Kirjallisia

Kirjallisia

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Pieni ihminen voittaa suuren johtajan

JP Koskinen lähetti meille lukukappaleen romaanistaan Luciferin oppipojat. Se oli kivasti tehty, vaikka tulikin pyytämättä ja yllättäen. En ole Koskisen tuotantoon aiemmin tutustunut, eikä minua voi millään kriteereillä kutsua tieteisromaanien ystäväksi.



Saatekirjeessä Koskinen kertoo, että Luciferin oppipojat ei ole tieteisromaani. "Se on tulevaisuuteen sijoittuva historiallinen romaani, joka kertoo ihmiskunnan matkasta historiansa kautta kohti huomista. Universumin suuressa sylissä ihmiskunta ei ehkä olekaan enää isäntä eikä enemmistö. Jokainen on pakolainen, kun näkökulma vaihtuu riittävästi."

Tieteisromaani tämä kuitenkin on, se kertoo 2100-luvun lopulla tapahtuvasta rakettimatkasta Olympos-planeetalle, jolla asustaa ihmisiä. Mukana on kyborgeja, jotka ovat tulevaisuuden työkaluja, mutta joita voi myös väärinkäyttää esimerkiksi seksiin. Tai mikä nyt on väärinkäyttöä, seksiinhän humanoiditarinoissa kai aina jossain kohtaa lipsahdetaan, koska sieltä irtoaa inhimillistä draamaa ja eettistä vääntöä.

Tieteisromaanien ystävä en ole, koska jos haluaa kertoa jotain ihmisistä, se onnistuu mielestäni parhaiten arkisissa kehyksissä. Myyttien, tieteistarinoiden ja historiallisten pukudraamojen ongelma on niiden suuruudessa, pienempi on mielenkiintoista. Vähän kuin vertaisi huutamista ja hiljaisella äänellä puhumista.

Luciferin oppipojat oli tästä syystä mielenkiintoista luettavaa. Ensinnäkin oli virkistävää lukea jotain erilaista. Toinen syy on Koskisen ansio. Vaikka mennään avaruudessa ja kaikki on suurta, niin ympäristö kuin kirjan teematkin, niin Koskisen tarinassa mennään kuitenkin koko ajan pienesti eteenpäin. Fokus on yksilöissä, heidän valinnoissaan, tekemisissään ja motiiveissaan. Siksi tämä kirja on varsin mainio.

Tosin motiiveissa piilee myös teoksen ongelma: henkilöiden ailahdukset tuntuvat monesti kovin heikosti motivoiduilta. Esimerkiksi kun päähenkilö Gabriel Bonhomme XIV tappaa tai vangitsee kanssamatkustajansa, lukija jää ihmettelemään syitä moiseen - eivätkä myöhemmätkään tapahtumat oikeastaan juuri valaise isojen tekojen oikeutuksia. Vähempi olisi parempi. Pienet teot puhuvat paremmin, ja pienen ihmisen kohtalo on aina mielenkiintoisempi kuin suuren johtajan. Hitleristäkin tuli mielenkiintoinen kun hänet pienennettiin elokuvaan Hän on täällä taas.

Koskinen osaa asiansa, teksti on paitsi mukavan pienissä asioissa kiinni myös erittäin sujuvaa. Rytmitys toimii. Raskaita infopaketteja tulevaisuuden olosuhteista ei tarjoilla, vaan kaikki tulee sanotuksi luontevan kerronnan yhteydessä. Minusta ei vieläkään tullut tieteisromaanien ylintä ystävää, mutta kuten näkyy, erinomaisen paljon pureksittavaa tämä kirja antoi, ja se on hyvä se.

JP Koskinen: Luciferin oppipojat
WSOY

maanantai 22. elokuuta 2016

Vares performanssitaiteilijana

Kesällä luin kaksi Reijo Mäen kirjaa, jotka eivät olleet Vareksia. Kun nyt luin uusimman Vareksen, huomasin miksi Mäki tunnetaan juuri Vareksista. Vares on ei-Vareksia monin verroin lennokkaampaa tekstiä sekä hahmojen supliikin että tarinan mielikuvituksellisuuden puolesta.



Hot Dog sijoittuu jykevästi Turkuun, Uuden Apteekin lisäksi pyöritään muun muassa Pernossa, Pansiossa ja Mäntymäessä. Down By The Laituri on integroitu kiinteästi tarinan käänteisiin, eikä oluen ja jaloviinan määrissä säästellä.

Mäen tarinankuljetustaito on yhä iskussa ellei jopa nousukiidossa, koko ajan tapahtuu ja konfliktia pukkaa. Juoni imee kuin - jaa, enpä taidakaan alkaa keksiä tähän mitään nasevaa ettei maine koko perheen blogina kärsi. Tarinassa on paljon kohoilevia kohtia kuten Vareksen panos performanssitaiteen alttarille, joka on hyvin pohjustettu ja hykerryttävästi kerrottu. Hot Dogiin mahtuu paljon, ja onkin mukavaa, että kirja on melkein viisisataasivuinen, sen mukana on hyvä viihtyä.

Kaiken hyvän vastapainona ovat myös tutut Mäen maneerit kuten ainaiset komparatiivit (tyyliin vähän paremman luokan laatuauto) ja tietyt sanavalinnat kuten kammertautua-verbi, joka toimisi kerran mutta toisella ja varsinkin kolmannella kerralla jo tökkii. Mäen kustannustoimittaja voisi varmasti oikoa hänen kielensä, mutta kenties silloin myös menetettäisiin aika iso osa Vareksien viehätystä.

Hahmojen nimet ovat myös välillä vaivaannuttavia kuten M.O. Torola, mutta kaipa ne kuvastavat alamaailman välkkyjen mielenmaisemia nekin.

Olen aina tykännyt Vareksista, ja yhä on taika tallella. Lue.

Reijo Mäki: Hot Dog
Otava

maanantai 15. elokuuta 2016

Ensimmäinen kosketus

Lämmittelynä ennen uusimpaan Varekseen ryhtymistä lukaisin Reijo Mäen Roivas-sarjan kirjan Liian kaunis tyttö. Tämä oli ensimmäinen kosketukseni sarjaan, johon kuuluu kaksi muutakin teosta.



Sakari Roivas on suomalainen poliisi, joka työskentelee Tukholmassa. Juoni kulkee murhasta toiseen niin kuin dekkarissa pitää, ja jouheasti kulkeekin. Yksi keskeisistä tapahtumapaikoista on pizzeria, jonka omistajien myötä tarinassa on vahvasti mukana myös italialainen jalkapallo ja FC Internazionale.

Ihan niin kuin Vareksissakin, juonenkerronta on Mäen vahvin laji. Roivas ei ole samanlainen suunpieksijä kuin Vares eikä alkoholin kanssa läträtä yhtä paljon, mutta muuten kieli on tuttua Mäkeä niin hyvässä kuin pahassa. Myös rytmitys Mäeltä taittuu hyvin.

Erinomaista sadepäivän kesälukemista siis.

Reijo Mäki: Liian kaunis tyttö
Otava/Seven

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Mistä tunnistaa älyttömän hyvän kirjan?

En yleensä pidä kirjoista jotka perustuvat tositapahtumiin, mutta Antti Hyryn Uuni on poikkeus. Sen on pakko perustua tositapahtumiin, Hyryn on itse pitänyt omin kätösin joskus muurata uuni, muuten näin tarkka kuvaus ei olisi mitenkään mahdollista. (Oikeasti ei-pitämiseni kohdistuu tietenkin vain teoksiin, joita markkinoidaan "tositapahtumiin perustuvina", eikä Uuni ole sellainen.)



Uuni on älyttömän hyvä kirja. (Aika monet Finlandia-palkitut kirjat ovat.) Sitä voi kehua tiukasta yhtenäisyydestä (siinä vain kerrotaan kuinka muurataan yksi uuni) moninaisuudessa (siinä kerrotaan tietysti monista muistakin asioista kuten elämän jatkuvuudesta ja asioiden pysyvyydestä ja sen sellaisista), mukavan simppelistä ja pakottomasta kielestä, rytmistä ja rakenteesta ja monesta muustakin asiasta.

Mutta "älyttömän hyvän" määritelmää ei saa noista vielä kasaan, siihen vaaditaan enemmän. Älyttömän hyvän tunnistaa siitä, että se inspiroi lukijaansa kirjoittamaan. Uunia lukiessa tulee aika pian sellainen tunne, että pitäisi itsekin kirjoittaa jotain. Ja se on parasta kirjallisuutta sellainen.

Sama koskee tietenkin myös muita taiteenlajeja.

Ainoa huono puoli kirjassa on uskonnollisuuden mukaan tunkeminen. Kiireetön vanhan maailman kuvaus menee minun silmissäni jotenkin rikki kun uunin kylkeen tuppaa seuroja ja virrenveisuuta sun muuta. Mutta kaipa uskonnollisuus perustuu yhtä lailla tositapahtumiin, tämän kirjailijan elämä lienee sellaista.

Antti Hyry: Uuni
Otava

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Virkevoihketta tiukassa paketissa

Kuutti Koski on "Oulusta Rovaniemen kautta Helsinkiin eksynyt yhteiskuntatieteiden maisteri ja toimittaja." Kaira puolestaan on hänen esikoisromaaninsa. Se on hyvä kirja.



Kaira osaa kyllä ärsyttääkin, aluksi ainakin. Koski on Rimmisensä ja Aku Ankkansa lukenut, kieli on koukeroista vokaalivärinää, virkevoihketta ja verbien vavahtelua. Siis esimerkiksi tällaista: "Ääni värisi karismankaikua. Totta tuo oli väärti tuttavuus, vaikka tuollainen viskikurkku." Tokko-sanaa viljellään paljon. Lukeminen on vähän kuin kuuntelisi kiemuraisinta progea tai tilutusheviä: vaivaa on nähty kovin paljon, mutta miksi? Ihan tavallisellakin kielellä pystyisi samat asiat sanomaan. Ilman sanallisen onanian sivumakua.

No, se on omaäänisyyttä se. Vaikka Rimmistä kovasti muistuttaakin, Kosken uussanaileva kieli toimii kyllä. Ja on hauskaa ja innovatiivista monin paikoin. Ja lisäksi ironista, nuo alun vokaalivärinät ja muut luonnehdinnat ovat peräisin Kairasta itsestään, kohtauksesta jossa epäpätevä kansalaisopiston kirjoittajakurssin opettaja luonnehtii hyvän tekstin ominaisuuksia. Tuo kohtaus on kielen suhteen avaimellisen tärkeä, se nostaa Kosken tekstin mutkaiset sanat onaniaa korkeammalle.

Kairan tarina on erittäin hyvä. Se on arkinen mutta myös mielikuvituksellinen. Päähenkilöllä on suunta: nousta kuuluisuuteen ennen kuin täyttää kaksikymmentä vuotta. Joko bändin kitaristina tai sitten kirjailijana tai videotaiteilijana. Päähenkilöllä on myös kaikenlaisia konflikteja, joista sosiaalisten taitojen puute ei ole pienin. Hän sössii asioitaan, mutta myös ilon ja valon pilkahduksia koetaan. Näin musiikinopettajan näkökulmasta on mainittava, että bändissä soittamalla on edelleen mahdollista saada vastakkaisen sukupuolen huomio, heikommillakin sosiaalisilla kyvyillä.

Mutta tärkeintä on kokonaisuuden eheys, tiukka paketti. Teksti ei rönsyile, eikä tyhjäkäyntiä ole, vaan tarina kulkee. Ja sitä on helppo seurata. Pakollinen twisti tulee siitä, että kaksi henkilöä paljastuukin yhdeksi ja samaksi.

Kaikki on oppikirjamaisesti paikallaan - kirjailija kiittelee lopussa Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulun väkeä - mutta sehän ei ole huono asia ollenkaan. Vaivaa on nähty monella eri tasolla ja siitä syntyy laatuisa teoksellinen lärpäisy.

Kuutti Koski: Kaira
Like

torstai 21. heinäkuuta 2016

Todellisempi kuin todellisuus itse

Petteri Nuottimäki on suomalaissyntyinen, Ruotsissa kasvanut esikoiskirjailija. Ensimmäistä kertaa hän ei Varaudu pahimpaan -teoksensa kanssa kirjaimia peräkkäin asettele: hän on aiemmin käsikirjoittanut elokuvia ja tv-sarjoja. Kirjailijan nimestä huolimatta kyseessä on siis käännöskirja.



Kirjan motossa sanotaan, että vapaiden kuvausten totuus "piilee siinä, että ne voivat olla tosia siten, että ne ovat sopusoinnussa sen ajan varsinaisen ja yleisen hengen kanssa, jota kuvataan", ja että "sellainen kuvaus voi olla vieläkin todellisempi kuin todellisuus itse". Se on hyvä ajatus, minunkin mielestäni kaikki "tositapahtumiin perustuva" on tylsää.

Eikä Nuottimäki todellakaan ole turhaan tuota mottoa kirjansa kärkeen tuupannut. Varaudu pahimpaan vyöryttää lukijalle toinen toistaan mielikuvituksellisempia tapahtumia ja käänteitä, riemullisen ja hyvänmakuisen huumorin kanssa. Kirjailjan ääni on omaperäinen, mieleen tulee hiukan ehkä Peter Høeg jos joku pitää mainita.

Päähenkilö on Matti, Suomesta Ruotsiin 60-luvulla muuttava mies, joka muistuttaa hyvin paljon Mielensäpahoittajaa, mutta mikään kopio tämä Matti ei tietenkään ole, vaan elävästi piirtää Nuottimäki perussuomalaisen jäärän. Ei saa erottua, pitää oppia pärjäämään - ja varautua pahimpaan.

Matin perheeseen syntyy neljä lasta, joista yksi kuolee nuorena. Isä kasvattaa lapsiaan suunnitelmallisesti, mutta pieleenhän kaikki menee. Ja kun on mennyt pieleen, menee vielä enemmän pieleen. Ja vielä kerran ainakin lisää Nuottimäki kierroksia. Kun isän päivät sitten alkavat olla luetut, hän laittaa kolme lastaan kilpailemaan siitä, kuka sijoittaa 100 000 kruunua parhaiten. Voittaja perii isän firman. Kaikki menee tietenkin päin honkia, mutta yllätyksiä riittää jatkuvasti. Samalla Nuottimäki tulee tietenkin kertoneeksi ruotsalaisuuden ja suomalaisuuden eroista ja yhtäläisyyksistä.

Fantastinen tarina, omaperäinen ääni, jouhevan simppeli kerronta - eikä mitään häiritsevää. Loistava kirja, lue se.

Petteri Nuottimäki: Varaudu pahimpaan
Like