Kirjallisia

Kirjallisia

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Hylätään usein toistuva päihtymys

Vesa Sisätön tuore teos Tuhansien mokien maa on saanut kohtuullisen hyvin palstatilaa lehdissä, ja mikä ettei: suomalaisten tekemien virheiden listaaminen kiinnosti minuakin niin paljon että pyysin ja sain arvostelukappaleen. Oman kansan virheet kiinnostavat, koko asetelmassa on jotain ah niin suomalaista. Itseruoskintahan sopii meille, kai?



Tuhansien mokien maa on "eräänlainen jatko-osa" Sisätön 2014 kirjoittamalle teokselle Unohtunut avain joka upotti Titanicin, jossa hän käsitteli maailmanhistorian mokia. Tässä kirjassa Sisättö esittelee viitisenkymmentä virhettä koko Suomen historian ajalta. Aloitus on hykerryttävä: ensimmäinen moka on tietysti se, että joku taulapää päätti suunnata kohti pohjoista noin 9000 vuotta ennen ajanlaskun alkua ja Suomi asutettiin.

Sitten tulee pettymys. Sisättö on pyrkinyt historialliseen tasa-arvoon tai kokonaisnäkemykseen tai johonkin sellaiseen, mikä tarkoittaa että meidän aikaamme ylletään vasta kirjan puolivälissä. Alkupuolisko listaa nuijasodan, nälänhädän, Mäntsälän kapinan ja sen sellaiset historian tunneilta tutut asiat, ja niinpä minä tunnen lukevani koulun historiankirjaa. Sellaista en halunnut.

Koska tapahtumat ovat ajallisesti kaukaisia eikä mitään uutta lähdemateriaalia ole löytynyt, Sisättö ei saa niihin juurikaan tuoretta näkökulmaa, eikä varsinkaan yksittäisten ihmisten tekoihin päästä käsiksi. Teksti on kyllä sujuvaa, mutta niinhän se on koulun historiankirjassakin.

Puolivälissä päästään sitten asiaan, yhtäkkiä kirja muuttuu todella mielenkiintoiseksi. Alkon ostajaintarkkailijoista en ole ikinä ennen kuullutkaan. 1940-luvulla suomalaisia alkoholin ostajia tarkkailtiin kuin DDR:ssä konsanaan: ostajalla piti olla myymälätodistus, jota vastaan pullon sai. Ostajaintarkkailijoiden keräämiin rekistereihin päätyi tietoja asiakkaiden elämäntavoista, luonteesta, varallisuudesta ja ystävistä. Alkoihin rakennettiin erityisiä puhutteluhuoneita, joissa nuo tarkkailijat puhuttivat ongelmakäyttäjiksi epäiltyjä. Tarkoituksena oli tietenkin saada väestö "hylkäämään usein toistuva päihtymys". Aikana, jolloin alkoholia käytettiin 1,48 litraa per nenä, nyt tuo luku on yli 11 litraa.

Tästä eteenpäin kirja vetää kuin härkä. Turun tauti, soiden ojitukset, tasakatot, joukko-oppi, maasäteily, Euroviisut, Ruokolahden leijona, Speden Naisen logiikka -elokuva (304 katsojaa), Itella, Nokia. Näissä jutuissa on tuoreutta, ne ovat kiinnostavia ja kokoavat upeasti yhteen mokailun historiaa vuosituhannen vaihteessa. Sisätön kieli on asiallista ja huumorinsa kuivaa, mikä sopii aiheeseen vallan mainiosti.

Toivottavasti Sisättö jatkaa projektiaan, sillä hän osaa asiansa - ja mokiahan maailmassa riittää. Seuraava kirja voisi keskittyä tiukasti pelkästään meidän aikaamme, silloin päästäisiin sekä kirjan että lukijan päässä lähemmäs pientä ja erehtyväistä ihmistä.

Vesa Sisättö: Tuhansien mokien maa
SKS

maanantai 12. syyskuuta 2016

Lempeää hekotusta neurooseille

Syyskausi alkoi Turun kaupunginteatterissa iloisissa merkeissä. Vanhempieni ensi-iltakorteilla pääsimme taas siipeilemään ja nauttimaan. Ja juu, todella nautimme.

Laurent Baffien Toc Toc on neuroosien ympärille rakennettu farssi, jota on esitetty muualla Euroopassa jo vuosikaudet. Sen verran kuulin näytelmästä etukäteen. Teatterin aulassa ostin käsiohjelman, kuten tapaan aina tehdä ja lukaisin hiukan jutellessani vakiotuttujen kanssa (se on aina mukavaa!).




Toc Tocin näyttelijäkaarti on vallan mainio. Esko Roine on suvereeni. Minua hykerrytti eniten Tuija Ernamon näyttelemä Maria. Voi tietysti olla, että mitä ikinä Tuija Ernamo tekeekään, olen aivan myyty. Sisko ja sen veli teki aikoinaan niin suuren vaikutuksen, että siteeraan sen repliikkejä varmaan viikottain edelleen. Dvd:ltäkin sitä kotoa löytyy. En kuitenkaan ole tainnut livenä nähdä häntä aiemmin ja kun Maria vetäisi Viva las Vegasin hieman yllättäen, "kyynel tirahti" eli vesi valui solkenaan silmistä, kun nauroin. Nauroin sen verran, että kiittelin itseäni valittuani ison kaulahuivin, johon sitten pyyhin vaivihkaa silmiäni ja varmaan leukaakin. Kiitos siitä, taisi tulla kuukauden verran lisäelämää tuon hihityksen ansiosta. 

Vaikka Esko Roine on nostettu käsiohjelmassa pääosaan, oli näyttelijäkaarti varsin tasapuolinen. Kimmo Rasilan Vincent taisi olla eniten äänessä. Blanche, Lili ja Bob saavat oman äänensä kuuluviin, mutta eivät varsinaisesti vie tarinaa eteenpäin. Lili eli Pauliina Suomisen esittämä nuori tyttö vaikuttaa ensin maneeriensa vangilta, mutta hänen roolinsa onkin varsin ilahduttava. (Ja Tomi tunnisti hänet entiseksi oppilaakseen, joten on vain loogista, että hän esiintyy hyvin. Hymiö.)

Juonipaljastuksiin en ryhdy, mutta mainitsen, että minä kyllä arvasin viimeisen käänteen. Sillä ei tosin ole minkäänlaista vaikutusta itse tarinaan. 

Onko tarina syvällinen? No ei varsinaisesti, mutta se on viihdyttävä ja hyvin inhimillinen. Pohjimmiltaan se kertoo ihmisyydestä. Neuroosit voivat olla ahdistavia ja tuottaa häpeää, mutta Toc Toc käsittelee näitä pakko-oireita ja niistä kärsiviä lempeydellä. Ja nauru tunnetusti parantaa monta asiaa ja vaivaa. Tai ainakin tekee elämästä helpompaa.


Väliaikakahvilla myös äitini


Väliajalla nautimme kahvin kera perinteisen teemaleivoksen, joka oli vallan raikas. 
Kyllä! Suosittelen Toc Tocia. Jos kaipaat iloista hetkeä takuuvarmojen ja erinomaisten näyttelijöiden, hyvän tarinan ja laadukkaan toteutuksen parissa, ota ystävä mukaan ja käy katsomassa Toc Toc. Suosittelen myös käsiohjelmaa. Ne ovat tosin aina laadukkaita, mutta nyt viidellä eurolla sai vallan mainion paketin.

Laurent Baffie: Toc Toc
Turun Kaupunginteatteri
ohjaus: Tuomas Parkkinen



lauantai 10. syyskuuta 2016

Kun tyhmyys alkaa tympiä

Rikostarinoita on kiva lukea. Vankilatarinoitakin on kiva lukea. Orange Is The New Black -sarjan uusi kausi on aina pitänyt katsoa heti sen ilmestyttyä kokonaan.

Noissa tarinoissa on vain sellainen vika, että ne kertovat tyhmistä ihmisistä, ja tyhmien ihmisten seuraaminen alkaa jossain kohdin tympiä. Sitten pitää lukea vastapainoksi jotain oikein viisasta ja filosofista ettei mene pilalle. Soininvaaraa tai Valtaojaa ellei vieläkin viisaampia.

Mutta sitten on olemassa myös sellaisia tyhmistä ihmisistä kertovia kirjoja kuin Reidar Palmgrenin Kirpputori. Sellaisissa tarinoissa tyhmä ihminen toimii itse kertojana, ja lukijan tehtävänä on asettua lempeän ymmärtävään asentoon tyhmän yläpuolelle. Sieltä yläviistosta voi sitten jännittää ja nauraa.



Kirpputori on riemukas kirja. Se on loistava tarina, tarina luuserista joka hukkaa kaiken omassa elämässään ja päätyy yksinäiseksi, kodittomaksi, hakatuksi, nälkäiseksi, pilkatuksi. Ihan kaikki menee pieleen, ja syy on oma. Palmgrenin luoma hahmo ei osaa kuunnella, ei puhua, hän ei saa aikaiseksi. Mutta aina hänellä on hyvä käsitys itsestään.

Ja siitä syntyy riemukasta komediaa, arjen vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Roisia ja lempeän lämmintä tarinaa. Niin vetävää tekstiä, että kirja kuluu loppuun valitettavan pian. Ja kuinka tiukkana Palmgren osaa pakettinsa pitää! Teksti ei rönsyile, siinä ei ole mitään turhaa. Se viittaa eteenpäin eli synnyttää odotusta ja jännitystäkin, se viittaa taaksepäin, ja kokonaisuus on ehjä. Loppupuolen pitkistä tavaraluetteloista ajattelin ensin sitä kritisoida, mutta niillekin löytyy selitys.

Tuntuu siltä että tänä vuonna on ilmestynyt harvinaisen paljon hauskoja kirjoja. Reidar Palmgrenin Kirpputori on yksi parhaista.

Reidar Palmgren: Kirpputori
Otava

tiistai 6. syyskuuta 2016

Savoa messevässä rytmissä

Antti Heikkisen Juice-elämäkerta Risainen elämä oli niin huikean hyvä, että hänen esikoisromaaninsa Pihkatappi päätyi saman tien lukulistalle.



Pihkatappi on saanut kiitosta mm. aidosta savonmurteestaan. Sitä kirjassa piisaa, mutta ei onneksi liikaa, koska murre on pitemmän päälle raskasta luettavaa. Heikkinen osaa rytmittää tekstin, murretta on juuri sopiva määrä, ja se on messevää. Monesti lukiessa jokin sana jää ymmärtämättä, mutta ääneen luettuna kaikki aukeaa kyllä. Paitsi yhden sivuhenkilön karjalaismurteen ilmaisut jäävät käsittämättömiksi.

Kirjan tarina on tyypillinen esikoisromaanin tarina, miten minusta tuli minä -omaelämäkerta, mutta erinomaisen murteen lisäksi sen ansioita ovat kontrastit, vaihtelevuus, kielen räävittömyys ja lisäksi hienosti koossa pysyvä rakenne. Kirjan nimi saa selityksensä lopussa: "Kontio, se kasvattaa persesilmäänsä kuolleista soluista pihkaisen tapin ja pullauttaa sen Heikin päivänä ulos. Vanhat kuonat hangelle ja sitten metsään uutta kuonaa etsimään." Näinhän Heikkinen tekee kirjassa omille nuoruus- ja lapsuusvuosilleen.

Maaseudun ihmisten kuvaajana Heikkinen on mainio. Kirjan hahmot ovat sanavalmiita, lupsakoita juttuja piisaa, tai sitten he ovat tönkköjä tuppisuita. Jokaista kuvataan lämmöllä ja rakkaudella, vaikka anteeksianto ja välittäminen eivät kenenkään sanavarastoon kuulu. Suomalainen kun kertoo sellaiset asiat omalla tavallaan, joka ei ole suorasanainen eikä useimmiten edes kielellinen.

Tarina alkaa Kekkosen kuolemasta, ja myöhemmin kuolema korjaa isovanhemmat ja naapuruston väkeä. Minäkertoja asuu isänsä kanssa kahdestaan, äiti on kuollut jo kun päähenkilö oli pieni. Jokaisella sukupolvella on ristinsä, ja Kekkoseen tarina myös päättyy. Kerronta on luonnikasta ja kikkailematonta, olisin suonut Pihkatapin olevan paljon pitempi kuin vajaat kolmesataa sivua.

Siltalan taitto ei ole kirjassa onnistunut erityisen hyvin: kummallisen pienet marginaalit, liian isot sisennykset ja sivunumeroiden plaseeraus olisivat kaikki voineet olla niin kuin ne yleensä kirjoissa ovat.

Antti Heikkinen: Pihkatappi
Siltala

tiistai 30. elokuuta 2016

Koulun arki on tylyä mutta siitä voi kirjoittaa lyyrisesti

Ei hemmetti. Kuusamolainen äidinkielenopettaja kirjoittaa kirjan. Eikö ne kustantamoissa muunlaisia taustoja keksi kirjailijoilleen. Tai ehkä Gummeruksen ja Otavan pitää vain saada oma Tommi Kinnusensa myös.



Otavan kuusamolainen äidinkielenopettaja on Petri Vartiainen, joka on kirjoittanut erinomaisen kirjan. Miehen ryhti on kirjan nimi. Se kertoo Arista, joka on opettaja, isä ja aviomies, tässä järjestyksessä. Missään elämä ei ole täydellistä, ei kotona eikä varsinkaan koulussa, mutta siedettävää kuitenkin. Vaimo painostaa neljännen lapsen tekoon ja siihen, että Ari keskittyisi oppilaiden sijaan enemmän omiin lapsiinsa. Opettajan hommista eläkkeellä oleva appiukko jutustelee vanhan opettajan mielipiteitä koulun merkityksestä ja olemuksesta.

Mutta ennen kaikkea Miehen ryhti kertoo koulusta, nimenomaan yläkoulusta. Opehuoneen keskusteluissa sanaillaan räävittömästi oppilaiden toivottomuudesta, ja luokkahuoneiden tapahtumia seuraillaan tarkkanäköisesti. Opetussuunnitelman uusia tuulia kuten digiloikkaa käsitellään paljon, eikä se tapahdu silkkihansikkain. Opetushallituksen abstraktiot törmäävät koulupäivän arkitodellisuuteen, ja Vartiainen yltyy parhaimmillaan lähes pamflettimaiseen messuamiseen opetusalan, tai oikeastaan sen hallinnon hullutuksista ja vinoumista - tietenkin opehuoneen väen sanavalmiilla suilla. Wilmaa käytellään, huoltajat ovat hankalia, uusi rehtori kyvytön.

Toki Vartiainen on laittanut tarinaan muutaman yllätyskäänteen, romaani tämä kuitenkin on eikä pamfletti. Lisäksi Vartiainen panostaa paljon kauniiseen kieleen. Lyyriset kuvaukset seuraavat toistaan ja luovat kontrastia koulun ja arjen harmauteen.

Ari käy opettajavaihdossa lukiossa, ammattikoulussa ja alakoulussa, jolloin päästään näkemään opetusalan koko kuva. Lukiossa ollaan olevinaan, alakoulussa oppilaat ovat vielä viattomia. Ammattikoulukuvaus on hauskin.

"Mitä opettajalta ammattikoulussa odotetaan? Paskahousupedagogiikkaa, joka tuottaa nuuskaa nieleviä vätyksiä. Sanaa 'sivistys' ei saa käyttää, joku voi ahdistua. Annetaan periksi, se on ainoa ohjenuora, josta ei saa luopua. Katsotaan opetusvideoita. Kaikki tuijottavat tyytyväisinä."

Miehen ryhdin tarina on tuttu jokaiselle kokeneelle opettajalle, ja siksi jokaisen opettajan pitää lukea se. Samasta syystä myös jokaisen isän ja äidin pitää lukea Miehen ryhti.

Petri Vartiainen: Miehen ryhti
Otava

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Pieni ihminen voittaa suuren johtajan

JP Koskinen lähetti meille lukukappaleen romaanistaan Luciferin oppipojat. Se oli kivasti tehty, vaikka tulikin pyytämättä ja yllättäen. En ole Koskisen tuotantoon aiemmin tutustunut, eikä minua voi millään kriteereillä kutsua tieteisromaanien ystäväksi.



Saatekirjeessä Koskinen kertoo, että Luciferin oppipojat ei ole tieteisromaani. "Se on tulevaisuuteen sijoittuva historiallinen romaani, joka kertoo ihmiskunnan matkasta historiansa kautta kohti huomista. Universumin suuressa sylissä ihmiskunta ei ehkä olekaan enää isäntä eikä enemmistö. Jokainen on pakolainen, kun näkökulma vaihtuu riittävästi."

Tieteisromaani tämä kuitenkin on, se kertoo 2100-luvun lopulla tapahtuvasta rakettimatkasta Olympos-planeetalle, jolla asustaa ihmisiä. Mukana on kyborgeja, jotka ovat tulevaisuuden työkaluja, mutta joita voi myös väärinkäyttää esimerkiksi seksiin. Tai mikä nyt on väärinkäyttöä, seksiinhän humanoiditarinoissa kai aina jossain kohtaa lipsahdetaan, koska sieltä irtoaa inhimillistä draamaa ja eettistä vääntöä.

Tieteisromaanien ystävä en ole, koska jos haluaa kertoa jotain ihmisistä, se onnistuu mielestäni parhaiten arkisissa kehyksissä. Myyttien, tieteistarinoiden ja historiallisten pukudraamojen ongelma on niiden suuruudessa, pienempi on mielenkiintoista. Vähän kuin vertaisi huutamista ja hiljaisella äänellä puhumista.

Luciferin oppipojat oli tästä syystä mielenkiintoista luettavaa. Ensinnäkin oli virkistävää lukea jotain erilaista. Toinen syy on Koskisen ansio. Vaikka mennään avaruudessa ja kaikki on suurta, niin ympäristö kuin kirjan teematkin, niin Koskisen tarinassa mennään kuitenkin koko ajan pienesti eteenpäin. Fokus on yksilöissä, heidän valinnoissaan, tekemisissään ja motiiveissaan. Siksi tämä kirja on varsin mainio.

Tosin motiiveissa piilee myös teoksen ongelma: henkilöiden ailahdukset tuntuvat monesti kovin heikosti motivoiduilta. Esimerkiksi kun päähenkilö Gabriel Bonhomme XIV tappaa tai vangitsee kanssamatkustajansa, lukija jää ihmettelemään syitä moiseen - eivätkä myöhemmätkään tapahtumat oikeastaan juuri valaise isojen tekojen oikeutuksia. Vähempi olisi parempi. Pienet teot puhuvat paremmin, ja pienen ihmisen kohtalo on aina mielenkiintoisempi kuin suuren johtajan. Hitleristäkin tuli mielenkiintoinen kun hänet pienennettiin elokuvaan Hän on täällä taas.

Koskinen osaa asiansa, teksti on paitsi mukavan pienissä asioissa kiinni myös erittäin sujuvaa. Rytmitys toimii. Raskaita infopaketteja tulevaisuuden olosuhteista ei tarjoilla, vaan kaikki tulee sanotuksi luontevan kerronnan yhteydessä. Minusta ei vieläkään tullut tieteisromaanien ylintä ystävää, mutta kuten näkyy, erinomaisen paljon pureksittavaa tämä kirja antoi, ja se on hyvä se.

JP Koskinen: Luciferin oppipojat
WSOY