Kirjallisia

Kirjallisia

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Pienet kirjat loppuvat kesken


Ensivaikutelmani kirjoista on ennenkin perustunut ulkokirjallisiin asioihin. Nyt, kun bongasin Riikka Pulkkisen uutuuden Jyrkkälän kirjaston karusellista kahden viikon jokerilainana, oli ensimmäinen ajatukseni pettymys. Kirja on kovin pieni. Pieni ja ohuenoloinen (174 sivua). Voiko sellaista edes lukea, kun se loppuu kuitenkin kesken. Ja keskenhän se loppuikin, yhdeltä yöllä, kun kirja piti lukea lähes kerralla.



Jyrkkälän lähikirjasto on toinen Turun lempparikirjastoistani. Sen aukioloajat ovat vain kovin poukkoilevat. Onneksi kännykässä on kätevä Turku-palveluopas, josta parilla näpäytyksellä voi kirjastojenkin aukioloajat tarkistaa. Haluan ehdottomasti käyttää näitä pieniä lähikirjastoja ja Jyrkkälän kirjastonhoitajakin on mukava. Taannoin hänen kanssaan käymäni lyhyt keskustelu Turun puretut talot –kirjasarjasta on jäänyt lämpimästi mieleen. Martin kirjaston entisen tilan ohi en voi edelleenkään ajaa ilman, että pala nousee kurkkuun. Parhaani tein kymmenen vuotta sitten.

Chick lit kuuluu minulla lukemistoon ulkomaanmatkoilla, jolloin lentokoneeseen voi ottaa mukaan vain a) valmiiksi kesken olevan taatusti luettavan kirjan tai b) kepeää chick litiä englanniksi. Matkoilla kirjoja pitää olla riittävästi mukana. Mielessä on vielä se Atlantin ylitys, jolloin kone teki yllättävän teknisen välilaskun Osloon ja matka venyi. Lukeminen loppui keskellä Atlanttia paljon ennen Chicagoa ja myöhässä olleen lennon takia piti kiirehtiä San Josen lennolle juosten enkä saanut ostettua mitään lukemista jatkolennollekaan. Siksi ostan nykyisin lentokentiltä aina lukemista mukaan, koskaanhan ei voi tietää.

Chick lit on vaikea laji, taidettiin uusimmassa Suomen Kuvalehdessä kirjoittaa viitaten nimenomaan Riikka Pulkkisen uusimpaan. Sophie Kinsellat lienee kaikki käännetty suomeksi, mutta alkuperäiskielellä niihin tulee ihan oma vivahteensa eikä se tuolloin ole vaikuttanut ollenkaan vaikealta lajilta.

Muutama viikko sitten olin osallisena keskustelussa, jossa Riikka Pulkkista ruodittiin. Tai no, käsiteltiin. Tätä Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän –kirjaa ei vielä kukaan ollut lukenut, mutta hänen aiempiin teoksiinsa liitettiin termi ”riikkapulkkismi”. Tämä uusin lienee nyt kuitenkin niin erilainen kuin aiemmat, joten ismeihin en törmännyt.

Meidän blogimme teksteistä on turha etsiä pitkiä juonikuvauksia eikä sellaista ole luvassa tässäkään. Iiris Lempivaara eroaa pitkäaikaisesta avomiehestään kirjan alussa. Hän potee eroa syvästi ja sopivan vainoharhaisesti, kunnes lopettaa potemisen suurin piirtein sormia napsauttamalla. Iiris on koulupsykologi, joka ymmärtää ihmismielestä keskivertoa enemmän, mikä tuo hauskan sävyn tapahtumiin. Deittien kuvaukset olivat hykerryttäviä ja fiksujakin, ja niiden valossa pakollisten korkokenkäshoppailujen ymppääminen kirjaan tuntui vähän hassulta. Chick litien peruskamaa on kaikenlainen neuroottinen luottokortin vinguttelu. Sitä tähänkin oli siis pitänyt juuri kenkien ja mekkojen osalta kirjoittaa, mutta vinguttelun perimmäinen merkitys ei niin avautunut. Tai kenties se sittenkin on kaikkien naisten perinteisin sielunhoitokonsti?

Sivuhahmoista Marja-Liisa on riemastuttava. Deitit ovat hahmoja, joita voi bongailla vaikkapa kahvilassa istuessaan, niin aitoja ne ovat. Kaljuponnari ja Keanu on kuvattu täydellisyyttä hipoen.

Mitä kirjasta jäi käteen? Pakkoko sitä aina on jäädä jotain syvällistä pohdittavaa loppuiäksi? Kirjan funktio voi mainiosti olla arjesta irtoaminen ja nauraminen. Sitten voi jälleen pudota omaan syvälliseen arkeensa eli ns. tavalliseen elämään ja miettimään vastaantulijoista, kuka täyttää Kaljuponnarin ominaisuudet.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
Otava

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Tämän lukeminen säästää sekä lukemisen että kuntoilun vaivaa

Lähetin nuorimman poikani kanssa viestin Tiede-lehden kysymyspalstalle. Tietämättämme osallistuimme arvontaan, josta voitimme kaksi kirjaa. Toinen niistä on Gretchen Reynoldsin Kuntoilu 2.0. Se on kiva.

Reynolds kertoo tieteen tuoreimmista tutkimustuloksista kuntoilun saralla. Koska sekä lukeminen että kuntoilu ovat vaivalloista hommaa, helpotan sinua molempien osalta tiivistämällä tietoja tähän, jotta tiedät miten nykymaailmassa kuuluu heilua.

           
                                        
                   
Venyttely ennen liikuntaa on turhaa, se vain vähentää lihasten voimaa.

Paras palautusjuoma on maitokaakao.

Paras lääke lihaskramppiin on säilykekurkkuliemi.

Monipuolisen polyfenolikoostumuksensa ansiosta olut on järkevä lisäravinne. Valitettavasti kai lähinnä alkoholittomana.

Buranaa ei kipeisiin lihaksiin sovi ottaa, koska se hidastaa palautumista.

Kuntoilun aikana (tai muulloinkaan) ei ole mikään pakko juoda, juoda pitää kun on jano.

Jos tähtäät pitempään ikään, pienikin riittää: lähes kaikki kuolleisuuden aleneminen johtuu ensimmäisestä 20 viikottaisesta treeniminuutista. Himokuntoilu on toinen juttu.

Pitkän iän lisäksi liikkumisella voi saavuttaa paremman älykkyyden ja tunne-elämän.

No niin, eikö ole helppoa? Enää pitää vain keksiä, mitä kaikella lukemiselta ja kuntoilulta säästyneellä ajalla tekisi. Siis sitten kun kaljat ja kaakaot on jo juotu.

Gretchen Reynolds: Kuntoilu 2.0
Atena

Tilaa Kunto Plus + Kari Traan juoksutakki, ARVO 93,20€ 3 nroa 12,90€ - Säästä 46%

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Kirjallisuuden Robin ja Sibelius

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on kohahduttanut kirjallista maailmaa: Tommi on kotimaisen kirjallisuuden Robin, yhdessä yössä hän sinkoutui tähdeksi kirjataivaalle. Kaikki kohina on aiheellista ja oikeutettua, kirja on loistava. 

Teoksen juoni on vaikuttava, henkilöhahmot uskottavia ja mielenkiintoisia, kertoja taidokkaan niukka, teemat ajankohtaisia ja koskettavia. Sen kieli on kaunista, Neljäntienristeys on oikeaa kaunokirjallisuutta. Romaanin kielessä on vaikka mitä hienoja piirteitä, minua viehättää esimerkiksi aikamuotojen käyttö: preesens ja imperfekti vaihtelevat aivan toisin kuin äikäntunnilla opetetaan, ja homma toimii.

Mutta vasta kompositio tekee taideteoksen, siinä Tommi on onnistunut erinomaisesti. Kirja on rakennettu niin, että viimeistään viimeisen sivun jälkeen pitää taas palata alkuun, koska kaikki vaikuttaa kaikkeen, asiat valaisevat toisiaan. 




Kinnusen kielen kauneus sai minut vertailemaan musiikkia ja kirjallisuutta.

Niitä nimittäin voi verrata, kas näin: Juha Seppälän Supermarket on punkrokkia, Jaakko Tepon kirjallisia vastineita ovat Mielensäpahoittajat ja Havukka-ahon ajattelijat. Esko Valtaojan lupsakanälykkäät populaaritiedekirjat voisivat musiikissa olla Ylviksen hauskoja mutta äärimmäisen hyvin tehtyjä biisejä (jos olet kuullut vain Foxin, et ole kuullut mitään). James Joycen Odysseus on kuin kasikytluvun hevitiluttajat tai taidemusiikin maksimalistit tyyliin Brian Ferneyhough: paljon tapahtuu, mutta vastaanottajan kyvyt eivät riitä ymmärtämään, eivät voi riittää. 

Kinnusen Neljäntienristeyksen kieli voisi olla vaikka Sibeliusta, kaunista, kuulakasta ja suomalaista. 

Joku saattaa tähän todeta, ettei tällaisessa vertailussa ole mitään järkeä. Eikä olekaan. 

Mutta. 

Jos joku tänä päivänä säveltäisi kuten Sibelius, hänet tuomittaisiin anakronistiseksi ja lopputulos olisi kitschiä. Musiikissa arvokas uusi teos on se, joka ei toista menneitä. Ja kun suuren yleisön kauneuskäsitykset ja taidemusiikin vaatimukset innovatiivisuudesta erkanivat toisistaan jo sata vuotta sitten, kauneuden voi sanoa olevan pannassa tai ainakin kovasti rajoitettua. Kirjallisuudessa sen sijaan voi mainiosti kirjoittaa ihan jokaisen mielestä kaunista kieltä olematta anakronistinen ja kitsch, kun niin moni muu asia voi teoksessa olla oman- ja uudenlainen. Musiikissa koko kansan kaunis ei voi olla taiteena arvokasta, kirjallisuudessa voi.

Kirjallisuus taitaa olla kaikista taiteenlajeista ainoa, jossa teoksen on mahdollista olla yhtä aikaa sekä taiteellisesti arvokas että koko kansalle avautuva. Se on hieno asia, kirjallisuudelle.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys. 
WSOY

*** Jos asut Turussa, osta Neljäntienristeys kirjakaupasta, vaikka Pienestä kirjapuodista kävelykadun päästä. Jos ostat netistä, osta vaikka Bookysta.  *** 


perjantai 14. maaliskuuta 2014

Se alkaa sormituntumasta

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on kirja, jonka ilmestymistä on odotettu. Kirjaa odotettiin jo siitäkin syystä, että sekä sen tekijä että tekijän löytämiseen liittyvät ihmiset kuuluvat kaveripiiriin. Ja kun ylistäviä kommentteja ja kritiikkejä alkoi viuhua, nousivat odotukset kattoon.



Kävimme viime viikon lauantaina, julkistuspäivänä 8.3.2014, Pienessä Kirjapuodissa, jossa WSOY:n Anna-Riikka Carlson haastatteli Tommia. Tupa oli täynnä ja tunnelma tiivis. Pienen Kirjapuodin Katri kirjaa minulle myydessään kertoi, ettei ole koskaan aiemmin (kirjakauppa täytti seitsemän vuotta seuraavana päivänä) törmännyt vastaavaan innostukseen ja että on ollut mahtavaa saada olla mukana. Ja sitten hän avasi jälleen uuden pahvilaatikollisen kirjoja innokkaille ostajille.

Minun positiivinen lukukokemukseni alkoi sormituntumasta. Kirjan sain kassalla käteeni ja se tuntui heti miellyttävältä. Miksi sen mainitsen? Koska tämä kirja tuntuu kädessä yhtä napakan pehmeältä kuin minulle rakas ja käteeni sopiva kännykänkuoreni. (Tässä kohtaa puolisoni voi sitten valistaa kaikkia, että sen juuri sopivan kännykänkuoren löytäminen on hyvin, hyvin vaikeaa. Minua on onnistanut. Häntä ei vielä.) Minä apustin kirjan ensimmäiseksi itselleni, Tomilla lukeminen on vielä kesken ja hän kirjoittaa kohtapuoliin oman näkemyksensä. 




Tommi Kinnunen Anna-Riikka Carlsonin haastateltavana Pienessä kirjapuodissa 9.3.2014

Anna-Riikan lämminhenkinen haastattelu loi juuri sopivia odotuksia. Suuria juonipaljastuksia emme saaneet, mutta sekä tekijä – joka ei halua itseään kirjailijaksi tituleerattavan – että haastattelija valottivat henkilöhahmoja ja niiden taustoja. Anna-Riikka kertoi myös kirjan herättämistä tunteista niin kustantajan puolella kuin jo saaduissa lukijapalautteissa. Myös hän vahvisti, että kustantajallakin on nyt todettu kyseessä olevan jotain hyvin poikkeuksellista.

Lauantai-illalla saimme myös ilon olla mukana kirjan julkistusjuhlissa Panimoravintola Koulussa. Tunnelma siellä oli yhtä lämmin ja tiivis kuin aiemmin päivällä. Oli ihanaa jutella vanhojen ja uusien tuttujen kanssa lukemisesta, kirjoista ja tämän kirjan herättämistä reaktioista. Lämminhenkisyys, hyvyys, ilo ja positiivisuus henkivät niin illan isännästä kuin lähipiiristäänkin, ja ne tarttuivat ihan puheenaiheeksi asti muihinkin.

Iloinen kirjailija itse meidän vierellämme

Iloinen lapsuudenystäväni ja suuri kirjojen ystävä Anna-Riikka selkeästi nautti tilaisuudesta ja hän piti koskettavan puheen, jonka perään WSOY:n väki täydennettynä Joni Pyysalolla esitti mininäytelmän Neljäntienristeyksestä. Se päättyi Tomin ja Harryn säestämään Kuusamoon, johon koko yleisö yhtyi. Sama biisi vedettiin illan mittaan vielä toisenkin kerran, yleisön pyynnöstä.


Kuusamo, nyt kutsuu mua Kuusamo...

Niin, siis se kirja. Kirjan hahmot jäivät mieleeni elämään moneksi päiväksi. Tarkalleen ottaen Maria, Lahja, Kaarina ja Onni eivät vieläkään ole poistuneet vaan milloin mistäkin nousee jokin yhtymäkohta kirjan tapahtumiin tai kerrontaan. Kritiikeissä ei kirjaa ole mollattu millään suunnalla eikä siihen ole syytäkään, mutta totean vain, että kirjua loppui liian lyhyeen. Positiivinen motkotus? Kunkin henkilöhahmon osuuden olisi kepeästi voinut venyttää omaksi kirjakseen. Kirjasarjaksi.

Onnin hahmo kulkee kautta naishahmojen kuvauksen, vierellä, taustalla. Lahjan koin voimallisimmin, hänen epämiellyttävyytensä oli paikoin suorastaan harmittavaa. Kaarinan osuus kuvasi aikaa, jolloin itsekin olen ollut jo ihmisen kirjoissa ja se tuntui tutummalta, suorastaan modernilta.



Marian tarinan kautta kirja alkaa ja hänen osuutensa päätyttyä heräsi ensimmäisen kerran se tunne, että lisää tätä. Marian poikkeuksellinen itsenäisyys ja omapäisyys siinä ajassa – Lahjallakin toki sitä omaa tahtoa löytyi – on jotain, mikä oli siinä ajassa harvinaista. Kovat olot, sota ja päätös pärjätä omillaan, lapsen kanssa, ilman tarpeettomia miehiä, ovat asioita, joista jaksaisin lukea pitkäänkin. Jos Neljäntienristeys olisi tv-sarja, siitä voisi spin-offina syntyä oma Maria-sarjansa, sanon minä.

Vaikka Lahjan koin voimallisimmin, hänhän on toki kaikissa osissa läsnä, Maria teki taustalla vaikutuksen. Vaikutuksen huomasin, kun tällä viikolla kuuntelin Samuli Putron kaunista ja kepeää Tavalliset hautajaiset –biisiä. Siinä on montakin kohtaa, joissa kolahti niin, että piti pysähtyä ihmettelemään. Ehkä Tommi on tätä kuunnellut kirjoittaessaan?

On timanttinen taito mulla pistää tunteet piirongin alle
Mä elän täällä pohjois-Suomessa, en tunne lapseni isää


Toki tää on pieni yhteisö
Ja ihminen on perso juoruille
Minä päätin kulkea ylväästi ja pystyssä päin
Tehdään tämä selväks kerralla
On ollut elämäni ainutkertaista
Ja mahtunut on sakkaa sekaan puhtaan lähdeveden

Samuli Putro: Tavalliset hautajaiset (2012)



Onnin hahmon hienovarainen hahmottuminen ja lopun intensiivinen osuus ovat vahvasti vaikuttavia. Myötähäpeä tämän yhteiskunnan pimeiden ja ahdistavien ennakkoluulojen ja niiden aiheuttamien kärsimysten ja mielivaltaisen lainsäädännön kohdalla tuntui ainakin tämän lukijan kohdalla lähes raivona. Jotta en tee juonipaljastuksia, on minun tässä kohdassa pakko vähän hillitä itseäni (se ei näiden asioiden kohdalla ole laisinkaan helppoa). Totean kuitenkin kätevää aasinsiltaa käyttäen että vaikka lainsäädäntö onkin niistä vuosikymmenistä jo edennyt ihmisoikeuksia hitusen kunnioittavampaan suuntaan, toivon, että juuri tällä viikolla eduskunnassa alkanut lakialoitekeskustelu toisi meissä ihmisissä – tai edes kansanedustajissa – lisää inhimillisyyttä ja kunnioitusta esille.



Jos luet tänä vuonna vain yhden kirjan, lue tämä. Jos luet tänä vuonna monta kirjaa, muistat tämän niiden keskeltä taatusti.



Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (WSOY)


tiistai 11. maaliskuuta 2014

Dekkaridetaljien pauloissa

Harrastan valokuvaamista ainakin omaksi ilokseni. Kuvaan niin paljon, että läheiset toisinaan vallan hermostuvat, kun vielä tuostakin kaatuneesta puusta pitää ottaa kuva. Toisinaan olen lukevinani katseista, että muut eivät näe mitään ihmeellistä kuvausaiheissani, mutta minulle pienet hetket ja näkymät ovat monesti lähes taianomaisia ja ne pitää ikuistaa. Paitsi luonnosta pidän urbaanista maisemista, arjesta. 

Linssin läpi näkee toisinaan sellaisia yksityiskohtia, jotka jäävät mieleen. Minulle jäävät myös mieleen rakennukset, niiden yksityiskohdat, kaupunkimaisemat, arkiset kaupat ja virastot. En paina niitä mitenkään aktiivisesti mieleeni, mutta olen huomannut, että pystyn vuosikymmenien jälkeen palauttamaan mieleen purettujen rakennusten ominaispiirteitä ja entisten asuinseutujen karttoja. Sen olen huomannut jo vaikka Facebookissa PostikorttienTurku –ryhmän kuvista. Monien kaupunkimaisemien ja rakennusten sijainnin kykenen hahmottamaan sekunneissa.

Ehkä juuri näistä syistä pidän kovasti kirjoista, jotka sijoittuvat arkisiin paikkoihin, jotka ovat minulle tuttuja. Syntyperäisenä turkulaisena toki Turku on aina tärkeä ja sen osuminen kirjan tapahtumien sijaintipaikaksi hivelee. Turun lisäksi olen asunut kuusi vuotta Lauttasaaressa, Helsingissä (ja vuoden verran Kolarissa, Lapissa). Etelä-Helsinkiin, Espooseen ja Lauttasaareen sijoittuvat kirjat houkuttelevat kerta toisensa jälkeen. Outi Pakkasen dekkareihin tartun innolla, sillä osa lumosta syntyy tuttujen ja rakkaitten paikkojen kuvauksista. 



Luin peräkkäin Outi Pakkasen Toinen kerros –dekkarin sekä ruotsalaisen Mari Jungstedtin Vaarallisen leikin. Pakkasen ruokakuvaukset toki ovat herkullisia, mutta enemmän nautin jälleen henkilöhahmojen kotien kuvauksista. Jugend-talojen yksityiskohdat, rappukäytävät, porttikongit ja parvekenäkymät on kuvattu niin elävästi, että jälkeenpäin tuntuu, että olisin katsonut elokuvaa tai käynyt itse paikalla. Henkilöhahmot ja niiden ominaispiirteet eivät tee yhtä lähtemätöntä vaikutelmaa, mutta herättävät toki toivotut reaktiot: sääliä, inhoa ja toiveikkuutta. Outi Pakkasen Toinen kerros (ilmestynyt 2012) ei ollut ihan tekijänsä parhaimmistoa paitsi ympäristönsä kuvauksissa.




Mari Jungstedt oli minulle uusi tuttavuus. Pohjoismaisia dekkareita ilmestyy niin paljon, etten pysy enää perässä. Vaarallisessa leikissä (ilmestynyt ruotsiksi v. 2010) oli jotakin samaa kuin juuri ennen lukemassani Outi Pakkasen dekkarissa. Maisemakuvaus on taidokasta. Kirja sijoittuu pääosin Gotlantiin ja sen maaseudulle, joiden kuvaus on elävää ja tarkkaa. Visbyssä olen käynyt lapsena, mutta sieltä saamaani lelua kummempaa muistoa minulla ei sieltä ole. Mari Jungstedtin maalailemien maisemien jälkeen olen lähes käynyt Gotlannissa uudelleen tai ainakin mielessä kävi sinne palaaminen. Vaikkapa Tukholmasta liikennöivällä lautalla, jonka lapsiperhekuvaukset tarkkoine ja uskottavine yksityiskohtineen murhien keskellä tuntuivat juuri niiltä arkisilta asioilta, joista nautin.


Jos pidät dekkareista, joissa ei veri lentele ja joissa keskitytään ihmismieleen ja maisemiin, saatat mielelläsi lukea nämä.  Jos nautit yksityiskohdista, saatat pitää niistä vielä enemmän. Koska kirjat eivät ole aivan upouusia, löytyivät ne helposti kirjaston hyllystä.



Outi Pakkanen: Toinen kerros
Otava

Mari Jungstedt: Vaarallinen leikki
Otava

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Tipoittain

Paljon on tullut taas luettua ja näin käsivaivaisena vähemmän kirjoitettua. Kerrallaan pystyn kirjoittamaan muutaman rivin ja sitten on pidettävä pitkä tauko. Se on hassua, sillä ensimmäistä kertaa en kiittele kohta kolmekymmenvuotista kymmensormijärjestelmäosaamistani. Tuon osaamisen ansiosta en mitenkään kykene kirjoittamaan vain tököttelemällä enkä yhdellä kädellä, vaikka käsivaivojen kuntoutumisen avainasioita onkin aivojen uudelleen opettaminen. Se taas on niin outo juttu, että voin vaikka jossain vaiheessa omistaa oman blogitekstin peiliterapialle tai muille jännyyksille.

Yöpöydillämme kirjapinot kasvavat ja luettujen kirjojenkin pinot, kaikeksi onneksi. Niistä on tulossa tarkempia arvioita, toki, mutta ehkä tässä välissä vähän yleisempää lukemiseen liittyvää pohdiskelua. Analysoinniksi en kehtaa sanoa.

Näin antikvariaatin omistajien tyttärenä näen kirjojen elinkaarta aika pitkälle. On jännittävää, miten nettiantikoiden – ihanat antikvaari.fi ja antikvariaatti.net – puutelistoilla näkyy takavuosien kirjoja ja miten joitakin nimikkeitä viedään käsistä. Nuo nettiantikat ovat siis kymmenien suomalaisten antikvariaattien yhteisiä järjestelmiä, joiden kautta löytyy lähes kaikki mitä etsitään. Minäkin olen täydentänyt niiden kautta lapsuuden iltasatukirjakokoelmaani ja tarjonnut hupaisia ja hitusen asenteellisiakin 70-luvun lukukokemuksia pöllämystyneille lapsilleni.

Ajanlaskussa ennen vanhempieni antikvariaatinpitoa kuvittelin Päätalohyllymetrit ja Laila Hietamiehen tiiliskivet lähes ongelmasaasteeksi enkä ajatellut, että kukaan tohtisi hankkia ihan vapaaehtoisesti kirjahyllyynsä Mitä Missä Milloin –opuksia. Vähänpä tiesin. Halutuimmat teokset ostetaan minuuteissa siitä, kun äitini naputtelee ne tietokantaan saataville.

Kirjan elinkaari siis voi olla varsin pitkä. Ehkä tällaisena tunteilevana ekohömppääjänä ajatus makulatuurikoneen kidasta on niin tuskallinen, että toivon jatkossakin kirjakaupoista puuttuvien opusten löytyvän edes jostain.



Aiemmin parjasin prismojen kirjamyyntiä, mutta sieltäpä löytyi alekorista jokin aika sitten tuo kuvan Anja Snellmannin Ivana B. hintaan 2 euroa. Pakkohan se oli ostaa.

Nyt lepuutan jälleen kättäni ja jatkan lukemista. Ihanan ja aivan liian nopeasti etenevän  luku-urakkani kohteena on Tommi Kinnusen upouusi esikoisromaani Neljäntienristeys. Nam!

*** Tommi Kinnusen Neljäntienristeys ***