Kirjallisia

Kirjallisia

tiistai 30. joulukuuta 2014

Viime aikojen paras

On noloa myöntää, että Mikko-Pekka Heikkisen edellinen kirja, Terveisiä Kutturasta, on edelleen lukemattomana teinin kirjahyllyssä, jonne se siirtyi joulupaketista vuosi sitten. Ei muuten ole enää kauan, sillä Jääräpään jälkeen tunnustaudun suureksi mikkopekkaheikkisfaniksi.



Jääräpää ilmestyi minulle joululahjapaketista, mikä ei ollut ihan mahdottoman suuri yllätys, sillä olin metrin päässä Mikko-Pekka Heikkisestä (tosin selin), kun Tomi pyysi muka salaa minulta ostamaansa kirjaan omistuskirjoitusta. Tämä tapahtui Kårenilla, Neljän Kuninkaan kiertueen Turun tilaisuudessa.



Ja miksikö ihastuin kirjaan niin kovasti? Koska Lappi. Kirjassa etelän vihreä, koulutettu virkanainen muuttaa Muonioon ja herättää kummastusta. Minä muutin 25-vuotiaana ekonominplanttuna Kolariin kauppaopiston opettajaksi. 

Jääräpää on kuvaus Katjasta, kunnanjohtajasta ja Aslasta, hänen puolisostaan. Sekä pienestä ja sisäänpäinlämpiävästä yhteisöstä, jossa kaikki eivät toki suhtaudu pahantahtoisesti. Hiukan painolastiakin kunnasta löytyy, henkistä laatua, fyysiseksi äityvää. Black Sabbath ja Iron Maiden, hiukan myös Alice in Chains kuuluvat taustalla.


Kuvassa Mikko-Pekka Heikkinen Turun Kårenilla Maria Veitolan haastateltavana


Kieli on ihanaa. Hoot osuvat kohdilleen (minä en hoota oppinut oikeaan paikkaan asettamaan vuodenkaan harjoittelulla, ei etelän ihminen voi oppiakaan, minua valistettiin). Son poka niin, että vuoden lappilaisuudella saa itseensä kuitenkin sen verran pohjoisuutta, ettei se ikinä lähde. 

Luin Jääräpäätä pari päivää ja se on aika pitkään, kun ottaa huomioon, että kirjassa on vain 301 sivua. Lukemiseni keskeytti pari matkaa 'down the memory lane' eli kävin googlen street viewlla katsomassa Kolarin kirkonkylän raittia (Hakapolulle ei näemmä ollut googlen auto kurvannut) ja instagramissakin huiskin hästägillä #kolari. Hetken jo pohdin, vieläkö ottaisivat minut opettajaksi sinne, kunnes heräsin ja muistin lapset ja talon Turussa. :) 

"Romanttinen tragikomedia" on aika sattuvasti laitettua tekstiä kirjan takakannesta. Se, miten Canada Gooset ja etelän pillifarkkujuppi kuvaan istuvat, on hauskasti kirjoitettu. Aslaa en minä Lapista löytänyt enkä kirjan turismin huippuideoita, mutta 1990-luvun puolivälissä tuolla rajajoen varressa olikin tiukasti vielä lama, monessakin mielessä. Kirjan Katja kävelee työmatkaansa puoliksi pimeässä, kun katulamppujen valo ei riitä tolpalta toiselle. Minun Kolarissani työmatkalla ei katulamppuja riittänyt ihan koko matkalle ollenkaan (ulottuihan rivitaloalue pari sataa metriä kunnan pääraitista) ja pääraitillakin valot sammutettiin klo 23. Taskulamppua käytin monesti tuolla 10 minuutin kävelyllä. Ja sitä muistelen kaiholla, samaten keittiön ikkunasta näkyviä rivitalon pihalle eksyneitä poroja. Ehkä aika kultaa jo nekin muistot jalanjäljistä tuoreessa lumessa ikkunoitteni takana, kiinnostihan nuoren opettajan elämä monia kovastikin. Silloin hirvitti. 

Kirja tuntuu hurjan ajankohtaiselta myös seurattuani eri medioista Kittilän kunnanjohtajan ulos savustamista. Kittilässä kyse on isoista rahoista, kuten tässäkin kirjassa. Muonio haluaa osansa turismirahoista ja samalla peistä väännetään kuntaliitoksesta. Hyvin kuvattu sekin tilanne.

Tästä kirjasta seurasi ihania muistoja, huikean hauskoja lukuhetkiä ja hyvä, iloinen mieli. Son poka niin, että häätyy käydä Kolarissa ensi suvena, jos pörsissä on rahaa. Lue ihmeessä, jos nautit hauskoista kirjoista mukavalla parisuhdepainotuksella, fiksuista ajatuksista ja vertauksista sekä hupaisista juonenkäänteistä. 

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää
Johnny Kniga



keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Hyvää joulua!

Jouluaattoaamu ja joulupukin kuuma linja nyt menossa kissan ja kahden nuorimman kanssa. Viime yönä tuli valvottua kirjan parissa myöhään.





Illalla paketeista taitaa avautua kaikille perheenjäsenille ihania lahjakirjoja. Niiden pariin sukellamme ja toivotamme kaikille lukijoille ihanaa ja rauhallista joulun aikaa!




tiistai 23. joulukuuta 2014

Kun kirjailija itse on suurin mysteeri

Nappasin Hannaleena Viima -nimisen kirjailijan kirjan Naisen vaisto ihan vaan... naisen vaistolla kirjastosta dekkariosastolta. Kotona luin tarkemmin takakannen tekstin ja huomasin, että Hannaleena Viima on nimimerkki, joka "on tottunut liikkumaan vallan käytävillä". Jaahas.



Kun aloin lukea kirjaa, olin haltioissani: sen tapahtumat sijoittuvat pääosin Naantaliin, ihan naapuriin siis. Kirjassa käväistään parikin kertaa Helsingissä ja Turussakin, mikäs sen hauskempaa! On pakko myöntää, että muutaman kerran kävi mielessä arvuutella, kuka tuon nimimerkin takana on, sillä sen verran asiantuntevasti hän kirjoittaa niin kunnallispolitiikasta kuin rötöstelystäkin, jos ne nyt kaikkialla niin kovin kaukana toisistaan ovatkaan...

Intouduin jopa googlaamaan tuota nimimerkkiä ajatellen, että joku olisi nimen taakse päässyt, mutta siitäpä ilo vasta irtosikin. Hakutuloksista tuli ainoastaan kirjaan itseensä liittyviä linkkejä ja sitten bongasin sivun alalaidassa paljon puhuvan googlen sensurointitekstin:



Kiehtovaa! Kirjailija lienee siis halunnut poistaa kaikki itseensä liittyvät spekulaatiot.

Päähenkilö on juristi, asianajaja Johanna Sten, joka ryhtyy selvittelemään edesmenneen, polisiina toimineen, puolisonsa murhaa. Kirja on ihan viihdyttävää poliisi- ja juristijännitystä ja paras anti siinä on paikallisuus. Naantalin jokaista katua en nimeltä tunne, mutta Aurinko Golfin viimeisen väylän selostus oli oikein autenttinen vesineen. Varesmaisuuttakin kirjassa oli hienoisella hienostuneisuudella.

Kirja on jo muutaman vuoden vanha (2011) eikä sille näytä olevan jatko-osaa. Harmi, olisin halunnut jatkaa lukemista pidempäänkin. Olisi ollut hauska leikkiä etsivää ja selvittää, kuka Hannaleena Viima on. Ai niin, dekkarinakin tämä on oikein pätevä. Etsi ihmeessä kirjastosta, jos tämä genre viehättää.

Hannaleena Viima: Naisen vaisto
Minerva Kustannus


maanantai 22. joulukuuta 2014

Nykyajasta ei irtoa kaunoa mutta pelottavaa tulevaisuudenkuvaa kyllä

Jos kirjan kerrotaan olevan "tajunnan räjäyttävä", ovat odotukset melkoisen korkealla.

Ensimmäiset sata sivua Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaania eivät räjäyttäneet, mullistaneet tai juuri muutenkaan hetkauttaneet tajuntaani: eronneen amerikkalais-suomalaisen pariskunnan perhe-elämää ennen ja nyt. Arkista olemista, ihan mukavasti kirjoitettuna.



Jos juoni ei häikäissyt, Valtosen kieli teki sitä vielä vähemmän. Finlandia-voittajat ja -ehdokkaat ovat yleensä olleet teoksia, joiden kieli on huomattavan kaunista ja tiivistä, paljon kaunokirjallisempaa kuin Valtosen konstailemattoman arkinen kerronta. Ei aforistisia kiteytyksiä tai lyyristä kuvailua, ei mieltäkutkuttavia sananasetteluja.

Mutta kesken lukemisen ei kannata jaella kovin jyrkkiä tuomioita. Pian sadannen sivun jälkeen He eivät tiedä mitä tekevät lähtee lentoon, ja korkeat odotukset alkavat täyttyä. Ja tulee yhä vaikeammaksi laskea teosta käsistään. Ja lukija pääsee Valtosen rytmiin kiinni.

Kirjan suurin ansio - ja syy Finlandia-voittoon - on se, että se kuvaa tätä päivää, nykyhetken ongelmia ja mahdollisuuksia. Tämänkaltaisia kirjoja ei kovin paljon kirjoiteta, mutta tällaisten perään on huudeltu. Tässä se nyt on, suuri suomalainen nykyajan kuvaus.

Kirjallisuus sijoittuu hyvin usein menneisiin aikoihin, mikä on täysin ymmärrettävää: kielen kauneus löytyy helpommin ajasta, joka on jo mennyt. Nettiaika on suorastaan kaunokirjallisuuden antiteesi; jos keskustelupalstoja tai sosiaalista mediaa tai kännykkäkulttuuria yrittää vääntää kaunokirjallisuudeksi, menevät molemmat pilalle.



Niinpä Valtonen joutuu tyytymään siihen, että kaunokirjallisia ansioita on vähän vähemmän, sisällöllisten ansioiden kustannuksella. Mutta ei se mitään. Juoni ja teemat ovat huikean hienoja, ja koska tekijä kirjoittaa parhaillaan väitöskirjaa neuropsykologiasta, on uskottavuuskin kohdallaan - tulevaisuudenkuva on pelottava. Tajunnan räjäyttävän pelottava.

He eivät tiedä mitä tekevät voisi hyvin olla kaksikin kirjaa, koska iAm-kännykkädystopia ei ole pääteeman kannalta välttämätön. Mutta isoon teokseen mahtuu.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi

torstai 18. joulukuuta 2014

Tämä on sinulle, jos olet joskus ollut yt-neuvotteluissa, it-alalla tai palannut äitiyslomalta töihin

Myllylahden kustantamat dekkarit ovat olleet piristysruiske viimeisen vuoden aikana lukemien dekkarien joukossa. Juu, olen jumittunut etenkin gotlantilaismaisemiin, mutta on ollut hauska tutustua uusiin dekkaristeihin ja tapahtumapaikkoihin.



Myllylahdelta bongasin Anu Holopaisen Ilmestyskirjan täti -nimisen kirjan ja sain siitä arvostelukappaleen. Chick-litiä olen lukenut suomeksi kovin vähän, mutta nyt siihen siis tarjoutui taas tilaisuus, mikä oli hauskaa.

Odotuksia ei takakannen lisäksi kovin paljon ollut, mutta tarina lähti jolkottamaan hyvää tahtia heti. Kirjassa äitiyslomalta palaava it-asiantuntija löytää itsensä yt-neuvotteluiden keskeltä samalla kun puolison hankala täti aiheuttaa ongelmia. Kun tuo täti - siis tämä Ilmestyskirjan täti - osoittautuu samassa työpaikassa työskenteleväksi (firmojen yhdistymisen jälkeen), on kaikki koohotus huipussaan.

Itsekin muutamat yt-neuvottelut it-alalla läpikäyneenä samaistuin perhevapailta palaavaan naisihmiseen helposti ja nautin nimenomaan tarkoista kuvauksista työpaikalta. Olin aiemmin työssäni tekemisissä paljonkin pienien ja keskisuurten it-alalla toimivien yritysten kanssa ja sieluni silmillä näin entisiä tuttuja tuossa kirjassa.

Sen sijaan skitsoilu tuon täti-ihmisen kanssa tuntui vähän hassulta ja tätiin liittyvä loppu oli sellainen, että mieli tekisi pyytää kirjaan vaihtoehtoinen loppu. No, koska se jäi hyvin mieleen, se oli varmaankin oikeanlainen loppu juuri tähän kirjaan.

Kirjan takakannessa kerrotaan, että "romaani kuvaa terävästi kovan työkulttuurin vaikutuksia tavallisen ihmisen elämään" ja se tosiaan pitää paikkansa. Suosittelen kirjaa kaikille ex-kollegoille Nokialta ja niille, jotka ovat joskus olleet burnoutin partaalla. Sen sijaan en osaa sanoa, onko kirjasta iloa niille, jotka painivat hankalien sukulaissuhteiden parissa tai joille liian läheinen suku on painolasti. Chick-littinä tämä on ehkä fiksummasta päästä mutta kuitenkin viihdyttävä. Lukeminen ei ollut suorittamista.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti
Myllylahti


maanantai 15. joulukuuta 2014

Lue paloissa, nautit enemmän!

Sinikka Nopola sisarensa kanssa tunnetaan monessa, monessa suomalaisperheeessä. Nuoremmalle polvelle ja tietysti iltasatuja ääneen lukeneille vanhemmille tutuimpia ovat Risto Räppääjät, mutta kaukana perässä eivät tule hämäläistarinat Eilasta, Rampesta ja Likasta.



Ei tehrä tästä ny numeroo hekotutti lujasti ja vielä enemmän, jos lähipiirissä on hämäläisiä tai - vielä parempaa - siellä on sukujuuria. Kolumneina seikkailut alkoivat Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä kasvaakseen itsenäisiksi kirjoiksi

Eilan, Rampen ja Likan parhaat on nimensä mukaisesti kokoelma parhaita pätkiä, paksu sellainen vieläpä. Ja hauska. 

Roope Lipastilla ja Sinikka Nopolalla on kuitenkin yksi yhteinen ongelma: nautin eniten heidän tuotoksistaan pieninä annoksina, nimenomaan sellaisina kolumnin mittaisina pätkinä. Tämän kirjan ahmaisin parilla istumalla eikä se ollut kirjalle hyväksi. Näitä pitää makustella, lukea pari kerrallaan ja sitten taas palata asiaan toisena päivänä.



Kirja on kuitenkin aivan ehdoton joululahjakirja sukulaiselle, jonka haluaa lukevan enemmän. Lyhyet novellit tai kolumnin pituiset osaset houkuttelevat lukemaan vielä yhden ja vielä yhden... Ja toki vankkumattomille nopolisteille kirja on ehdoton hankinta. 



Kirjabloggareiden tilaisuudessa Helsingin kirjamessuilla Sinikka Nopola kertoi tästä kirjastaan ja miten hän sen kokosi. Ja ihanaan tapaan - kuivan huumorin esipuhujan ottein - hän kertoi pohtineensa, että nauraakohan kukaan näille jutuille. Nauraa kyllä. Hän opetti samassa tilaisuudessa, että banaani on tampereeksi ponooni. Kova pee ja kolme oota. Kokeile vaikka. Muutaman sananehdin vaihtaa tilaisuuden päätteeksi Sinikan kanssa ja hän osoittautui niiden parin lauseen perusteella vieläpä oikein mukavaksi ihmiseksi.




Sinikka Nopola: Eilan, Rampen ja Likan kootut
WSOY





perjantai 12. joulukuuta 2014

Hauskaa joulua, kirjabloggarikaverini

Pääsin mukaan kirjabloggareille tarkoitettuun Blogatin ja Elisa Kirjan Kirjaystävärinkiin, hauskaan jouluyllätykseen, siis. Etukäteen tiesin, että tehtävänäni olisi valita Elisa Kirjan valikoimista jokin kiva kirja kirjabloggarille, joka ei tästä etukäteen tietäisi.

Tehtävään kuului myös valmistella blogipostaus, jossa kertoisin, minkä kirjan valitsin, kenelle ja miksi juuri tuon kirjan.

Olipas hauska tehtävä! Sain Kirjaystäväksi Nenä Kirjassa -blogin ja vietin monta hauskaa hetkeä tutustuessani kirjoittajan kirjamakuun ja huikean kattavaan kirjalistaan.

Hiukan alkoi hiki nousta otsalle, kun ensimmäiset viisi pohtimaani kirjaehdotusta löytyivät jo luettujen listalta, mutta sitten taisi tärpätä.



Viveca Stenia en löytänyt Nenä Kirjassa -blogin kirjoittajan, Norkun, listalta, joten kirjaehdotukseni hänelle on ruotsalaiskirjailijan uusin suomennettu dekkari Pinnan alla, joka löytyy Elisa Kirjan valikoimista (muutakin Steniä löytyy, alkuperäiskielellä myös, mikä on vallan mainiota).

Viveca Sten kuuluu menestyviin ruotsalaisdekkaristeihin, joita naapuriin tuntuu mahtuvan kahmalokaupalla. Tutustuin itse Stenin tuotantoon vasta kuluneena kesänä ja ihastuin kovasti. (Ja kas, en olekaan tainnut blogata tuosta dekkarista, kummallista.)

Oikein mainiota ja kirjarikasta joulua tämän dekkarin parissa, Nenä Kirjassa -blogin Norkku!



Tämän Kirjakaverikampanjan tarjosi Elisa Kirja.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Tutustuin Muhoseen paremmin

Luin aiemmin syksyllä Jaana Lehtiön toisen dekkarin, Uutta auringon alla, ja tuolloin tuntui, että olen ihan pihalla Kutvosten ja Muhosten kanssa. Luettuani nyt sen jälkeen sarjan ensimmäisen dekkarin olen jo paremmin kartalla.



Tapasin Jaana Lehtiön Helsingin kirjamessuilla kustantamo Myllylahden osastolla ja kyselin tarkemmin, mikä on saanut hänet nimeämään poliisinsa niin samantyyppisillä nimillä. Jaana kertoi tarkoituksella nimenneensä päähenkilön Juha Muhoseksi: hän halusi antaa tavallisen nimen. Hän kertoi myös, että Porvoossa, jossa Jaana asuu, on myös ainakin yksi Juha Muhonen, joka oli jopa etsiytynyt kirjan julkistamistilaisuuteen. 

Kun kerroin, että Muhonen oli toisessa dekkarissa jäänyt minulle etäiseksi hahmoksi, ehdottivat Jaana ja kustantaja, että lukisin ensimmäisen dekkarin ja miettisin sitten. Näin tein ja nyt olenkin jo tutustunut Muhoseen niin hyvin, että Kutvonen ei ollenkaan pomppinut samaan tapaan tapahtumia ja juonen seuraamista häiritsemässä. Muhosen hahmo syveni pullanhimoineen ja epävarmuuksineen jo niin, että tuskin jatkossa enää joudun kaivelemaan muistiani lukiessani. Poliisityö kuvataan uskottavasti ja melko lämminhenkisesti. Jaana kertoi tarkistaneensa yksityiskohtia poliiseilta, mutta varsinaisesti poliiseja ei hänen lähipiiriinsä kuulu. 

Joka viisautta rakastaa on perinteistä dekkarikaavaa noudatteleva poliisidekkari. Cosy crime on tyylilaji ja tapahtumat etenevät mukavan verkkaisesti pikkukaupungissa unohtamatta ihmissuhteita ja sivujuonia. Porvoo ei tässäkään kirjassa ole kovin suuressa roolissa, mikä on harmi, koska tunnelmallisena, vanhana kaupunkina sillä voisi olla enemmänkin annettavaa camillaläckberg-tyyppisesti. 

Koska olen lukijana toisinaan liiankin pedantti, on pakko mainita, että kirjaa lukiessa ei voinut välttyä ajatukselta, että kirjan loppupuolella on tullut kiire joko oikolukijalle tai kustannustoimittajalle tai itse krjailijalle. Kieliasussa on pari epätarkkuutta ja suoranaisia virheitä, (s. 314: "Nyt hän ymmärsi, että ne saattoivat edustaa kolme ihmistä, mutta...") nimenomaan kirjan viimeisen parinkymmenen sivun matkalla. 

Kirjassa tapahtuu useampikin murha, jotka kyllä kuvataan varsin yksityiskohtaisesti mässäilemättä kuitenkaan liikaa väkivallalla. Rouva Hilkka Alitupa seikkailee kummassakin kirjassa ja touhuaa sekä kummallisten ajatustensa että tapahtumien kanssa. Näiden vanhempien rouvashenkilöiden aivoitusten seuraaminen sekä Muhosen inhimillisten piirteiden tuominen esille tekevät näistä dekkareista omanlaisensa ja ennustan näille hahmoille pitkää ikää ja lisää syvyyttä. Onneksi Jaana Lehtiö on jo vinkannut olevansa työstämässä kolmatta dekkariaan. Dekkarifanina luen sen taatusti.

Jos olet cosy crimen ystävä ja pidät kotimaisista tai pohjoismaisista dekkareista, kehotan tutustumaan näihin Jaana Lehtiön dekkareihin.


Jaana Lehtiö: Joka viisautta rakastaa
Myllylahti






Mitäs sanoisit iPhonesta?
MacPisteestä sekin löytyy. Ja suojakotelo myös.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Tunnelmallisia satuja Luostarinmäeltä

Sain äidiltäni, lasteni mummilta siis, luettavaksi kirjan Salaperäinen Luostarinmäki, jonka on kirjoittanut turkulainen Maija-Leena Kero. Turkulaislapseni pitävät kovasti Turun historiasta ja se herättää - varsinkin alakouluikäisissä - jatkuvasta kysymyksiä. Turun palo on ihan lemppareita ja historialliset paikat, Turun linna ja Käsityöläismuseo etunenässä, viehättävät kaikkia. Olikin hauska saada iltasatukirjaksi juuri tämä uutuus.



Kirjassa on 80 sivua ja siitä riitti iltasatuainesta reippaasti yli viikoksi. Kuvitukset ovat aikuisen silmään hiukan kömpelöhköjä, mutta toimittaja-kuvittaja Laura Salaman piirrokset tuntuivat olevan lasten mieleen.



Kirjassa seikkailevat metsänhaltia Ukko Naavaparta ja tämän kissa Wäinö, jotka matkaavat kaupunkiin, koska heidän asuinpuunsa kaadettiin. Kaupunki on Turku ja uusi kotipaikka Luostarinmäki. Luostarinmäen eläinten, lasten ja isompien ihmisten, aikuisten elämää seurataan ja siinä sivussa lukijalle selviää mm. mistä nimitys umpimähkä on saanut alkunsa. Lasteni kansatieteilijamummi oli luonnollisesti kirjasta innoissaan, onhan sen tekijä hänen ystävänsä, turkulainen historian maisteri Maija-Leena Kero. Kirjan sisältö on siis taatusti virheetöntä historiallisen ja kansatieteellisen sisältönsä puolesta.



Minä luin pienenä Turun linnan tonttu-ukkoa, joka oli pikkuinen nide, mutta vaikuttava satu ihan omasta lähialueesta. Turun linna on aina ollut aika jännä paikka vankityrmineen ja kummituksineen, joten lasten satujen piirin laajentaminen linnasta Luostarinmäelle on hauskaa.

Tarina eteni verkkaisesti ja välillä ääneen lukija oli vähän pihalla eläinten nimien kanssa, mutta sen voinee laittaa lukijan oman iltaväsymyksen piikkiin, äidin ajatukset toisinaan siinä kohtaa vähän harhailevat.



Suosittelen kirjaa kaikille, joiden lapset pitävät tai potentiaalisesti pitävät turkulaisesta historiasta tai ylipäätään vanhojen aikojen kuvauksista. Kirja on omakustanne, hyvin laadukas sellainen, ja sitä on myynnissä Turussa ainakin Kansallisessa kirjakaupassa sekä Pienessä Kirjapuodissa.

Päivitys:
Maija-Leena Kero oli lukenut tämän postaukseni blogistamme ja hän pyysi lisäämään oman kommenttinsa:
Kiitos Kotiprinsessalle erittäin mielenkiintoisesta lukijakokemuksesta. Kuljen yhä edelleen Ukko Naavaparran seurassa. Koen joka päivä uusia asioita ja Naavaparran tavoin mieleni on hämmentynyt, ihastunut ja kiitollinen. Jos minulla olisi parta, palmikoisin sen usein sydämen muotoiseksi. 

Maija-Leena Kero: Salaperäinen Luostarinmäki
Kuvitus: Laura Salama
Kerokustannus


lauantai 29. marraskuuta 2014

Taattua Vimmaa

Tuomas Vimman kirjaan tarttuessaan tietää, mitä saa. Nasevaa stadilaista läppää, ylimielisiä henkilöhahmoja, jouhevasti etenevää tarinaa. Tai "uuden vuosituhannen kaupunkilaisuutta", niin kuin tuoreen teoksen takakannessa luonnehditaan.



Aiemmista neljästä romaanista olen muistaakseni lukenut kaksi. Uusin Ruutukymppi jatkaa samaa linjaa, Vimma kirjoittaa jatkumoa sille tarinalle, joka esikoisteoksessa Helsinki 12 vavahdutti ainakin hiukan suomalaista kirjallisuutta.

Ruutukympin päähenkilö värvätään kesätöihin Uskomaton urakka -nimiseen tosi-tv-ohjelmaan, mistä syntyy soppa kun remppamiehen korkea moraali törmää television ääripinnalliseen maailmaan.

Mitään varsinaisia korkeakirjallisia ansioita esimerkiksi rakenteen suhteen teoksessa ei ole, juoni etenee ensimmäisestä viimeiseen sivuun suorinta tietä, pisteestä A pisteeseen B mennään enempiä mutkittelematta. Myöskään mitään syvällisiä ajatusrakennelmia tarinasta ei nouse. Eikä pidäkään nousta.

Ruutukymppi on hyvä lukuromaani. Kieli on kiinnostavaa ja paikoin innovatiivista, tosin välillä tuntuu että nokkelia vertauksia on liikaakin. Hahmot ovat uskottavia ja juoni toimii, jopa niin hyvin että olisin voinut piteempäänkin viihtyä tämän parissa kuin nämä harvaan ladotut kolme ja puolisataa sivua.

Tuomas Vimma: Ruutukymppi
Gummerus

torstai 27. marraskuuta 2014

Onnea Finlandia-voittajalle!

Tänään tuli tieto voittajasta ja ensivaikutelma oli pettymys: voittaja ei ollutkaan Tommi Kinnusen Neljäntienristeys, jota me kannustimme (jos tässä kisassa nyt ketään voi kannustaa). Finlandia-palkinto meni nyt kuitenkin Jussi Valtoselle, jonka kirja He eivät tiedä mitä tekevät vaikuttaa olleen vähän piilossa.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät


Hain kirjan kuitenkin luottokirjakaupastani Pienestä Kirjapuodista. Toistaiseksi olen tutkaillut vain sen mukavaa paksuutta (lupaavaa: 559 sivua!) ja takakannen tekstiä, joka ei ole ollenkaan Finlandia-tyyppinen. Lupaavaa sekin?



Kissatestin perustella Putte-kissa mieltyi Valtosen voittajateokseen, joten kaipa valinta on oikea. Blogiin ilmestyy oma arviomme heti kun saamme tuon kahlattua läpi.

Onnea voittajalle!

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi


keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Kaikille kirjakauppiaan urasta haaveileville

Kirjaston uutuushyllystä sattui mukaani ihan uppo-outo kirja. Amerikkalainen Gabrielle Zeivin on takaliepeen mukaan palkittu kirjailija, joka on ehtinyt kirjoittaa sekä nuorille että aikuisille lukuisia kirjoja. Tuulisen saaren kirjakauppias on ilmestynyt tänä vuonna (2014).



Päähenkilö on noin nelikymmenvuotias mies, pienen saaren ainoan kirjakaupan omistaja, joka menetti rakkaan vaimonsa auto-onnettomuudessa. Elämä on alkanut luisua alamäkeen, mutta yllättävä käänne muuttaa kaiken.

Kirjan hahmot heräsivat lukiessani eloon, useimmat ainakin, ja Tero Valkaman suomennosta on ilo lukea.

Kirjakauppa on kirjan tapahtumien keskipiste ja se muuttuu kirjan edetessä iloisemmaksi ja valoisammaksi.

Fikryn ottotytär sekä kirjaedustaja-Amelia jäivät minulle hiukan huonosti perustelluiksi henkilöhahmoiksi omituisine piirteineen. Omituisuutta toki pitää olla, mutta nyt omituisuudet olivat enemmänkin pintaraapaisuja. 239 sivun pituutta olisi ollut varaa kasvattaa ja tuoda sisältöä hahmoihin enemmän. Murheitakin kirjassa oli ihan roppakaupalla, aaltoilevasti, mutta pääosin kaikki päättyy onnellisesti. Tai miten sen nyt ottaa...

Parasta antia kirjassa on juuri kirjakauppa. Eiköhän aika monikin kirjoihin usein ja lujaa uppoava lukija ole ainakin salaa haaveillut kirjakauppiaan urasta? Kirjaa ei sovi pitää oppaana kirjakauppiaan tielle, mutta on se kuitenkin pientä haaveilua lisäävä. Kirjan kannessa on lainaus Betsy Burtonilta, kirjakauppiaalta: "Riemastuttava kokemus kaikille, jotka kokevat kirjat itselleen läheisiksi." Niinpä!



Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias
Gummerus

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Lukujumi ja miten siitä pääsee?

Luen koko ajan ja yöpöydällä on aina vähintään pari keskeneräistä kirjaa. Viereisen kaapin päällä on kirjastosta lainattuja kirjoja ja seuraava hylly on viereisessä huoneessa ja sitä seuraava sitä seuraavassa huoneessa...

Helsingin kirjamessuilta kotiuduin kuukausi sitten aikamoisen kirjalastin kera ja uumoilin, että lähiajat istun vain nenä kirjassa kaikkien ihanuuksieni kanssa. Vaan miten kävikään. Ei napannut lukeminen samalla tavalla kuin ennen kirjamessuja. Ihan kummallista.

Tässä kuukauden aikana olen nyt lukenut vain neljä kirjaa. Juu, onhan se monelle iso saavutus, mutta ei minulle, kun helposti normaaliaikaan menee neljä kirjaa viikossa. Jari Järvelän Särkyvää-kirjasta jo postasinkin, mutta muista en vielä. Bloggaajakollegani Krista neuvoi tuoreessa blogipostauksessaan sekä instagramissakin karkottamaan lukujumia lukemalla jo aiemmin luetun, mieluisan kirjan. Hän oli lukenut kirjan, joka minustakin oli fiksu ja hauska, mutta siihen en kuitenkaan tarttunut.



Putte Daniel - siperiankissan pentumme


Osasyynä tähän lukujumiin on varmasti ollut Putte. Putte on siperiankissa, 13-viikkoinen pentu, joka muutti meille alkuviikosta. Putte on vienyt meidän kaikkien sydämet ja samalla pennun odottaminen taisi sekoittaa kaikkien perheenjäsenien päät. Nyt pennun kanssa touhuaminen on toisella lailla aikaa vievää, mutta kirjoihin olen kyennyt tarttumaan - onneksi!



Luin tässä jumin aikana kaksi kirjaa, joista en mitään suurempaa postausta aio tehdäkään. Ensimmäistä ajattelin takuuvarmana juminpoistajana: Outi Pakkasen Rakastaja. Outi Pakkanen on lemppareitani ja pidän kovasti hänen Etelä-Helsinkiin sijoittuvista dekkareistaan. Rakastaja oli kuitenkin pettymys niiden joukossa. Tarkemmin ajateltuna edellinenkin lukemani Outi Pakkanen oli pettymys, vaikka tässä uudemmassa seikkailikin Anna Laine, jota edellisessä kaipasin kovasti. Jotain kiehtovaa tässäkin toki oli, joten osan pettymyksestäni laitan ehkä lukujumin piikkiin. Ehkä.



Toinen lukemani kirja oli Titta Heikkilän Rakkauden ruletti. Nimestään huolimatta kirja ei ole harlekiini. Titta Heikkilä oli minulle entuudestaan tuntematon kirjailija ja etulieve herätti kiinnostuksen, koska kyse oli kolmen lapsen ekonomiäidistä. Lisää kiinnostusta herätti se, että osa tapahtumista sijoittui Turkuun ja päähenkilö oli keski-ikäinen eronnut perheenäiti. Mutta muuten kirja oli hitusen poukkoileva, päähenkilö pomppi nettideitistä toiseen ja ulkomaille sijoittuvat jaksot olivat irrallisia. Kuka nyt voi napata kouluikäiset lapset ja muuttaa Pariisiin etsimään itseään moneksi viikoksi kesken kouluvuoden? Ja kun samalla vielä eroriidat ja rahaepäselvyydet exän kanssa värittivät tarinaa ja kaiken ohessa kulki jokin hassu juoni päähenkilön merenneitosivupersoonasta, kaatui se harmillisesti epäuskottavuuksiin. Toisaalta teksti oli hyvin kirjoitettua ja sitä luki mielellään, joten kirjailija on ihan kehityskelpoinen. Ehkä seuraava kirja osuu lukujumittomuuden aikakauteen?

Näiden lisäksi neljäs lukemani kirja on Sinikka Nopolan uusin, josta kirjoitan ihan oman postauksensa, sillä se on sen arvoinen. Lisäksi kirja on nyt äidilläni lainassa....

Outi Pakkanen: Rakastaja
Otava

Titta Heikkilä: Rakkauden ruletti
Tammi



perjantai 21. marraskuuta 2014

Klassikkokuvittajaa kirjalainassa

Alkuvuodesta kävin pienimpien lasteni kanssa katsomassa ihanan Onneli ja Anneli -elokuvan ja bloggasinkin tuolloin siitä ja kirjoista. Luin lapsena itse kaikki silloin saatavilla olevat Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -sarjan kirjat ja esikoisen syntymän jälkeen (v. 1998) löysin vielä sarjan neljännen osan juuri ilmestyneenä. Olen näitä kirjoja lukenut kaikille kolmelle lapselle iltasatuna ja samalla lailla ne ovat kiehtoneet. Myös niiden kuvitus, Maija Karman ihana, taian- ja unenomainen, tunnelmallinen ja lämminhenkinen kuvamaailma, on aina ollut osa kirjojen viehätystä.


Onneli ja Anneli -kirjat minun hyllystäni

Ilahduin suuresti kun pari viikkoa sitten meitä lähestyi tämän blogin yhteydenottolomakkeen kautta kuvittaja Sari Airola, joka pyysi kirjojani lainaksi Helsinkiin Tarinoiden puistoon Lastenkirjallisuustapahtumaan ja kuvitusnäyttelyyn Virka-galleriaan 5.11.2014 - 1.2.-2015. Kuvitusnäyttelyssä on esillä 40 nykykuvittajan töitä sekä klassikkokuvittajat Maija Karma (Onneli ja Anneli) ja Maija-Kaarina Nenonen. 

Kävimme Sarin kanssa lyhyen kirjeenvaihdon, jossa hän vakuutti, että aarteeni ovat näyttelyssä lasin alla ja että saan ne varmasti takaisin. Kaksi kirjoistani on siis omia lapsuudenaarteitani, syntymäpäivälahjoja äidiltäni. Yhden olen ostanut kirjaston poistokirjana (sitä en enää omista kirjoistani aikuisena löytänyt) ja tuon neljännen (Nukutuskello) ostin uutena Vammalan kirjapäiviltä aikoinaan.

Kehotan kaikkia pääkaupunkiseudulla liikkuvia tutustumaan ihanaan näyttelyyn paikan päällä! Meille muille liitän tähän pari linkkiä näyttelyyn sekä Sari Airolan ottamia kuvia kirjoistani näyttelyvitriinissä. Tarinoiden puistoa voi myös seurata Facebookissa.




Kuvat Sari Airola


Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli -kirjasarja
Kuvitus Maija Karma



tiistai 11. marraskuuta 2014

Näin myyt Katajavuorta perussuomalaiselle

Bonnier Booksin bloggaribrunssilta (tällaista se on se nyky-suomi) Taina sai mukaansa useita kirjoja, ensimmäisenä niistä luin Riina Katajavuoren Wenla Männistön. Siinä "Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -romaani on pantu tehosekoittimeen ja siirretty nykypäivään." Veljekset on pantu sivuosaan, ja päähenkilöinä ovat naiset, Wenla Männistö, hänen äitinsä Marja sekä veljesten äiti Alli Jukola.


Ensilehteilyn perusteella kirja näyttää sirpaleiselta ja ties miltä postmodernilta kokeilulta. Jos sitä siis yrittää myydä perussuomalaiselle, kannattaa estää selaileminen esimerkiksi teipeillä tai tuorekelmulla ja painottaa Kiven merkitystä suomen kielen kehitykselle.

Ensivaikutelma nimittäin pettää.

Näytelmämuotoon kirjoitetun teoksen luvut ovat kyllä lyhykäisiä, ja niiden lomassa on usein lauluntekstejä (kuten tietenkin Seitsemässä veljeksessäkin), mutta näiden tuokiokuvien seuraaminen on vaivatonta vaikka ajassa hypelläänkin. Välähdyksistä rakentuu vähän syrjässä elelevien Kumpulalaisnuorten arki ja historia, joka imee mukaansa ja pitää siellä.


Toimittaja Ella Kanninen haastattelee Riina Katajavuorta Helsingin kirjamessuilla. 

Katajavuoren teksti on helppolukuista, tarkkaa ja eloisaa. Nuorten rakkausasiat ja arjessa selviytyminen on kuvattu lupsakasti, ja vanhemmillakaan ei kaikki mene ihan suunnitelmien mukaan. Lopulta kaikki päättyy ainakin kohtalaisen onnellisesti ja hahmojen nykytilanne selviää. Wenla päätyy tietenkin Juhanin kanssa yhteen.

Seitsemän veljeksen lukemisesta on hiukan aikaa, mutta Wenla Männistön rakenne taitaa seurailla aika monin tavoin Kiveä. Se on itsellisenä teoksena erinomainen lukukokemus, ja saanee lisävirtaa jos sitä pohjustaa Seitsemän veljeksen kertaamisella.

Riina Katajavuori: Wenla Männistö.
Tammi


Tiede-lehti: 5 numeroa hintaan 29,90 euroa Lehden tilaajia hemmotellaan myös upeilla tilaajalahjoilla. Valitse lahjaksi langaton sisä- ja ulkolämpötilamittari (29,00 euroa), Hackmanin Gourmet-kalasetti (arvo 20 euroa) tai kätevä vetoketjulla suljettava työkalusetti (arvo 29,00 euroa).

perjantai 7. marraskuuta 2014

Lastenkirja iPadille - ei video vaan jotain muuta

Sain testattavakseni Lasten Keskuksen ja Kirjapajan uudet sähköiset lastenkirjat ja lupasin kertoa mielipiteeni niistä. Tehtävä ei ole ollenkaan epämieluisa, sillä lapsia tässä taloudessa riittää, niin myös iPadeja. Meillä luetaan myös paljon kirjoja. Kaikki lapset lukevat jo itse, mutta kaikki alle yläkouluikäiset pitävät kovasti siitä, että heille luetaan. Halusin siis mielelläni ottaa selvää siitä, mitä tarkoittaa lasten sähköinen kirja iPadille!



Lasten Keskuksen Lasten e-Tarina -sovellus löytyy App Storesta ilmaiseksi juuri tuolla nimellä. Se on helppo asentaa ja maksutta näkee myös esittelyn Kuono kohti koulua -kirjasta. Kirjat maksavat hiukan alle 5 euroa per kirja ja niitä on toistaiseksi kolme erilaista.


© Lasten Keskus ja Kirjapaja Oy, 
kuvan käyttöön Lasten Keskus ja Kirja-
paja Oy:n lupa


Paavo on reilu kaveri vaikuttaa ulkoisesti olevan suunnattu pikkuisimmille perheenjäsenille ja tarina onkin herttainen. Tarinassa sijoittuu kuitenkin koulumaailmaan, ja aiheena on, kun ei ystävää löydy ja kun oma lelu katoaa. Taustalla soiva musiikki soi hiukan liian kovaa ja levottomasti kertojan puhuessa. Musiikkivalinta ei myöskään välttämättä ole ihan paras, sekin on vähän levoton. Mutta muuten pidin tästä kovasti ja hetken pohdittuani tajusin miksi: tästä tulee mieleen 70- ja 80-lukujen "piirretyt", sillä tässä ei ole liikaa actionia, tehosteita eikä hurjuuksia ja kuvat ovat kuin Kössi kengurusta, vaikkakin hiukan hienostuneempia.

Kertojan ääni on hiukan liian kiireinen. Oma kokemukseni pienille lapsille lukemisesta (ja piirretyistä) puoltaa hidasta ja rauhallista tempoa. Mutta tätäpä lapsi varmasti haluaa lukea ja katsella kerta toisensa jälkeen, jolloin nopeus ei välttämättä häiritse ollenkaan.

Itse applikaatio - siis kirjojen lukuohjelma - tarjoaa useita vaihtoehtoja kirjan katseluun. On mahdollista kuunnella tarinaa samalla kun hahmot liikkuvat verkkaisesti (tämä 80-luvun alun vaikutelma) tai kirjaa voi lukea kääntämällä sivun kerrallaan, jolloin setä lukee taustalla ja kokemus on enemmän ääneen luetun kirjan kaltainen. Siitä pidin kovasti!

Ohjelma tarjoaa myös kullekin kirjalle eri ikäisille sopivaa tekemistä: 3-, 5- ja 7-vuotiaille ja siitä ylöspäin tarkoitettuja palapelejä, muistipelejä ja tunnistustehtäviä. Nämäkin olivat tosi kivoja!



Kuono kohti koulua on pienimmille lapsille suunnattu kirja, joka on tahdiltaan paljon verkkaisempi kuin Paavon tarina. Tapahtumat sijoittuvat metsään ja ovat herttaisia, eivät ollenkaan pelottavia ja kovin iloisia. Vaikka kirja vaikuttaa isommille lapsille sopivalta ulkoisesti, tarina on pikkuväelle aivan mahtava! Myös oma 8-vuotias cool jäbäni "seurasi" (tätä ei siis lueta eikä vain katsota) tarinan hievahtamatta ja ilahtui siitä. Ikähaitari tarinalle on vallan laaja. Tähänkin tarinaan kuuluu kivoja pelejä. Tarina on pitkä ja rauhallinen, ja tuntuu miellyttävän monen ikäisiä.



Minun lasteni (8- ja 11-vuotiaat) suosikiksi veikkasin näistä kolmesta hiukan tatu- ja patumaista tarinaa Kosminen kulkuri, jossa postisukkulalla toimitetaan postia planeetalta toiselle. Tarinan seuraaminen on aivan erilaista näillä kahdella eri tavalla: seuraamalla liikkuvia hahmoja tai kääntämällä sivuja. Lapsista on hypnoottista, kun tiettyjä postirobotin komentoja toistetaan monotonisella äänellä (aikuinen rupeaa haukottelemaan). Tarina on kuitenkin paljon lyhyempi kuin Kuono kohti koulua, siksi se taisi jäädä kakkoseksi, mutta aihepiiri kiehtoo kuitenkin kovasti vähän isompia lapsia ja arvelen, että tähän tullaan palamaan useamminkin.

Sovellus, jolla kirjoja luetaan, on toimiva, mutta jäin kaipaamaan tuttua "ohje"-painiketta, joka yleensä löytyy kaikista sovelluksista. Asetuksista sain valita mm. voiko tarinan välillä keskeyttää ja jatkaa samasta kohdasta, ja tuleeko ruudulle myös tekstitys. Minulta kului hetki ennenkuin tajusin, että ruudun alalaidan matoa painamalla pääsen vaihtelemaan eri lukutapojen välillä ja pelaamaan pelejä.

Testiryhmän jäsen puuhassaan

Mihin tarkoitukseen lastenkirja iPadille sopii? Automatkalle tämä on tosi toimiva, samaten, jos lapsen haluaa rauhoittuvan. Tai jos oma lukeminen ei sillä hetkellä onnistu ja videoiden katsominen on liian riehaannuttavaa tai ei sekään onnistu. Tämä ei korvaa kirjan lukemista lapselle yhdessä, mutta mielestäni tämä on mainio vaihtoehto videoille ja pelaamiselle! Itse taidan jatkossakin tarjota kirjan seuraamisen iPadin ruudulta alkupalaksi heti hammaspesun jälkeen ennen kuin itse ennätän lukemaan iltasatua.


Tuotetestaus on toteutettu yhteistyössä Lasten Keskus ja Kirjapaja Oy:n kanssa. Kuvakaappaukset sähköisistä satukirjoista on bloggaaja ottanut itse. 


keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Vähän kipee

Helsingin kirjamessuilla minulla oli ilo ja kunnia päästä kuulemaan kirjailija Jari Järvelää kirjabloggaritilaisuudessa. Ilokseni sain halutessani itselleni kappaleen uutuuskirjaa, Särkyvää. Ja minähän halusin. 



Jari Järvelä vaikutti hauskalta mieheltä ja kirjaakin hauskaksi monen taholta kehuttiin, joten se tarttui helposti lukupinosta mukana kulkevaksi. Kaikenlaisten kiireiden takia lukeminen muuttui pätkittäiseksi, mutta ei sentään luku-urakaksi. 

Kirjan alkuosaa luin siis harmillisesti vain pari sivua kerrallaan ja sellainen harvemmin saa mitään kirjaa varsinaisesti kukoistamaan. Mutta kun aikaa oli paremmin, hyvinhän se jolkotti. 

Pääosassa on Teemu, erostaan hiukan pimahtanut keski-ikäinen mies. Hän on päättänyt päättää päivänsä Pamplonan härkäjuoksussa (ei mikään juonipaljastus, tämä lukee jo takakannessa). Matkalla kyytiin sattuu liftari-Agnes. Kaksikon matka on epäkonventionaalinen. Tämä ei ole kirja, jossa lukija voisi tirskua ja nauraa hoha-hoha joka sivun kohdalla, vaan kirja, jossa voi nauraa, hymähdellä ja vetää henkeä hituisen epäuskoisesti hihittäen. Eli siis fiksua huumoria, vähän toisen noloudellekin nauramista. Tai no, vaikea selittää, mutta yhtään siinä ei naureta ilkeästi, vaikka nuoruuden ja lapsuuden törppöilyille on vaikea olla hymyilemättä.

Hyvää antia kirjassa olivat blogin kommentit. Vaikka nykyisin sähköinen maailma on kaikkialla, on se kirjoihin hiipinyt kovin hitaasti. Teemun blogipostaukset ja niiden saamat kommentit ovat kirjan toinen kerros. Kappaleet päättyvät täysin irrallisiin, pöhköihin ja netissä pöljäileviä ihmisiä mainiosti matkiviin blogikommentteihin. Järvelä on kyllä suomi24:nsä lukenut.




Sanoisin, että kirja parani loppuaan kohden, mutta ehkä vain oma lukemiseni parani. Keskimittaisessa kirjassa sivuja on 219, joten se on nopeasti lukaistu. Suosittelen kirjaa älykästä ja hitusen mustaa huumoria harrastaville. Keski-ikäisyys on etu. Ja taidanpa etsiä kirjastosta muitakin Järvelän teoksia...

Kuvassa toimittaja Ella Kanninen haastattelee Jari Järvelää Helsingin kirjamessuilla. 


Jari Järvelä: Särkyvää
Tammi


Särkyvää löytyy myös Bookysta - tilaa ilman postikuluja

lauantai 1. marraskuuta 2014

Arvomme liput Neljän kuninkaan kiertueen iltaan!




Suuri kirjailijakiertue eli Neljän kuninkaan kiertue pysähtyy myös Turussa! 
(Jee, myös meitä ei-helsinkiläisiä hemmotellaan...!)

Lavalla nähdään Suomen tunnetuimmat kirjailijat Jari Tervo, Tuomas Kyrö, Heikki Turunen ja Mikko-Pekka Heikkinen. Juontajana ja haastattelijana Maria Veitola. 

Illan aikana kuulet hauskaa puhetta uutuuskirjoista, kirjoittamisesta ja muusta mielenkiintoisesta.

Tapahtuman jälkeen on mahdollisuus ostaa kirjoja tarjoushintaan, saada signeerauksia ja tavata kirjailijoita. Turun tilaisuuden kirjamyynnistä vastaa Pieni kirjapuoti

Tilaisuus alkaa klo 18 ja kestää noin klo 19.30 asti. 

ti 11.11. Turku KÅREN - KLO 18
Hämeenkatu 22, 20500 Turku

Kiertueaikataulu 

ke 5.11. Kuopio SCANDIC HOTEL - KLO 18
ti 11.11. Turku KÅREN - KLO 18
ke 12.11. Tampere PUISTOTORNI - KLO 18
su 16.11. Oulu TEATTERI RIO - KLO 16

Osta lippusi heti!

Liput: Kuopio, Turku ja Tampere Tiketti alk. 11,50 €/lippu
Liput: Oulu, Kaleva.Point alk. 11,50 €/lippu


Arvomme Kirjallisia-blogin lukijoiden kesken kaksi kahden hengen lippupakettia Turun tilaisuuteen. Vaihtoehtoisesti voittaja voi pyytää liput Tampereen tai Oulun tilaisuuksiin (Kuopioon ei ennätä, hanki sinne lippusi Tiketistä). Osallistuminen tapahtuu täyttämällä yhteydenottolomake (sivun oikeassa laidassa) ja kirjoittamalla yhteydenottoon Neljä kuningasta sekä se paikkakunta, jonne voittoliput haluat. Voittajaan otamme yhteyttä sähköpostilla arvonnan päätyttyä, viimeistään 9.11. 
Liput kilpailuumme tarjoaa Bonnier Books. 

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Anarkiaa Järvi-Suomessa

Pasi Ahtiaisen esikoisromaani Jokakelin mies kertoo alakoulun opettajana työskentelevästä Niilosta, joka potee keski-ikäisen elämäntuskaa: kaikki on niin kovin harmaata ja tavallista, eikä mikään tunnu miltään.



Niilo päättää lähteä anarkistien matkaan ja päätyy polttamaan koulunsa ja avioeroon - ehkä. Jossain päin Järvi-Suomea anarkistimerirosvona riehuessa kun on vaikea tietää mitä entiseen elämään nyttemmin kuuluu.

Tarina ei ole uusi, variaatioita on nähty esimerkiksi Juoksuhaudantiessä tai elokuvassa Rankka päivä. Tarinan opetuskin on kuultu ennen, mutta hetkessä elämisen merkityksestä muistuttajia tarvitaan aina.

Ahtiaisen kerronta on sen verran tuoretta ja villin mielikuvituksekasta että kirja pitää otteessaan ja luikahtaa nopeasti. Jos elämäsi on tylsää, lue tämä.

Pasi Ahtiainen: Jokakelin mies
Gummerus


tiistai 28. lokakuuta 2014

Voita liput Jo Nesbø -iltaan Helsingissä


Norjalainen dekkarikirjailija Jo Nesbø vierailee Helsingissä 4. marraskuuta. Nyt sinulla on mainio mahdollisuus voittaa liput Dekkari-iltaan Jo Nesbøn kanssa!

Ole nopea ja osallistu kilpailuun kommentoimalla tätä blogikirjoitusta (tekstin alalaidassa) ja lähettämällä yhteystietosi sivun oikean laidan yhteydenottolomakkeella (kirjoita yhteydenottolomakkeeseen yhteystietojesi lisäksi Jo Nesbø).  Arvomme 2 x 2 pääsylippua perjantaina 31.10 klo 20 kaikkien siihen mennessä osallistuneiden kesken. Yhteystietojasi emme luovuta mihinkään ja poistamme kaikki kilpailuun liittyvät viestit kilpailun päätyttyä. 

Jos et luota arpaonneesi, voit varata paikkasi myös Tiketistä hintaan alk. 11,50 eur/lippu. 



Arvontapalkinnot tarjoaa Bonnier Books. Kiitos siitä!