkee tarinan kielioppipuutteiden takaa? Pitääkö kaikkien kirjailijoiden osata kieltä täydellisesti?

Kirjaa on saatavilla mm. Bookysta ja mikäli rikosromaanit kiinnostavat, lue ihmeessä. Vielä enemmän kannustan lukemaan kirjan, mikäli sinua kiinnostavat omakustanteet ja aloittelevat kirjailijat ilmiönä. Sillä tarina on kuitenkin tärkein, eikö?

Antero Nieminen: Nollatoleranssi
BOD (Books on demand)



Nerokas musiikiton runoteos

Muutama viikko sitten kirjoitin yrityksistäni hypätä suomalaisen nykylyriikan maailmaan. Projekti jatkui, kun WSOY ystävällisesti lähetti minulle Marianna Kurton uunituoreen Rottakuningas -runokokoelman.



Kaikki ihmiset tykkäävät lyriikasta, useimmiten tosin lauletussa muodossa. Laululyriikasta on helppo saada kiinni, ja hyviä tekstintekijöitä on paljon. Musiikitonta lyriikkaa sen sijaan lukee vain harva, ja syy on kai se, että ollakseen uskottavaa taiteena lyriikka ei saa olla liian helposti aukeavaa. Muuten tulee paha kriitikko ja iskee kitsch-aseella.

Tässä mielessä Marianna Kurton Rottakuningas on nerokas teos. Se on modernin monisyinen ja monitulkintainen, avoin ja 2000-luvun runon keinoja monipuolisesti hyödyntävä, mutta samalla myös varsin helposti lähestyttävä.

Ensimmäisessä luvussa esitellään Mies, jota kiinnostaa terra incognita, eläinmaailman kummajaiset: harppi heilauttaa / unelmia paperille, fauna kehittää / mielikuvituksen, kasvaa armottoman tieteen / voimalla, kartta kuin kirje / kadotetulle: luonnoksia, lupauksia / litistyviä kohti napaa. Siitä eteenpäin jokainen runo esittelee vuorollaan jonkin erikoisen eläimen, kuten vaikka hullumuurahaisen, australiankuutiomeduusan tai karhukaisen.

Kas näin Kurtto kirjoittaa: karhukainen kestää kaiken, röntgensäteet / ja rantaloman sadassa asteessa, ulkonäön / kuin nallekarkki: sokeri / nesteyttää ja syksy tulee huutaen, onko karhulla / pyöreät korvat, kokonainen talvi / aikaa nukkua? kyllä, kymmenkertaisesti / se horrostaa, kuollut elävä / samettikolttu niskassaan - ja niin edelleen. Tieteellinen fakta limittyy assosioivan kielen kanssa ja näin teksti pysyy hyvin kasassa ja silti kurottaa leveisiin merkityksiin, ajatuksiin elämästä.

Marianna Kurtto: Rottakuningas
WSOY

perjantai 13. helmikuuta 2015

Sydämellisissä tunnelmissa

Sain iloiselta ja aurinkoiselta kirjailija Niina Withiltä luettavaksi molemmat Stella-kirjat ja ilahduin niistä kovasti. Kirjat polttelivat lukupinossa ja halusin lukea ne peräjälkeen. Vasta tämän blogin myötä olen päässyt lukemaan myös kotimaista chick-litiä luettuani sitä ennen lähinnä Sophie Kinsellaa ja vain englanniksi.



Mieto flunssa piti minut pedissä muutaman päivän ja siihen olotilaan oli tämä rautaisannos Stellaa juuri oikea rohto. Kirja päivässä -tahti esti taudin pahenemisen ja mieliala pysyi korkealla.



Stella on vajaa kolmikymppinen naisihminen, joka pienten ja suurempien epätotuuksien kautta joutuu pulaan niin työssä kuin kotonakin. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu ja tietysti pariutuminen siinä sivussa on merkittävä aihe.

Anu Holopaisen Ilmestyskirjan täti oli myös Myllylahden kustantama ja sen päähenkilö inhosi neuroottisesti miehensä tätiä. Riikka Pulkkisen kirjoittama Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän kertoo myös päähenkilön päähänpinttymistä. Bridget Jones - kaikkien chick-lit -hahmojen äiti - on neuroottisuuden ruumiillistuma ihan joka kantilta. (Ja lisäpäivitys: Laura Paloheimon Mama mojo n päähenkilön päähänpinttymä on myös tärkeässä roolissa kyseisessä saman genren kirjassa.) Nautin näistä Stella-kirjoista kovasti, mutta hiukan vaivasi tuo jatkuva soheltaminen ja touhuaminen. Miksi tämän genren kirjoissa on pakko sählätä, puhua sivu suunsa ja kokea niin kummallisen vahvasti? Chick-lit ei ole ihan ominta aluetta, mutta ihmissuhteet toki kiinnostavat.

Niina With on sujuvakynäinen ja uskottava kirjoittaja. Teksti ja henkilöhahmot elävät ja tapahtumat etenevät pääosin loogisesti, mitä nyt toilailut menevät hiukan yli. Ensimmäisen kirjan (Taisit narrata, Stella) nettideittailu ja toisen kirjan (Joko taas, Stella) bloggaaminen olivat kivoja teemoja ja kirjan keveämmät aiheet olivat varmasti kohdeyleisöönsä osuvia. Eniten pidin työpaikan kuvauksista ja ne tuntuivatkin kirjan realistisimmilta kohdilta. Tunnistin kirjan kohtauksista monenkin entisen projektini tilanteita.



Stella-kirjoihin oli ilo tutustua ja varmasti luen seuraavankin osan. Kaiken kirjallisuuden ei tarvitse olla raskasta ja ajatuksia herättävää, Stellat piristävät ja veivät flunssan harmituksen pois. Kurkistin Turun alueen kirjastojen Vaskikirjaston tietokantaan ja huomasin, että ainakin puolet Niina Within Stella-kirjoista on Turun alueellakin lainassa. Jos siis haluat piristävää chick-litiä kotimaisiin ympyröihin sijoitettuna, lue ihmeessä!

Niina With: Taisit narrata, Stella
Niina With: Joko taas, Stella
Myllylahti


keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Synkkä, synkempi, Fossum

Norjalaisen Karin Fossumin dekkarit perehtyvät ihmisluonteeseen ja -mieleen ehkä enemmän kuin rikoksiin. Kuolemat ja rikokset ovat sivuseikkoja ja romaanin hahmojen mieli on päänäyttämö.



Nappasin kirjastosta Fossumin kirjan nimeltä Paha tahto ja on pakko myöntää, että työntelin sitä sivummalle muutaman kerran iloisempien kirjojen edeltä. Paha tahto nimenä ja synkkä kansikuva, joka kuvaa Kalmalampea (hilpeä nimi), eivät sovi lukijalle, joka kaipaa piritystä.

Karin Fossumin dekkarien vähäeleinen komisario Konrad Sejer ei puhu paljon ja hän antaa tilaa epäillyille ja näiden lähipiirille. Kalmalammen lisäksi ruumiita putkahtelee Hohkalammella. Kirjan pahikset ovat luotaantyöntäviä, hyvikset hiukan alistuneita.

Veri ei roisku eikä kuolemalla mässäillä. Eniten kirja opettaa ihmisistä, heidän heikkouksistaan ja hyvän ja pahan ikuisuuskiistasta. Suomennos on huomattavan sujuvaa.


Karin Fossum: Paha tahto
Johnny Kniga
suomentanut: Tarja Teva

maanantai 9. helmikuuta 2015

Lyriikkaa etsimässä

Lainasin kirjastosta kolme tuoreehkoa runokirjaa päästäkseni kärryille suomalaisen lyriikan nykytilasta. Satunnaisotannalla mukaani päätyi Jenni Haukion esikoisteos Paitasi on pujahtanut ylleni (joka oli uutuushyllyssä koska siitä on otettu hiljattain toinen painos), Pauliina Haasjoen Einari Vuorela -runopalkinnon viime vuonna saanut Hiukset, sekä miesnäkökulmaa edustava Harry Forsblomin Kuuluisia miehiä nesteessä.

Kaikilla on puolensa.



Forsblomin runot kommentoivat ympäröivää maailmaa koko ajan, sinne tänne sinkoilevat kirjalliset intertekstuaaliset viitteet ja myös digitaalinen maailma ovat alati läsnä. Ne aikaansaavat hauskoja mielleyhtymiä ja oivalluksia, mutta ne myös ärsyttävät, sillä näin tiiviit viittaussumat alkavat pian tuntua itsetarkoitukselliselta kikkailulta.




Haasjoen tekstit ovat haastavia, eivätkä ne tarjoa helppoja lukukokemuksia. Mitta ja rytmi ovat hyvin vapaita, äänteellistä leikkiäkin on vain vähän - tarttumapinta on siis pieni. Mutta syventymällä niistä aukeaa jotain, jota on vaikea määritellä. Jotain isoa, jotain kovin pientä. Jotain kiehtovaa.




Suomen tunnetuin runoilija sai viime lauantain Kingissäkin huomiota: "presidentin tyttären" Jenni Haukion esikoisrunokokoelma voitti valtakunnallisen Runo-Kaarina -kilpailun vuonna 1999. Sen runot ovat tämän pikku pinon helpoimpia, mikä ei ole negatiivinen arvio. Kokoelmassa liikutaan järven rannalla sijaitsevan kesämökin maisemissa, monesti yksinkertaisissa tunnelmakuvissa, ja kun metaforatkin aukeavat melko helposti, tekstin parissa viihtyy. Tästä on hyvä aloittaa.

Lyriikka vetoaa minuun erityisesti siksi, että siellä l'art pour l'art -iskulause elää ja voi paremmin kuin kenties millään muulla taiteenalalla. Taide taiteen vuoksi on nimittäin kivaa.

Saman asian toinen puoli on se, että runous on kuin jazz: pienen piirin, asianharrastajien oma juttu. Yleisö koostuu enimmäkseen niistä, jotka eivät vielä ole päässeet parrasvaloihin mutta tahtoisivat sinne.


Jenni Haukio: Paitasi on pujahtanut ylleni
Savukeidas

Pauliina Haasjoki: Hiukset
Otava

Harry Forsblom: Kuuluisia miehiä nesteessä
ntamo


sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Älä tule paha lotto, tule hyvä lotto.

Kerran jo kirjastossa poljin jalkaa harmista, kun joku rouva nappasi uutuushyllystä Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein ihan nenäni edestä. Nyt kun kirja oli uudelleen tarjolla, en epäröinyt. (Tosin en juuri epäröi, jos tarjolla on jokin kirja, jota olen jo haikaillut.)



Anna-Leena Härkösen tuotanto on tuttua ja vinosti hymyillen on ollut ihana todeta, että hänen näppiensä kautta avautuva maailma vaikuttaa riemastuttavan realistiselta ja tutulta. Kolumneillaan hän on juuri se, joka ei epäröi laukoa totuuksia ja kysyä ääneen niitä kysymyksiä, joihin kaikki kihisten haluavat vastauksen mutta eivät kehtaa itse kysyä.

Kaikki oikein kertoo pariskunnan elämästä lottovoiton jälkeen. Elämä on ollut varsin normaalia, parisuhde mallikas ja murheet aika pieniä. Miehen alkoholinkäyttö ei tosin aina pysy kohtuudessa ja rouvan shoppailu lähteeä toisinaan lapasesta, mutta miedosti kuitenkin. Kun tileillä on yhtäkkiä seitsemän miljoonaa euroa, nousevat eritoten pettymykset ja harmitukset pintaan.

Kirjan takakannessa lukee, että Anna-Leena Härkönen kertoo "riemastuttavan tarinan". No ei se kyllä riemastuttava ollut, synkkä ennemminkin. En hihittänyt, korkeintaan hymähtelin, mutta vain sille, että kuvaus oli niin realistista ja aitoa. Lotossa on tämän kirjan lukemisen aikaan ollut jo kahdesti tarjolla kaikkien aikojen jättipotti, joka nousee jälleen ensi lauantaiksi. Tämän kirjan luettuani en ole enää aivan varma, uusinko vakkaririvini ensi lauantaille.

Onneksi en tunne Anna-Leena Härköstä henkilökohtaisesti. Olisi pelottavaa joutua aineistoksi johonkin hänen kirjaansa. Toisaalta olisi kiehtovaa joskus viettää iltaa niin tarkkasilmäisen ja älykkäästi maailmaa havainnoivan henkilön kanssa. Härköseltä on juuri ilmestynyt kirjoituskokoelma Ihana nähä, jonka haluan ehdottomasti myös lukea. Pelkkä kirjan nimi on jo osuva.

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein
Otava


Runollisen lumoava jättiläinen

Luin syksyllä Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet, ja ihastuin.

Juhani Lindholmin vuonna 2009 suomentama Kafka rannalla oli nyt seuraava askeleeni Murakamin maailmassa, työkaverini Päivin suosituksesta.




Kafka rannalla on yli kuusisataasivuinen järkäle. Siksi on selvää, että siltä ei pidä odottaa tiiviillä tavalla kiehtovaa kielenkäyttöä vaan laveampaa ilmaisua. Tarina etenee vuorovedoin: kahden hyvin erilaisen ihmisen kulkua seurataan maailmassa, joka ei ole ihan arkinen, ja lopulta nämä kaksi tarinaa nivoutuvat yhteen.

Mikään ei ole suoraviivaista, ei kovin ennalta-arvattavaa (eipä tietenkään kun ollaan realismin tuolla puolen), mutta mielenkiintoista kyllä, ja Murakami osaa annostella asiat oikein. En kykene lukemaan fantasiaromaaneja lainkaan, vilpittömistä yrityksistäni huolimatta en kykene. Mutta Murakamin realismintakaisuuteen uppouduin mielelläni. Lumoava kokonaisuus muodostuu varsin runolliseksi: kuten hyvä runo, se pistää ajattelemaan, mutta samalla huomaa, että mitään lopullista ratkaisumallia tulkintaan ei ole.

Ja paikoitellen kerrontakin riehaantuu runolliseksi, kas näin: "Seison kahden sotilaan kanssa puolivälissä rinnettä, katson alas ja tunnen väreiden vaeltavan sisälläni. Merkit asettuvat uuteen järjestykseen, metaforat muuntuvat toisiksi ja minä alan ajelehtia pois itsestäni. Olen perhonen ja liitelen luomakunnan äärillä. Maailman laitojen tuolla puolen on alue, missä tyhjyys ja aine käyvät saumattomasti yksiin, missä menneisyys ja tulevaisuus muodostavat jatkuvan, päättymättömän silmukan."

Musiikki-ihmisen mieltä lämmittää tietysti se, että Murakami näyttää sirottelevan taidemusiikin klassikoita kirjoihinsa tavan takaa, tässä Beethovenia erityisesti.

Takakannessa kerrotaan ensimmäisenä Murakamin olevan Japanissa "varsinkin nuorten lukijoiden suosikki". Ehkä tämä on totta, mutta en kyllä ihan tuolla kärjellä lähtisi itse tätä teosta Suomessa markkinoimaan. Ihan aikuisten kamaa on tämä.

Pitkän tekstin aikana ehtii rakennella paljon, kokonaisen maailman. Siksikö olivat Finlandia-ehdokkaatkin keskimääräistä paksumpia?

Haruki Murakami: Kafka rannalla
Tammi

maanantai 2. helmikuuta 2015

Julma maailma ja niin turhaan

Jälleen kerran - kiitos vanhempieni! - pääsimme Tomin kanssa ensi-iltaan Logomoon. Turun kaupunginteatteri on evakossa edelleen ja väistötilat Logomossa ovat jo käyneet tutuiksi. Lehtien palstoilta olemme saaneet lukea poliittisista väännöistä teatteriremontin budjetoinnista ja remontin venymisestä. Hyvää kannattaa odottaa ja halvalla harvemmin saa hyvää.



Meganin tarinasta olin etukäteen lukenut ja hiukan vaivautuneena odotin ahdistavaa tarinaa kiusaamisesta. Herkän tyttären ja hänen kahden veljensä äitinä aihe ei voi olla koskettamatta. 11-vuotiasta tytärtäni en mukaan kuitenkaan ottanut ja illan aikana monesti pohdin, miten hän tarinaan (fiksuna, kypsänä mutta kovin herkkänä) olisi suhtautunut. Onneksi 16-vuotias isoveljensä pääsee Meganin tarinaa maaliskuussa katsomaan nuorisovaltuuston kanssa.

Ensimmäinen puoliaika sujui itse Meganin tarinaa seuratessa. Nuorisodialogia - oikein autenttista ja osuvaa - sekä perhe-elämän kuvausta ja sitä kiusaamista. Meganille kävi huonosti, sen kai voi paljastaa, mutta se ei ole tämän tarinan suurin pointti. Väliajalle kävellessämme pohdin miten tarina tuosta jatkuu. Pääasiathan jo näimme, onko toinen puoliaika vain syyllisten etsimistä ja syyttelyä? 

Väliajalla jaoimme kerrassaan hupaisan teatterileivoksen, jossa komeili päällä itse teatterinjohtaja Mikko Koukin kuva. Gluteeniton leivos oli keveä ja raikas, ja ihan hömppä. Siis vallan mainio. Väliajalla viimeistään huomasi, että yleisö ei ollut ihan samanlaista kuin vaikkapa Kvartetin ensi-illassa. Nuoremman väen - jopa meitä nuoremman :) - osuus oli silmiinpistävä, vaikka joukkoon toki jokunen minkkistoolakin mahtui.



Erätauon jälkeen alkoi se kiintoisampi osuus. Väliajalla pohdimme, mitä Amerikka tässä tarinassa oikein tarkoitti. Väliajan jälkeen sen oikeutus korostui. Vaikka tarina voisi sijoittua minne tahansa, ihan minne puolelle Suomea tai muuta Eurooppaa, oli ihmisyyden pöllöydet, raadollisuudet ja viat helpompi kuvata amerikkalaisuuteen projisoituina. Vastenmieliset hahmot ehkä alleviivasivat hiukan tarpeettomankin kovasti ilkeyttä, tyhmyyttä ja ahneutta, mutta toisaalta yleisön heterogeenisuuden takia se on jopa välttämätöntä. Jos tarinan pitää puhutella yhtä lailla teinejä kuin heidän vanhempiaankin, kenties isovanhempia ja ilman muuta kaikkia nuorten kanssa tekemisissä olevia, pitää sen sortua varmuuden vuoksi kliseisiinkin. Eikä se haitannutkaan, ollenkaan.

Meganin kohtalon selvittäminen eteni toisin kuin olimme ajatelleet. Vaikuttavin kohtaus oli vanhempien välien murtuminen riitakohtauksessa, jossa juoksumatto oli katseenvangitsija. Vanhempien erilainen tapa suhtautua tapahtuneeseen ja omaan suruunsa oli myös kiintoisaa. Kimmo Rasilan esittämä isä teki huiman työn ja hänen surunsa ja siihen sekoaminen oli realistista. Hänen reaktioistaan mielestäni aidoimmat ja koko näytelmän ydin oli isän hahmon kaksi kertaa toistaessa sitä pohdintaa, että ihmisten naamatusten riidellessä kehon kieli auttaa hahmottamaan tilannetta mutta että yksin julmia lauseita lukiessaan saattaa alkaa niihin uskoakin, kun niitä lukee kerta toisensa jälkeen.

Ajatuksia herätti myös aikuisten sekaantuminen, myös pahassa. Aikuiset, vanhemmat ja muut osalliset, eivät tässä olleet vain curling-vanhempia tai välinpitämättömiä vaan osalla heillä oli myös aktiivinen pahantekijän rooli. Vastenmielisiä hahmoja olivat poliisi ja stetsonblondi, sekä perikonservatiivisen republikaanitädin arkkityyppi juristina. Pahattareksi nousee Kirsi Tarvaisen esittämä Bean kauhea äiti.

Päällimmäiseksi ajatukseksi minulle nousi kysymys siitä, miten saada nuori tajuamaan, että kaikkeen ei tarvitse mennä mukaan? Miten se edes voisi olla vain nuorten asia, kun aikuisetkin oikeassa elämässä haksahtavat nigerialaiskirjeisiin, postimyyntimorsiamiin ja nettiauervaaroihin? Miten saada nuoret uskomaan isän viesti siitä, että ilkeiden rivien lukeminen aivan yksin voi saada ilkeilyn kohteen uskomaan ilkeydet? Ja vaikka nuori toimisikin oikein, voiko kukaan olla varma, että kiusaamiseen puututaan ja että aikuiset toimivat oikein?

Muutamia epäjohdonmukaisuuksia tarinaan osui ja nekin jäivät vaivaamaan. Miksei Meganin ottamaan selfieen palattu uudelleen vaikka sen ottaminen ja ikuistuminen oli esitetty vaikuttavasti? Näytelmän nuorisokieli oli, kuten jo alussakin mainitsin, hyvin autenttista. Ainoat hymyt (tässä kappaleessa ei yleisö päässyt kertaakaan nauramaan) minulta herui lasten ja vanhempien välistä sanailua seuratessani. Siis niinku ihan oikeesti ihan kovin tuttua. Mielessä kävi, olisiko tuota nuorison käytökseen paneutumista kannattanut hiukan korostaa? Se selviää vasta, kun kuulen, miten teinit itse asian näkevät. Ehkä heille kaikki onkin selvää selvempää, mutta toisaalta instagram- ja ask-läppää sivusta seuranneena ja snapchatin saloihin hiukan perehtyneenä näytelmän "läpänheitosta" jäi hitusean laimeakin sointi. Todellisessa elämässä suomalaistenkin nuorten todellinen ilkeily on aivan kamalaa ja hienovarainen julmuus kylmääkin kylmempää.

Näytelmässä oli Turun Nuoren Teatterin upeita nuoria, joiden näyttelijäntyö ei jäänyt aikuisten konkareiden varjoon. Megan oli suloinen ja ihan normaali kiukkupuuskineen, Bea vakuuttava.

Meganin tarina on rankka ja surullinen, mutta se kannattaa käydä katsomassa. Kunpa mahdollisimman monen koululaisryhmän olisi tämä mahdollista nähdä. Ja mahdollisimman monen vanhemman. Kotimatkalle teatterista sopii PMMP:n Tytöt, jota soittelen omalle tyttärelleni. Tyttöjähän tässäkin oli, tarinan kummallakin puolella.

Meganin tarina
Käsikirjoitus Tuomas Timonen
Ohjaus ja sovitus Hilkka-Liisa Iivanainen
rooleissa mm. Saara Sillvan, Riitta Salminen, Kimmo Rasila, Joonatan Perälä, Katimari Niskala, Kirsi Tarvainen, Stefan Karlsson

Turun Nuori Teatteri
Turun kaupunginteatteri, Logomo



Kummallinen sekoitus

Anna Jansson on tuttu varsin realistisista Gotlantiin sijoittuvista Maria Wern -dekkareistaan, joita on nähty Suomen televisiossakin elokuvaversioina. Dekkarit ovat kaukana hömpästä ja siksi yllätyin kun näin kirjakaupan uutuustiskillä viime vuoden puolella Anna Janssonin chick-lit -tyyppiseksi väritetyn Amorin kiehkurat -kirjan.



Kirjaston pikalainana bongasin kirjan viikko sitten ja pitihän se napata mukaan.

En päässyt ihan puoliväliin asti kun olin jo vähällä luovuttaa. En tajunnut kirjan jujua ollenkaan. Se vaikutti kummalliselta, kankealta harlekiinin ja huonon chick-litin sekoitukselta. Onneksi jaksoin pidemmälle, sillä sitten dekkaristi sai vallan ja tarinaan tuli hiukan rikostakin. En siltikään voi näin jälkeenpäin sanoa, että kirja olisi ollut kiva tai että sitä olisin jäänyt pohtimaan kaiholla. Kummallinen sekoitus on ehkä paras luonnehdinta, johon kykenen.

Päähenkilö on fiksuhko nainen, joka kuitenkin höpsähtää omassa elämässään ja sen lisäksi kampaanjan työnsä ohessa yhdistelee amor-tyyppisesti asiakkaitaan pariskunniksi. Haukotus.

Anna Jansson on muuten ammatiltaan sairaanhoitaja erotuksena monista muista ruotsalaisista dekkaristeistä. Camilla Läckberg on ekonomi ja Viveca Sten juristi.

Jos pidät Anna Janssonin fiksuista dekkareista, unohda tämä. Jos pidät ihmissuhteista, hömpästä ja keveydestä, voit kokeilla. Yleensä en kirjoita kirjoista, joista en ole pitänyt (siksi enempi hehkuttelen näissä blogiteksteissäni), mutta nyt en voinut jäädä hiljaa.

Anna Jansson: Amorin kiehkurat
Gummerus
suomentaja Vappu Vähälummukka