Kirjallisia

Kirjallisia

perjantai 29. elokuuta 2014

Stieg-vainaata harmittaa

Taas lykästi. Löysin kirjastosta Erik Axl Sundin Varistytön. Kirjailijan nimen taakse kätkeytyy ruotsalaiskaksikko Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist. Miehistä olen lukenut jo useammankin maininnan Varistyttö-trilogian ensimmäisen osan ilmestyttyä. Toinenkin osa on jo ilmestynyt, kesäkuussa, ja sen aion metsästää pikaisesti. 




Stieg Larssonin Millennium-trilogia teki minuun aikoinaan suuren vaikutuksen. Ensin luin kaikki kolme kirjaa, sitten katsoin elokuvat ja lopuksi ostin vielä leffat kotiin katsottaviksi uudelleen. Varistytön takakannessa mainitaan vain yksi arvio: "Pyyhkii lattiaa Stieg Larssonilla." (Gefle Dagblad) Enempää en tarvinnut houkutukseksi. Tämän postauksen otsikon ymmärtänee tässä kohtaa. Stiegia varmasti harmittaa. Rajan takaa on hankalampi puolustaa mainettaan.

Aiemmissa postauksissa olen moitiskellut muutamia kirjoja synkkyydestä. Tällä kertaa en sitä tee, koska tämä, synkistä synkin ihmisen kieroutumien kuvaus, on ihan huippu. 413 sivua hujahti alle päivässä ja keskenhän se tarina jäi, kirjan loppu ei tarjonnut mitään helpotusta. Hekumoin sillä, että tätä ihanuutta on jäljellä vielä kaksi osaa. 

Varistyttö on luonnollisesti iso tapaus ja sen osoittaa jo kirjasarjalle tehty oma suomenkielinen webbisivukin, www.varistytto.fi. 

Poikkeuksellista on kenties se, että mieskirjailijat kirjoittavat päähenkilöiksi kaksi naista. Jeanette Kihlberg ja Sofia Zetterlund ovat molemmat osaavia, napakoita ja ammattitaitoisia naisia huonoissa ihmissuhteissa. Lapsia lahdataan (pahoittelut raa'asta sanavalinnasta, mutta kirja ei kaunistele) ja julmuuksilta eivät välty naisetkaan. 

Koukuttavinta tässä kirjassa on se, että kun lukija kuvittelee jo arvanneensa jotakin, tarina saakin uuden käänteen ja taas poloinen lukija on vietävissä. Synkkyyden vastakohtana on ruotsalainen herttainen yhteiskunta, mikä tekee kontrastista vieä herkullisemman. Kirjan loppu harmittaa, kuten kuuluukin, ja taidan kohtsiltään naputella kirjastoon varauksen kakkososasta. 

Jos nautit Stieg Larssonin tarinoinnista, uskon, että näiden ruotsalaisukkeleiden yhteistyön tulos ei jätä sinua myöskään kylmäksi. Jos uskallat....

Erik Axl Sund: Varistyttö
Otava

tiistai 26. elokuuta 2014

Tirkistelijäksi tunsin itseni

Päivi Storgård on jäänyt mieleen hymyilevänä toimittajana sieltä täältä. Muistan myös pariskuntakuvia naistenlehdissä, joiden seurapiiripalstoilla hymyili tuo Storgårdin pariskunta. Sen kummempaa mielikuvaa minulla ei aiemmin ollutkaan. Jotenkin muistan rekisteröineeni pariskunnan eron vaikka en tunnustaudukaan juorujen aktiiviseuraajaksi. Tässäkin kohtaa apuna ja riesana on harmillisen hyvä muistini.



Viime vuonna Päivi Storgård tuli julkisuuteen esikoiskirjallaan ja samalla luin hänen kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään. En tietääkseni tunne henkilökohtaisesti ketään samaan sairastunutta, mutta olen ymmärtänyt, että niin masennuksesta kuin muistakin mielialaan vaikuttavista sairauksista kärsii kovin moni. 

Keinulaudalla on vaikuttava lukukokemus. Siinä on selvästikin hyvin paljon omakohtaisuutta, vaikka päähenkilöiden nimet onkin muutettu. Outi, kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava tv-toimittaja, on naimisissa Aaronin kanssa, joka on töissä luovalla elokuva-alalla. Heille syntyy kaksi lasta. Outi on kotoisin Tampereelta, jossa Päivi Storgårdkin on viettänyt nuoruutensa. 

Kirjaa oli vaikea lukea fiktiona, koska tarttumakohdat kirjalijan omaan elämään ovat niin selkeitä. Tunsin tirkisteleväni ja miettiväni, kuinka paljon kirjassa on totta ja paljonko keksittyä tai muunneltua. Tuntui suorastaan, että lukijalle - ainakin minulle - olisi ollut helpompaa, jos päähenkilöiden tausta olisi ollut kauempana kirjailijan omasta elämästä tai sitten kirja olisi ollut aidosti omaelämäkerrallinen. Toisaalta, tarkka kuvaus omasta elämästä olisi voinut olla lasten ja ex-puolison yksityisyydelle liian rankkaa, mutta sitten taas lukija jää siihen käsitykseen, että mikä tahansa tapahtuma kirjassa saattaa olla ihan totta. Sellaisten pohtiminen vie lukijalta turhaa energiaa. 

Nostan hattua Päivi Storgårdille, joka halusi kertoa tämän tarinan. Hän kertoo maanisesta ja masennusvaiheesta niin elävästi kuin vain sellaiset itse kokenut voi. Melkein pystyin samastumaan tunnetiloihin, kun itse luin kirjaa väsyneenä. Kirjan rakenne toimii aluksi hyvin: joka toinen luku kertoo siitä, mistä tarina alkaa, vuodesta 2003 ja joka toinen uudemmista tapahtumista, loppuvuodesta 2012. Kirjan edetessä vuosiluvut lähenevät toisiaan kunnes aivan loppupuolella kirjaa hyppelevät vuodet ja kuukaudet edestakaisin vuosien 2010 ja 2012 viedessä tarinaa eteenpäin. Lukijaa viedään, mutta se on - näin jälkeenpäin ajateltuna - loistava tehokeino. Päähenkilö on sekaisin ja lukija saadaan samanoloiseen tilaan heiluttelemalla aikaa ja tapahtumia. 

Kirjan sympaattisin hahmo on ensihoitaja Jari. Ja ärsyttävimpiä tunteita herättää päähenkilön ohella puoliso Aaron. Töittensä pariin pakeneva puoliso esitetään toisaalta mukana pysyvänä tukena, mutta omalta osaltaan sairastumista suorastaan aiheuttavana ääliönä. Puoliso ei tietenkään sairastumista aiheuta, mutta lukijan tekisi mieli miestä ravistella ja saada huomaamaan, mitä on tapahtumassa. Päähenkilö Outi taas olisi varmasti saanut apua paljon aiemmin, jos olisi päässyt yli stigmasta ja paljastumisen pelostaan. Mutta näinhän se ilmeisesti on: kukaan ei halua tulla leimatuksi hulluksi ja niin kauan kuin itselleen jaksaa tolkuttaa, että tämä nyt on pientä väsymystä ja keksiä muita tekosyitä, kaikki on hyvin. 

Mikään suuri kirjallisuuden huippu tämä ei ole. Kirjoitusvirheet, hentoiset svetisismit ja oikoluvun epätarkkuus välillä harmittivat, mutta kirja kannatti ehdottomasti lukea. Teksti on sujuvaa ja se nappaa mukaansa. Se avasi ainakin minun silmäni näkemään erilaisuutta ja toivon, että muillekin se toisi lisää avarakatseisuutta ja että kukaan ei lukisi kirjaa vain tirkistelytarkoituksessa. 

Päivi Storgård: Keinulaudalla
Schildts & Söderströms

torstai 21. elokuuta 2014

Ikäviä ja vähemmän ikäviä päähenkilöitä

Jo aiemmin ruodin Gillian Flynnin kovasti kehuttua Kilttiä tyttöä, johon sytyin kovin hitaasti enkä lopultakaan mitenkään roihuten. Tänä vuonna ilmestyi suomeksi (suomentajanaan erinomainen Maria Lyytinen) myös Gillian Flynnin aiempi teos "Paha paikka". Jostain syystä olin päättänyt antaa Gillian Flynnille toisen mahdollisuuden ja riemu oli rajaton, kun Paha paikka löytyi Jyrkkälän kirjastosta pikalainaan tyrkkykarusellista.



Jos Kiltin tytön kanssa taistelin 244 sivua ennen tarinan jolkottamaan lähtöä, vei Paha paikka mukanaan saman tien. Olin jostakin arviosta tai mainoksesta lukenut, että Libby, tarinan päähenkilö, olisi erittäin luotaantyöntävä hahmo. Takakannen kuvauksessa hän ei itseään myöskään mitenkään mairittelevasti esittele. Libby saa kuitenkin inhimillisiä piirteitä niin paljon, että minä lukijana toivoin hänelle pelkkää hyvää.

Kirjan rakenteessa on Kiltistä tytöstä tuttua vuorottelua (siinä puolisot vuorottelevat kertojina) ja tarina etenee Patty-äidin, Libbyn ja Ben-veljen kertoessa tapahtumista. Synkkiä tapahtumia, synkkiä tapahtumapaikkoja, rankkoja ihmiskohtaloita. Kirjasta huokuu tunne kuin kaikki tapahtuisi jossain pimeässä, pölyisessä ja likaisessa paikassa.

Paha paikka ei ole nopealukuinen viihdekirja. Se on moniulotteinen, ajatuksia herättävä ja ihmisen pimeisiin puoliin luotaava kirja, joka sattuu osumaan rikoskirjallisuuden genreen. Kirja vie lukijaa syvemmälle arvoituksessa. Jälkeenpäin ajatellen en tainnut lukiessani edes yrittää arvailla, miten mysteeri avautuu, kuka on roisto tai että mitä lopuksi tapahtuu. Siksi taisin olla niin puulla päähän lyödyn yllättynyt, kun kaikki selvisi. Suosittelen.

Gillian Flynn: Paha paikka
WSOY

Tähän samaan arvioon lisään kirjan Karin Fossumin "Carmen Zita ja kuolema", jonka nappasin samaisesta tyrkkykarusellista myös pikalainana. Luin kirjat peräjälkeen, tosin Flynnin 381 sivua tuntui huomattavasti mutkikkaammalta, syvällisemmältä ja pohditummalta kuin Fossumin 216 sivua.



Karin Fossum on hyvin suosittu ja laajasti ja kansainvälisesti palkittu norjalainen dekkaristi. Täältä pohjolastahan rikoskirjailijoita tuntuu putkahtelevan, muista pohjoismaista tosin huomattavasti tiuhempaan kuin meiltä Suomesta. Dekkarihaasteeseen olen osallistunut lukuisilla ruotsalaisilla ja tanskalaisellakin opuksella.

Carmen Zita ja kuolema päätyi tämän postauksen jatkoksi siitä syystä, että tässäkin on lapsi, jolle käy huonosti ja toinen päähenkilö on myös ikävänoloinen naishahmo. Toisin kuin Pahan paikan Libby, Carmen Zita on minusta ihan oikeasti ahdistavan ikävä ihminen: hemmoteltu ja itsekäs. Hän on niin harmittava kiusankappale, että tuntuu kummalliselta, että kirjailija on päätynyt jotenkin niin helppoon ratkaisuun. Toinen päähenkilö, puoliso Nicolai, on korostetun kiltti, tunnollinen ja ihan nössö. Jälleen alleviivatun keveä ratkaisu.

Loppuratkaisun kohdalla tulee tunne, että kirjailijalta loppui aika kesken. En tarkoita, että Carmen Zita ja kuolema olisi päätynyt yhtä syvälliseksi kuin Paha paikka, jos sivumäärää olisi kasvatettu yhtä paljon, mutta nyt kirja jää keveäksi dekkariksi vaikka sillä olisi voinut olla eväät enempäänkin. Tai sitten Pahan paikan synkkä ja arpinen tunnelma jäi päälle. Carmen Zita on hyvä dekkari, mutta se voisi olla parempikin.

Karin Fossum: Carmen Zita ja kuolema
Johnny Kniga

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Satiiri on vaikea laji

Satiiri on vaikea laji. Lukijalle ainakin.


    
Kunkun kuva: Siltala


Roope Lipasti: Kunnon virkamies Virtanen
Karisto
Tuomas Kyrö: Kunkku
Siltala


Tartu Tiede-lehden mahtavaan tutustumistarjoukseen! Viisi numeroa vain 29,90 ja tilaajalahjaksi valitsemasi lahja (arvo jopa 39 euroa).

tiistai 19. elokuuta 2014

Mitä jos vaihtaisimme vaurauden tavoittelun vapaa-aikaan?

Osmo Soininvaara on yksi niistä harvoista poliitikoista, joiden tekstin ääreen pitää aina pysähtyä jos semmoisen näkee. Suomen Kuvalehden kolumninsa ovat joka kerta palkinneet lukijan: tällä miehellä on jotain muutakin sanottavaa kuin vaihtoehdottomuuden umpitylsä viesti.

Uusia näkökulmia asumiseen, talouteen tai mitä ne poliitikot nyt veivaavatkaan, niitä löytyy kun vähän viitsii katsella laatikon ulkopuolelle. Ja laatikon ulkopuolelle näkee kun lukee, ei se sen vaikeampaa ole.



Monta vuotta olen ollut aikeissa tarttua johonkin Soininvaaran kirjaan, vasta nyt sain aikaiseksi. Vauraus ja aika (2007) käsittelee sitä, miksi kansakuntamme yhä hinkuu kasvun ja vaurastumisen perään - kasvavalla kiireellä kaiken lisäksi, vaikka meillä on jo tarpeeksi kaikkea. Taloustieteilijä on omimmalla alueellaan.

Vuodesta 1985 vuoteen 2005 Suomen kokonaistuotanto on puolitoistakertaistunut. Siis vain kolmessakymmenessä vuodessa. Asuinpinta-alat ovat kasvaneet, ruokapöytä monipuolistunut, autot parempia, elektroniikasta puhumattakaan.

Soininvaaran mukaan jos vuosittaisesta kasvusta (joka tietenkään juuri tällä hetkellä ei ole ihan yhtä huimaa kuin kirjan julkaisuvuonna 2007) korvamerkittäisiin puoli prosenttiyksikköä yleiseen kaikkia koskevaan työajan lyhentämiseen, kymmenessä vuodessa vuosilomaan olisi tullut kaksi viikkoa lisää. Kiireettömämpi elämänmuoto lisäisi sosiaalista kanssakäymistä, ja lapset olisivat suurin voittaja. Parisuhteet voisivat paremmin, vapaa-ajan palvelujen käyttö lisääntyisi, työn sijaan harrastuksista tulisi elämän keskeistä sisältöä.

Vauraus ja aika on kaunis teos, ja se on kirjoitettu niin vetävästi, että melkein yhdeltä istumalta meni.

Yksi mutta asiassa on: Soininvaaran kirjahan ei tietenkään koske meitä opettajia, koska meillä on jo kaikki: naurettavan lyhyet työpäivät ja törkeän pitkät lomat.

Osmo Soininvaara: Vauraus ja aika
Teos


Tartu Tiede-lehden mahtavaan tutustumistarjoukseen! Viisi numeroa vain 29,90 ja tilaajalahjaksi valitsemasi lahja (arvo jopa 39 euroa).

maanantai 18. elokuuta 2014

Hyvän kirjan tunnistaa kyllä

Hyvälle kirjalliselle teokselle löytyy monenlaisia kriteereitä:

Tiukka rajaus. Hyvässä kirjassa pysytellään yhden teeman ympärillä eikä viuhdota sinne tänne. Monia esikoiskirjoja varsinkin vaivaa se, että kaikki elämänviisaudet pysitään ahtamaan samaan opukseen.

Yleispätevyys. Hyvä kirja on sellainen, jonka aihe kiinnostaa ja koskettaa ketä tahansa lukijaa, ikään, asemaan tai sukupuoleen katsomatta.

Omaperäisyys. Hyvän kirjan tunnistaa aiheesta, jossa on jotain ainutlaatuista ja erityistä.

Viihdyttävyys. Hyvän kirjan seurassa viihtyy, parhaillaan jopa flow-tilaan asti.

Emotionaalisuus. Hyvä kirja vetoaa tunteisiin ja herättää niitä - mitä nämä tunteet sitten ovatkaan.

Jämäkkä rakenne. Hyvässä kirjassa rakenne ei ole itsetarkoitus, mutta selkeä runko osoittaa tekijän tietävän mitä tekee.



Pauli Hirtolahden sarjakuvateokset Kakka-ukko ja Kakka-ukko 2 täyttävät yllä mainitut hyvän kirjan kriteerit muitta mutkitta. Jokainen kolmen kuvan strippi käsittelee vain ja ainoastaan kakkaa. Yleispätevyys on tullut todistettua, kun pienimmätkin perheenjäsenet ovat lukeneet molemmat kirjat yhdeltä istumalta - istunnot on voinut hoitaa muuallakin kuin wc:ssä. Omaperäisyys käy ilmi teosten nimistä. Viihdyttävyyttä löytyy, flow-tilaan pääsee jo parin kakan jälkeen. Emootioistakaan ei ole puutetta, ja rakenne pysyy kasassa kun kaikki pitää sanoa kolmessa ruudussa.

Suosittelen koko perheelle. Lämpimästi.

Pauli Hirtolahti: Kakka-ukko
Pauli Hirtolahti: Kakka-ukko 2. Kakkoshätä
Sammakko

perjantai 15. elokuuta 2014

Itkettävän ihana Mielensäpahoittaja

Uusi Mielensäpahoittaja on aivan varmasti Tapaus isolla teellä. Jopa oma teinini on lähes koukussa Mielensäpahoittajaan mikä on mielestäni hyvä saavutus. Kun pari viikkoa sitten näin kirjakaupassa kassalla tyrkkypinossa Tuomas Kyrön uusia Ilosia aikoja -kirjoja, oli heräteostos lähellä. Hillitsin itseni ja päätin toivoa kirjaa lahjaksi, mutta toisin kävi. Ihana, ihana Jyrkkälän lähikirjasto ei koskaan petä! Tyrkkyhyllyssä oli uutuus toisensa jälkeen heti kesätauon jälkeen (näin olin vähän uumoillutkin). Jokerilainaksi (=kahden viikon laina) sain Mielensäpahoittajan lisäksi Gillian Flynnin uutuuden Paha paikka.



Tähän alkuun pientä vuodatusta taas kirjastojen supistuneista aukioloajoissa. Piskuinen Jyrkkälän lähikirjasto on ihan mahtava paikka. Mutta sen aukioloajat vaihtuvat jatkuvasti eivätkä mitenkään parempaan suuntaan. Kyllä ei ole hyvä asia lukemisen hankaloittaminen. Nyt kirjasto on avoinna enää maanantaisin ja keskiviikkoisin klo 10-16, mikä ei työssäkäyville ole kovinkaan ystävällinen aika. Lasten ja nuorten osasto on ihan mahtava ja meille aikuisille niitä uutuuksia tuntuu piisaavan. Jos asut Turussa ja kykenet näihin aukioloaikoihin, käytä ihmeessä hyödyksesi! Kirjaston palveluja voi käyttää (lainausautomaatti ja palautuslaatikko) myös nuorisotalon aukioloaikoina, jolloin ovi on siis auki. Ne ajat sitten täytyy selvittää erikseen. Senkin aion kyllä testata!

Ilosia aikoja on iloinen kirja. Se on ihana. Siitä tuli ihan itkettävän hyvälle mielelle vaikka päähenkilö valmisteleekin omia hautajaisiaan: rakentaa oman arkkunsa, kirjoittaa muistopuhetta ja suunnittelee testamenttia. Tyrskin ääneen lukiessani ja mieheni siinä vierelläni jonkin paljon synkemmän opuksen parissa ihmettelikin epäuskoisena, että kyllä ei voi kirja olla noin ääneennaurettavan hauska. Kyllä voi, ja nyt, kun hänkin on omalla lukukierroksellaan, saan kuunnella ihan samaa hihittelyä.



Kepattiakin saa Sysi-Suomesta ja matkan varrella tutuksi tuleva sivistynyt lättähattu tuo yllättävyydessään tapahtumia ihan uudelle tasolle. Pidän ihan mahdottomasti siitä, miten tämä konservatiivisuuden ruumiillistuma, lattialämmityksestä rappion näkevä ukkeli ei kuitenkaan vajoa millään tapaa ahdasmielisyyteen. Ja lopussa selviää, miten ukkeli ei kertakaikkiaan ole konservatiivinen, uutta kaihtava tai erilaisuutta pelkäävä. Lopussa teki mieli itkeä ja hyppiä samalla tasajalkaa riemusta ja ilosta. Lisää näitä, kiitos. Sysi-suomalaisuus on sitä Suomea, jossa arvostetaan vanhasta kaikkea hyvää (ja toisinaan vähän vähemmän säilyttämisen arvoista näin ei-niin-suuren jaakkoteppo-fanin näkökulmata) ja nähdään uudessa myös hyvää. Jos haluat iloa päivääsi, nappaa tämä kirja kirjakaupasta tai hae ensi viikolla palautettuani sen Jyrkkälän lähikirjastosta.

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja
WSOY

torstai 14. elokuuta 2014

Kovasti halusin tykätä

Kesän aikana on dekkaria ja trilleriä käynyt yöpöydällä kääntymässä. Olen lukenut vauhdilla ja nälkäisesti, paljon muuta kun en sairastaessa voi tehdä. Ehkä sairastelun synkkyyden takia olen pyrkinyt karttamaan synkkiä kirjoja siinä täysin onnistumatta. Saana Saarisen Siirtolapuutarhan varjoissa ei ollut synkkä kirja, vaikka dekkari onkin ja ruumiskin löytyy.



Kirjan kustantaja on Luovinet osk. eli helsinkiläinen luovien ihmisten osuuskunta. Kirja on ilmestynyt vuonna 2010 ja kirjastossa näitä oli hyllyssä kaksi kappaletta. Hetken luettuani piti kirjailija ja kirja googlata ja selvisi, että kyse on kirjasarjasta, jonka ensimmäinen osa minulla siis käsissäni oli. Yleensä luen kirjan sen kummemmin taustoja selvittämättä enkä halua saada ennakkovaikutteita muiden bloggarien mielipiteistä, mutta nyt oli pakko tehdä hienoinen poikkeus. Jo kirjan alussa päähenkilö Viola Glas viittää niin monta kertaa aiemmin tapahtuneeseen "Hämevaaran murhaan", että ajattelin erehtyneeni ja ottaneeni hyllystä sarjan kakkososan. No en ollut erehtynyt. Tapa, jolla aiempaan murhaan viitataan, on niin kummallinen, että se häiritsee. Nuo viittaukset, sellaiset sisäpiirityyppiset maininnat eri henkilöiden suusta, ovat kummallisia. Ne eivät vaivaa kiehtovalla tavalla, joka houkuttelisi tietämään lisää (no okei, ihan vähän) vaan häiritsevästi.

Teksti ei solju, se on liian runsasta ja poukkoilevaa, mutta lukija kykenee pääsemään tunnelmaan mukaan. Tämä kirja ei siis ole synkkä. Se sijoittuu pääosin siirtolapuutarhaan Helsingin laidalla ja siirtolapuutarhan kukkean kauneuden kirjaiija osaa kuvata kauniisti. Henkilöhahmot ovat hitusen tökkiviä ja henkilöiden luonteenpiirteet ja ulkonainen olemus kuvataan hiukan lapsekkaasti. Roistoksi epäilty ihminen tuoksuukin kummallisesti (mitä ei tosin selitetä millään lailla).

Jos tämä on niin sanottua cosy crimea, onnistuu se aurinkoisuudessa, mutta vasta siirryttyäni kirjan jälkeen jälleen Jaana Nikulan (Anna Jansson) ja Taina Rönkön (Mari Jungstedt) oivallisesti kääntämien ruotsalaisten dekkarien pariin, huomasin ison eron. Saana Saarisen rönsyilevän ja paikoin epäloogisen tekstin jälkeen ruotsalaisdekkarit antavat herkutella lähes minimalistisella ja silti osuvalla kirjoitustyylillään.

Tästä tylystä arviostani huolimatta ajattelin etsiä kirjastosta kakkososankin. Josko siinä avattaisiin sitä "Hämevaaran murhaa".

Saana Saarinen: Siirtolapuutarha varjoissa
Luovinet

lauantai 9. elokuuta 2014

Salakirjoituksia, historiaa ja triviaalia vakoilua

Yritän muistaa kirjoittaa puhelimeeni talteen mielenkiintoisten kirjojen tietoja, jotta kirjastossa muistan hakea uutta lukemista. Liian usein olen vaikkapa naistenlehteä lukiessani huomannut kiinnostavan kirjan arvion, jonka olen lukemisen jälkeen autuaasti unohtanut, mutta tämä iphonen muistiinpanotyökalun hyödyntäminen on osoittautunut erinomaiseksi konstiksi muistaa ja löytää lukemista. Siksi ilahduin, kun löysin kirjastosta kehutun Einstein-koodin (José Rodrigues dos Santos).



Kirja on ilahduttavan paksu (551 s.)  ja takakansi houkutteleva. Minulle tämä myytiin maininnoilla "Einstein" ja "salakirjoitus" eivätkä viittaukset koviin tieteellisiin faktoihin tai filosofiaan tehneet sitä yhtään vähemmän kiinnostavaksi. Kirjaiija on portugalilainen journalisti, joka toimii mm. uutisankkurina.

Aloitin kirjan lukemisen, mutta aloittamisen jälkeen vietin viikonlopun pois kotoa ja otin mukaani keveämmän trillerin, Taavi Soininvaaran uusimman "Toinen peto". Tapahtui jotain hassua: kirjojen tarinoissa oli niin monta yhtymäkohtaa, että menin hiukan sekaisin. Einstein-koodin lukemisen lomassa luetun Toisen pedon henkilöistä etsin muutamaa Einstein-koodin loppuratkaisuissa. No, kummassakin kirjassa vilisee fyysikoita ja pohditaan ydinaseita ja uraanin rikastamista, mutta silti pidän kokemusta hassunkurisena ja kirjoitan siis näistä kahdesta yhteisarvion.

Einstein-koodin sanotaan ottaneen oppiaan Umberto Ecolta ja Dan Brownilta. Näin varmasti onkin ja siinä missä Dan Brown opettaa lukijoitaan lähes karttakepillä osoittamalla kulttuurihistorian parissa, sukeltaa José Rodrigues dos Santos - maallikkofyysikkona - astrofysiikkaan, fysikkaan, matematiikkaan ja maailmankaikkeuden alkuhetkiin sellaisella intensiteetillä, että joitakin varmasti hirvittää. Jos lukijalla on hitunenkin opinhalua, saa tästä kirjasta mainion lisäkurssin maailmankaikkeuteen ja fysiikan moniin kasvoihin. Sävy ei ole liian opettavainen vaan ennemminkin iloisen oivaltava, aivan kuin kirjan hahmot itsekin asioista riemastuisivat. Tarina on perinteinen seikkailutarina unohtamatta romantiikkaa ja kirjan läpi kulkevaa kulttuurien eron takia toivottomana pidettävää rakkaustarinaa. Jos siis pidät tieteen popularisoimisesta fiktion avulla, voin suositella tätä kirjaa erittäin lämpimästi. Missään kohdassa ei mennä sieltä, missä aita on matalin. Kirja vie lukijat Lähi-Itään ja kauemmaskin itään.



Taavi Soininvaaran Toinen peto siis sekoitti Einstein-koodi -kokemukseni. Olen lukenut Soininvaaran kaikki kirjat ja ne eivät mielestäni jää mitenkään toiseksi Remeksen trillereille, mitä nyt ovat puolet ohuempia. Remes ja Soininvaara kirjoittavat mukavaa ajanvietettä, mutta tekevät taustatyönsä erittäin huolella ja kirjoissa on nähtävissä maailmanpolitiikan ja kansallisten sekä kansainvälisten kasvavien uhkien käsittely suhteellisen realistisestikin.

Toinen peto käsittelee Lähi-idän ydinvarustelua ja - kuten Einstein-koodissakin - uraania rikastetaan. Päähenkilöinä on Soininvaaran aiemmista kirjoista tuttuja hahmoja Arto Ratamosta alkaen, mutta lisänä ydinfyysikkoja. Supon sisäiset kähinät alkavat vaikuttaa jo vähän tylsiltä ja pakotetuilta, mutta kenties ne tuovat mukaan realismia. Soininvaaran lyhyt trilleri (no, kuitenkin 384 sivua) on päivässä lukaistu välipala. Ehkä lukutahtini on liian kova tai sitten tämä kirja on Soininvaaran tuotannossa enemmänkin "välipala". Toisaalta Einstein-koodiin verrattuna jää Toinen peto...toiseksi.


José Rodrigues dos Santos: Einstein-koodi
Minerva

Taavi Soininvaara: Toinen peto
Otava

maanantai 4. elokuuta 2014

Rästilistaa

Ihana, upea kesä on edelleen menossa. Minä kärvistelen vieläkin sairaslomalaisena kipeine käsineni. Kirjoittaminen on yhtä tuskaa - paitsi kännykällä - joten olen kirjoittamisen sijaan keskittynyt lukemiseen. Blogin pitämisen harmillinen puoli on stressi siitä, ettei kirjoita tarpeeksi usein. Moni bloggari kertoo, ettei aina ole asiaa. Minulla olisi, vaan en siihen taivu. Luettujen kirjojen pino senkun huojuu korkeana ja päätinkin tehdä itselleni kannustukseksi julkisen rästilistan kesän aikana lukemistani kirjoista, joista lupaan raapia tekstiä kasaan, jahka kykenen. Kaikista en välttämättä kirjoita, osa on toki mitäänsanomatonta ajankulua, mutta eiköhän suurin osa kirjoista ansaitse edes jonkinlaisen maininnan.

(Lukukesäni maisemia. Copyright Kirjallisia-blogi)

Tässä rästilistaani (ei mitenkään aikajärjestyksessä, lisäilen listalle kirjoja sitä mukaa, kun niitä luen ja yritän päivittää linkin kyseisen kirjan blogipostaukseen, jahka sinne asti pääsen):

- Maeve Binchy: Heart and Soul
- Karo Hämäläinen: Ilta on julma
- Viveca Sten: Sisäpiirissä
- Kristina Olsson: Nukketalo
- Jussi Adler-Olsen: Metsästäjät
- Kari Häkämies: Rehelliseksi tunnettu
- Taavi Soininvaara: Teräsarkku
- Kirsi Merimaa: Hotelli Kalifornia
- Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneliä paljain käsin (osa 1)

Onneksi lukemattomien kirjojen pino huojuu yhtä lailla, joten ajankulu on taattu. Jätä mieluusti kommenttia, jos haluat jostakin kirjasta kuulla ajatuksiani. Nostan kirjan kirjoituspinon päällimmäiseksi.