maanantai 11. joulukuuta 2017

Onni on kulutustavaraa

Roope Lipasti on kirjoittanut kahdenlaisia kirjoja: Kariston kustantamia satiireja, jotka jätän suosiolla muiden luettaviksi, ja sitten Atenan kustantamia, hersyvän hauskoja kirjoja kuten Viimeiset polttarit tai Linnan juhlat. Erikoinen järjestely, mutta toisaalta on hirveän kätevää, kun kirjan hauskuuden näkee jo kustantajasta. Ei tarvitse arvailla eikä pettyä suuntaan tahi toiseen.

Lipastin Atena-kirjoista blogatessani olen pariinkin otteeseen surrut sitä, että humoristista kirjallisuutta ei arvosteta. Finlandia-ehdokkuuksia ei ole Lipastille liiemmin sadellut, ei vaikka meitä uskollisia ja arvostavia lukijoita lienee melkoisesti.


Ja mitä ilmeisimmin kirjailija itse on myös huomannut asian. Nyt on nimittäin niin, että vaikka uunituoreen Ruotsinlaivan kannessa lukee Atena, tämä kirja ei ole humoristinen. Tai onhan siinä hauskatkin hetkensä, mutta nyt Lipasti suuntaa selvästi uusille vesille.

Niillä vesillä on tarjolla järeää perusproosaa: väkevää ja moniulotteista ihmiskuvausta, tunteita ja ihmissuhteita. Luistavaa kieltä, luokseen vetävää juonta. Kirjan alkumetreistä muutama meni siihen, että ihmettelin miksen vieläkään naura ääneen. Mutta kun Ruotsinlaivan luonne tuli selväksi, se vei mukanaan.

Päähenkilöitä on kolme. Kaarlo Kalpa on keski-ikäinen mies, ja hän haluaa rakentaa tunnelin Helsingin ja Tallinnan välille. Kalpa sählää ja haaveilee mahdottomia, niin kuin keski-ikäisen miehen romaanissa pitää. Mutta koomiseksi Kalpa ei silti ylly, ja hyvä niin. Kallen vaimo Aino remontoi taloa hullun lailla, ja saatuaan talon valmiiksi hän alkaa touhuta seuraavan talon kimpussa. Vaikka tässä hahmossa on Lipastille tyypillisen remonttireiskan piirteitä, ei hänkään ole sellainen kuin aluksi luulisi.

Virolainen Kaja on Kalpan vanha tuttu. Kaja työskentelee ympäristökomissiossa ja taiteilee teini-ikäisen tyttärensä Ellen kasvatuspuuhassa. Näiden kolmen välille kehkeytyy tietenkin kolmiodraama, jonka käänteissä piilee yllätys ja toinenkin. Loppuratkaisu on erityisen yllättävä, mutta siitähän en tietenkään sano mitään. Jokainen hahmo tulee kirjan kuluessa lähelle ja eläväksi, jokaisella on suunta, ja jokainen muuttuu kirjan aikana. Ihan niin kuin onnistuneiden hahmojen kuuluu.

Lipastin kieli on täsmällistä, tuoretta ja vivahteikasta. "Hän tunsi yhtäkkiä hellyyttä Ainoa ja heidän yhteisiä, kuluneita ja kulutettuja vuosia kohtaan." Tai: "Nykyisyys oli rako menneen ja tulevan välillä, ja juju oli siinä, kuinka mukavasti siihen osasi asettua." Tai: "Vähemmälläkin tulisi toimeen, mutta asioilla on tapana kertyä. Eikä se koske vain tavaroita, samalla lailla kertyvät muistot ja elämän pettymykset, onni ei niinkään. Onni on kulutustavaraa. Se täytyy hankkia aina uudestaan niin kuin kaupasta maito."

Tarinankerronnan ohessa sivutaan esimerkiksi tasa-arvokysymyksiä: "Tyttöjä ei ollut otettu puutöihin, miehet olivat halunneet pitää omat työnsä piilossa naisilta. Ehkä silloin he saattoivat väittää niiden olevan poikkeuksellisen vaikeita, hankalia ja vaativia, mistä syystä niistä piti myös maksaa parempaa palkkaa." Hauskojakin huomioita kirjassa riittää: "Karaoke oli Ainosta hyvä keksintö: ihmisten ei tarvinnut enää pitää riitasointuja sisällään."

Kirjan luvut on nimetty klassikkohittien nimillä samaan tapaan kuin Tommi Kinnusen Lopotissa. Ilmankin olisi pärjätty, mitään erityistä lisää ne eivät tarinaan tuo.

Mutta kuten sanottu, Lipasti on kirjoittanut erinomaisen teoksen, jolla on vihdoin myös mahdollisuus järeämmän luokan arvostukseen. En osaa sanoa onko tämä hänen paras teoksensa, niin paljon tykkään noista alussa mainituista, mutta uutta yleisöä tällä luulisi ainakin löytyvän.

Roope Lipasti: Ruotsinlaiva
Atena

perjantai 8. joulukuuta 2017

Kaunis ja viisas

Vuoden 2016 Finlandia-palkinnon voittanut Akvarelleja Engelin kaupungista päätyi yöpöydälleni vuoden viiveellä, kun en jaksanut vaivautua kirjaston varausjonoon. Mutta onneksi tämä teos ei olekaan mitään ajankohtaiskirjallisuutta, joka olisi ehtinyt menettää jotain vuoden aikana. Harvempi kaunokirjallinen teos vanhenee oikeasti, vaikka kaupallinen maailma sellaiselta helposti näyttää.


Täytyy todeta, että tässä meni palkinto kyllä erinomaisen oikeaan osoitteeseen. Jukka Viikilän kieli on upeaa, ja kielestä tämä teos elää ja saa voimansa. Niin kuin kaunokirjallisuuden kuuluukin. Aiemmin lyriikkaa julkaissut Viikilä on tässä taivuttanut ilmaisuaan piirun verran proosaan päin, ja tuloksena on helppolukuista, mutta silti kaunista ja raikasta tekstiä. Ja rajaus on tiukka, rönsyjä ei ole missään.

Paljon muitakin ansioita teoksella on, kuten kiehtova ajankuva 1800-luvun alusta. Silloin Johan Carl Ludvig Engel suunnitteli Helsingin keskustaa, ja erikoisessa asetelmassa on kaksi puolta. Ainutlaatuinen tilaisuus suunnitella koko kaupunki tarjoaa ilon, täyttymyksen ja onnistumisen tunteita arkkitehdille, mutta vastapainona on koti-Berliini, johon kertoja kaipaa. Ja koko ajan hän puntaroi tätä suurta ratkaisua sekä itsensä että etenkin vaimonsa Charlotten puolesta. Haaveet paluusta jäivät haaveiksi, ja niin kertoja muuttuu alun innostuneesta lopun lannistuneeksi surumieleksi.

Mutta kuten sanottu, juonen dynamiikka tai ajankuva ovat vain bonuksia. Kieli on ykkönen. Sen kauneudessa on myös valtavasti viisautta. Vaikka näin: "Syvästi vaikuttava musiikki tai rakennus synnyttää tunteen, että tämä asia oli jo minussa olemassa. - - Halusin rakentaa Helsinkiin jotakin ennennäkemätöntä, joka olisi heti kaikkien omaa."

Tai: "Olen valvonut ja miettinyt keinoja lisätä elinvoimaani. Hankkisinko rakastajattaren? (Miten sellaisia hankitaan?) Tarvitsisin naisen kanssa sellaista uskallusta, jota on vain vasta tavanneilla."
Tai: "Tunteet ja ajatukset on tarkoitettu vain käväisemään ihmisessä. Tämän kiistäminen on terveydelle vaarallista, sillä seisovassa vedessä syntyvät kulkutaudit. Parhaat ystäväni muuttavat nauraen mielipiteitään."

Niin kuin jo edellisestä sitaatista saattoi tarkka lukija huomata, 1800-luvun perspektiivin voi helposti taivuttaa nykypäivään. Näin Viikilä kommentoi somesosiaalisuutta Engelin suulla: "Ystävyydestämme puuttuu tavanomainen kerrotun ja kohtaamisesta saadun tiedon suhteuttaminen." Tai turismia: "Seikkailijoihin pätee sama kuin keisareihin: heidän havaintonsa maailmasta ovat vähäisiä, koska he saavat siitä vain varta vasten heille luodun kuvan."

Jos tykkäät runoudesta mutta nykyrunous tuntuu liian hankalalta tai raskaalta, lue tämä. Kokonaan, eihän noista sitaateista saa käsiinsä kuin häivähdyksen, jos sitäkään.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus

maanantai 4. joulukuuta 2017

Miksi isä ei lue?

En ole koskaan tykännyt sotakirjoista. Minulle suositeltiin hiljattain kahtakin, ja niinpä ajankohtaisuudenkin nimissä tartuin Veijo Meren teokseen Vuoden 1918 tapahtumat (joka on julkaistu vuonna 1960, ja löytyi Globus Felixin runsaasta kirjavalikoimasta) ja heti perään Antti Tuurin uunituoreeseen teokseen Tammikuu 18.


Meri kirjoittaa täsmällistä, tuoretta ja jämerää kieltä, jota on helppo arvostaa: "Karja ammui, vaunut kolisivat vastakkain, pyörät pyörivät niiden alla kohdakkain kuin olisivat menneet sekaisin, lennätinlangoissa eteni pari metriä pitkä kiilto tolpasta tolppaan."

Mutta muu ei nappaa, ei sitten yhtään. Reilusti yli puolen välin jaksoin yrittää, mutta ei. Ei ole mitään mitä odottaa, sotakirjoissa kai juonen puute lienee yleistä. Aihe ei kiinnosta - tosin sillä ei ole erityisen suurta merkitystä, sillä etäisinkin aihe voi tulla hyvässä kirjassa mielenkiintoiseksi. Ei ole edes selkeää päähenkilöä, jota seurata tai puhumattakaan siitä että kiintyisi. Tämä lukija ei jaksa välittää, ja niin jäi kirja kesken.


Samoin taitaa käydä Tuurin teokselle. Tuurin kieli on paljon Meren kaltaista, täsmällistä, ekonomista ja konkreettista niin kuin aina. Mitään hätkähdyttävää kaunolumovoimaa ei ole kummankaan kielessä, toisella tavalla hyvää kirjoittamista kyllä. Mutta tarina ja hahmot ovat liian kasvottomia ja etäisiä että jaksaisin oikeasti kiinnostua. Tammikuu 18 imee kyllä mukaansa hiukan Meren kirjaa paremmin.

Kaikesta oppii, huonommistakin lukukokemuksista. Nämä teokset ovat molemmat liian yleisiä: yksittäinen ihminen jää (ainakin kun jättää kirjan kesken, saattaahan käsitykseni olla siis aivan väärä) liian kauas. Sota ei kiinnosta, ihminen kiinnostaa.

Maassamme on ymmärtääkseni suuri joukko miehiä, jotka saavat tällaisia kirjoja joulu-, syntymä- ja isänpäivälahjoiksi.

En yhtään ihmettele että nuo miehet ovat muun ajan lukematta.

Ja kaikkein suurin oppi on, että kylläpä vaan on iso asia romaanitaiteessa ihmisten liike. Asiaan ei ole tullut näin järeästi havahduttua, mutta nyt kun on kaksi erilaista vierekkäin niin sen huomaa: hahmojen liike on todella suuressa osassa hyvien romaanien imuvoimassa ja odotusten herättämisessä.

Antti Tuuri: Tammikuu 18
Otava

Veijo Meri: Vuoden 1918 tapahtumat
Otava

perjantai 24. marraskuuta 2017

Ruoki päätäsi

Valtakunnan ykkösoptimistin Esko Valtaojan kirjoja on mukava lukea. Niissä toteutuu erinomaisesti tieteen popularisoinnin ydinajatus, pään ruokkiminen (Jefferson Airplane on ilmeisesti Valtaojan suosikkiorkestereita) humoristis-kevyessä hengessä. Ne sopivat loistavasti myös jälkikasvun muokkaamiseen, omia poikiani ei ole kovin kovakouraisesti tarvinnut Valtaojan teosten ääreen patistella. Suosittelen muillekin, heti teini-iän huituvilla sopii alkaa kasvattaa maailmankuvaa leveämmäksi ja positiivisemmaksi näiden kirjojen avulla.


Niinpä on vain loogista että sain lapsiltani isänpäivälahjaksi Ihmeitä, ainoan Valtaojan joka hyllystäni puuttuu. Tässä kirjassa tekijä ihmettelee kaikenlaista, kieltä, taidetta, lakeja, kävelemistä ja sen sellaisia, mutta ainahan hän lopulta lipsahtaa omille teilleen eli tähtien ja maailmankaikkeuden pariin. Ja antaa lipsahtaa vaan, kaikkeudesta saa perspektiiviä ja siinä riittää ihmeteltävää loputtomasti.

Laajan lukeneisuuden ja ironis-propagandistisen pakanuuden yhdistelmä toimii mainiosti, ja Valtaoja on myös tekstin rytmityksessä mestari. Konkretiaa ja maalailua, teoriaa ja käytäntöä tulee kaikkea sopivassa suhteessa. Ihmeitä ei ehkä yllä ihan yhtä korkealle kuin Kotona maailmankaikkeudessa tai Kaiken käsikirja, mutta kyllä se lukea pitää.

Tiedän harmillisen vähän samankaltaisia kirjoittajia muualta maailmasta, lähimpänä ehkä Jared Diamond. Saa vinkata.

Esko Valtaoja: Ihmeitä
Ursa

perjantai 17. marraskuuta 2017

Ohi puhumisen taide ja taito

Kaikki 1980-luvulla eläneet tietävät mikä on Sisko ja sen veli. Neil Hardwickin käsikirjoittaman komediasarjan esityksistä on kuitenkin kulunut niin kauan, että suoraa vertailua ei ole ihan helppo tehdä. Omat muistikuvani rajoittuivat yhteen kohtaukseen, siihen missä vammaiset tanssivat discossa ja sanovat jotain hassuja asioita, en muista mitä. Siksi Teatteri Akselin näytelmällä on herkullinen sauma. Vähän tietysti jännittää se tosiseikka, että maailma ja sen mukana huumori on ehtinyt muuttua aika lailla sitten kasikytluvun.


Vaan eihän se maailma nyt sillä tavalla muutu. Sisko ja sen veli on yhä hauska, myös Teatteri Akselin versiona. Teksti ei ehkä hätkähdytä nyt samalla lailla kuin kolmekymmentä vuotta sitten (vai hätkähdyttikö se silloin jotakuta?), mutta hauska se on. Näytelmä on erittäin tekstivetoinen, joten Hardwickiä on ensin kiittäminen. Dialogi on oppikirjamaisen onnistunutta: ohi puhumista, viivytettyjä reaktioita, useiden asioiden päällekkäistä sotkemista. Sellaista ihmisten puhe on. Ja samaisista lähteistä nousee myös näytelmän komiikka.

Mutta paraskaan teksti ei toimi näyttämöllä ilman hyvää työryhmää, ja Humalistonkadulla on sellainen. Koko show pyörii nimihenkilöiden, Immun ja Tuijan ympärillä, joten Liisa Saviluodon ja Marko Pollarin harteilla on paljon tavaraa. Molemmat hoitavat hommansa erinomaisesti, luontevasti ja sopivan pienesti - tai sopivan suuresti silloin kun liioittelua tarvitaan. Pollari tekee yhtä hyvää työtä kuin Pieni raha -näytelmän pääroolissa taannoin, ja Saviluodon työskentelyssä viehättää monipuolisuus ja luonnollisuus. Sivuroolit on niin ikään miehitetty ja naisitettu onnistuneesti. Laulun olisin jättänyt pois.


Kauno Takaraution ohjaus toimii komeasti. Rytmi on tiukka, varsinkin päähenkilöiden repliikit paukkuivat paikalleen täsmällisinä, eikä aikaa hukata siirtymiin, valot ja niukat lavasteet johdattavat sujuvasti miljööstä ja kohtauksesta toiseen. Minuun upposi myös useassa kohtauksessa pyörivä humalainen naishahmo, jonka tehtävänä oli kaiketi absurdilla tavalla sitoa kokonaisuutta kasaan. Mitään erityisen syvällistä näytelmässä ei ole, mutta ei kai kukaan komedialta sellaista odotakaan.

En tiedä miten Sisko ja sen veli uppoaa niihin jotka eivät eläneet 80-luvulla, mutta eipä minun muiden mielipiteitä tarvitsekaan kertoa.

Sisko ja sen veli
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Vielä ajankohtaisempi kuin oli tarkoitus

Panu Rajalan kirjoittamia elämäkertoja olen lukenut paljon, mutta hänen romaanituotantonsa on jäänyt vieraammaksi. Vaikka taannoin lukemani Intoilija on kyllä romaani, mutta siinäkin on väkevä elämäkerrallinen painotus.


Tuore Ilonhilaaja kertoo kuvitteellisen Kyrönsarven kunnan verojohtajasta Kosti Korvensuusta, joka jää eläkkeelle. Samaan aikaan Donald Trump valitaan presidentiksi. Ajassa ollaan siis kiinni vahvasti.  Mikään suuri taideteos Ilonhilaaja ei ole, mutta Rajala kirjoittaa tietenkin sujuvasti, kevyttä ja viihdyttävää tarinaa. Ajankohtaisaiheeseen luo kontrastia se, että kieli on hauskasti vanhaa. Jos siinä on jokin suora yhteys tai viittaus johonkin tiettyyn kirjailijaan tai genreen, se menee minulta ohi, mutta tyyli tuo mieleen jopa Aleksis Kiven.

Tarinan varsinainen ajankohtaiskytkös on tahaton, mutta messevä. Korvensuon tarinan konflikti ja moottori on nimittäin seksuaalinen häirintä. Verojohtaja tulee kahmaisseeksi alaistaan takapuolesta pikkujouluissa, ja siitä seuraa monenlaista, sekä hyvää että huonoa. Näyttelijä Alyssa Milanon aloittama #MeToo-kampanja ei ollut vielä olemassa kun tämä kirja julkaistiin, mutta tuntuu kuin olisi ollut, niin täsmällisesti Ilonhilaaja tuota asiaa kommentoi.

Ja itse asiassa tämä tahaton kytkös nostaa tarinan aivan uudelle tasolle. Näinkin voi kirjallisuudessa tapahtua.

Panu Rajala: Ilonhilaaja
Minerva