Kirjallisia

Kirjallisia

torstai 17. elokuuta 2017

Mestari ahtaassa karsinassa

Vuonna 1995 Finlandia-palkinto meni Hannu Mäkelän Mestari-teokselle. Se on nimensä veroinen, oikea mestariteos.


Mestari on elämäkertaromaani Eino Leinosta. Mäkelä on rajoittanut tilanteen tiukalle, Mestari tapahtuu hyvin ahtaassa karsinassa. Teoksessa Leino elää viimeisiä päiviään vuoden 1926 tammikuussa ja muistelee elämänsä vaiheita. Kipuilee oloaan ja elämäänsä, kaipaa naisiaan, erityisesti L. Onervaa, ja toivoo että kadonnut käsikirjoitus nimeltä Mestari löytyisi.

Viimeisessä osiossa Mäkelä kertoo, että kaikki faktat ovat oikeita, ja hänen asiantuntemuksensa onkin huimaa - Mäkelähän on kirjoittanut parikin varsinaista tietokirjaa samaisesta aiheesta. Vielä huimempaa on kuitenkin kieli ja kerronta, joka pysyy vanhahtavassa kuosissaan järkähtämättömän lujana. Leinon aidot sitaatit uppoavat tekstiin sujuvasti.

Kirjasta ei ole blogattu paljon, onhan se ajalta ennen nykyisenkaltaista nettiä. Ja se ainoa bloggaus jonka löysin, valitteli teoksen olevan kovin raskas lukea. Ja sitäkin tämä teos todella on, sen huomaa lukunopeudesta, minulta meni monta viikkoa sen lähes kuudensadan sivun lukemiseen. Mutta teos on vaivan väärti, komeaa kieltä, hienoa ajankuvaa, ilman infodumppausta. Jos esimerkiksi Panu Rajalan Intoilija tai Venla Hiidensalon Sinun tähtesi kolahtivat sinuun, tämä on sinulle.

Hannu Mäkelä: Mestari
Otava

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Tamminen tasapainottaa maailmaa

Huono muisti, se on hieno asia. Kirjallisuudestakin voi iloita moninkertaisesti, kun jo kymmenen vuotta näköjään riittää siihen ettei kirjasta enää mitään muista. Luin Petri Tammisen Enon opetukset sen ilmestyttyä 2006 (mikäli muistan oikein), mutta kaikki tuntui taas uudelta ja ihmeelliseltä.


Sain juuri pari päivää sitten luettua Tammisen esikoisromaanin Väärä asenne, joten on vaikea olla vertaamatta sitä Enon opetuksiin, joka on Tammisen toinen romaani. Varsinkin kun ne ovat aihepiiriltään varsin samankaltaisia.

Kummassakin on saamaton ja elämää ainakin omasta mielestään sivusta katseleva nöösipoika, jolle opetetaan tosiasioita, etenkin suhteessa naisiin. Vertailumielessä Tamminen kulkee parempaan suuntaan: kun Väärä asenne kärsi mielestäni lievästä sisällöllisestä epätasapainosta, Enon opetukset on paljon tiukempi paketti. Keskiössä on vain yksi asia, päähenkilö Jussin ja enon suhde. Jussi ihailee enon kykyä ottaa tilanteet haltuun, tarttua hetkeen ja elää elämäänsä täysillä. Se tosiasia, että eno on juoppo ja syrjäytynyt, ei Jussin ihailua estä. Ja taas ollaan miesironian alkulähteillä: mies luulee itsestään liikoja, ja yläviistosta lämmöllä tarkasteltuna asetelmasta syntyy mainiota komediaa. Erinomaista tekstiä kerrassaan.

Miksi Kolumbus sai suuria aikaan? No, kaiken takana on nainen: "Että sinäkin saatanan paska aina vaan sohvalla makoilet etkä koskaan kuuntele kun sulle puhutaan. Ja Kolumbus siihen että vittu nyt lähti."

Kauneus määritellään enon viisain silmin näin: "- - kun kesäaamuna astui pihalle ja linnut lauloivat ja maailma oli vihreä, hyvänolontunnetta ei kestänyt kuin kymmenen sekuntia, sen ajan mies osasi olla tahtomatta mitään. Sitten tuli mieleen, että missä tupakat on ja mistä saisi pillua, se kruunaisi nyt kaiken. - - Kauneus on sitä mikä ei ole mennyt vielä muniin. Kun se menee muniin, se ei ole enää mitään."

Myös vaimo opettaa Jussia: "Sä olet kuin joku sylikoira, odotat hyväksyntää ja päänsilitystä ja pelkäät että jos ne kuitenkin lyö. Niin kuin kaikki ihmiset olisi sun tuomareitas, niin kuin jokainen vastaantulija olisi sun isäs." Ja erohan siitä tulee.

Mutta enolla on opetukset myös eron jälkeisen elämän varalle: "Enon mielestä minun ainoa ongelmani olisi nyt se, että naiset tajuaisivat tilaisuutensa tulleen ja tunkisivat sisään kakku kädessä ja verhokappa kainalossa ja kävisivät taloksi, panisivat hempeitä levyjä soimaan ja saunoisivat ja jättäisivät kaulakorujaan ja hiusharjojaan ja kirkkaan värisiä vaatekappaleitaan ympäri asuntoa. Jos en olisi varuillani, eno väitti, saisin piankin huomata, että joku istuu taas keittiön pöydässä ja haukkuu minua huonoksi kuuntelijaksi ja karjuu keskellä kaunista lauantaiaamua että 'siivouspäivä'."

Kaiken romanttisen ja tunteellisen ja pateettisen väistely, suorastaan tappaminen, siinä Tamminen on mestari. Ja rosoisesta maailmasta kasvaa oikeita viisauksia, kuten sitaateista edellä voi todeta. Romanttiset ja pateettiset tekstit ovat nekin ihania ja tärkeitä, mutta ilman Tammisen kaltaisia tekstinikkareita maailma olisi vakavasti epätasapainossa.

Petri Tamminen: Enon opetukset
Otava

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Karheita asioita Karhu-tölkin läpi

Petri Tammisen esikoisromaani Väärä asenne on hieno. Se on myös erittäin hauska. Ja vähän epätasapainoinen. Niin kuin näyttää olevan myös kannesta ottamani kuva.


Tarinassa pitää olla konfliktia viemässä sitä eteenpäin, tässä kirjassa konfliktit ja niiden annostelu on erityisen onnistunutta. Tarina alkaa siitä että päähenkilö Harrin vaimo tulee raskaaksi ja kohta saa tietenkin lapsen. Harri menee sijoiltaan, ja sijoiltaan menneen miehen matkaa on aina hauska seurata. Hotakaisen Juoksuhaudantie, Kalajoen Miesmuisti, Palmgrenin Kirpputori - aika iso osa kotimaisen keski-ikäisen miehen kirjoittamista kirjoista kuvaa sekoilevaa keski-ikäistä miestä. Näin on hyvä, me keski-ikäiset miehet tarvitsemme tällaisia peilejä.

Harrista tulee luulosairas, ja sekoilussa konflikti johtaa toiseen: auto hajoaa, sauna palaa, harva jos mikään asia onnistuu. Ja lukijaa naurattaa. Tammisen myöhemmässä romaanituotannossa naurattaa myös, mutta paljon hiljaisemmalla liekillä, tämä teos yllättää nyt kun sen lukee vasta nyt Tammisen muiden teosten jälkeen.

Ja niin kuin Tammiselta saattaa odottaa, tämä kaikki tarjotaan tiiviiden lauseiden läpi, komein kiteytyksin. "Vaimoa ei saa ennakoida koskaan. Muuten se komentaa kuusi vuotta ja lähtee seitsemäntenä ja sanoo lähtiessään, ettei se tykkää miehistä, jotka eivät tiedä mitä ne tekee. Vieraista pitää tulla kotiin kuin sankari. - - Nainen kantaa ristiriitaa sielussaan, se kaipaa rajua hellyyttä, se tahtoo että likainen rakennusmies työntää höyläämätöntä kakkosnelosta vastakarvaan sisään ja lausuu samalla lyriikkaa ja suutelee napaan. Ei siihen saa lähteä mukaan - - siinä tekee itsestään pian pellen: annapa naisen kehua ääntäsi miehekkääksi ja huomaat pian että näyttelet itseäsi ja oikein varvistelet, kun yrität möristä sille, ja menet vessaan soittamaan sille ja kaiuttelet siellä ja puhut Karhu-tölkin läpi karheita asioita."

Edellä mainitut viisaudet lausuu päähenkilölle hänen työkaverinsa Eero, joka vie Harrin odysseialle Pohjanmaalle, vieraisiin naisiin. Ja siitä päästäänkin tuohon alussa mainitsemaani epätasapainoon: alkupuoli romaanista mennään Harrin luulosairaissa mietteissä, toinen puoli on tätä automatkailua. Lukija odottaa näiden kahden puoliskon yhtymistä, mutta sitä ei oikein tunnu tapahtuvan, ainakin minulle jäi jotenkin outo olo kokonaisuuden yhtenäisyyden suhteen.

Kirjan nimeä en tajua ollenkaan. Se ei mielestäni erityisen hyvin kuvaa tarinaa tai avaa uusia näkökulmia tai edes kuulosta hyvältä. Ehkä jossain kohtaa kirjaa on avainlause jonka olen missannut.

Petri Tamminen: Väärä asenne
Otava

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Pieni kansa, ainutlaatuinen kieli

En ole sattunut vielä lukemaan ainoatakaan Hannu Raittilan romaania tai muutakaan kirjaa (hän on sentään Finlandia-palkittu), mutta jostain sitä on aloitettava: Kirjailijaelämää tarttui kirjastosta mukaan.


Kirjailijaelämää kertoo kirjailijan työstä. Onko se romaani vai dokumentti vai kollaasi vai valitusvirsi vai pamfletti vai mikä, sitä en tiedä, mutta eipä sen väliä. Tämä teos nimittäin analysoi itse itsensä, Raittila pohtii tässä kirjassa tämän kirjan etenemistä ja luonnetta koko ajan. Ajatuksena on, että sen sijaan että Raittila kertoisi kirjailijantyöstään, hän näyttää sen: kirja koostuu kirjeistä kustantajalle, esseistä ja sen sellaisista asioista, jotka vuonna 2006 olivat kirjailijalle ajankohtaisia.

Kokonaisuuden pontimena on luomistyön hyytyminen. Raittila huomaa, että kirjailijana ei Suomessa pysty elättämään itseään, kuten hän oli jo ehtinyt kuvitella. Hän on saanut valmiiksi trilogian, hänet on palkittu useaan otteeseen, mutta uusin kirja myy silti kovin vähän. Seuraa epätoivoa, itsesyyttelyä, pahoinvointia. Kustantajan mielestä työn alla oleva Kirjailijaelämää ei sovi julkaistavaksi. Ja sitten kaikki kääntyy parempaan, teos julkaistaan ja Raittila huomaa että ehkä hänellä on sittenkin vielä jotain annettavaa. Erään esilukijan mukaan teoksesta tulee romaani, koska se noudattaa klassisen draaman kaarta.

Romaani tai ei, hyvä kirja siitä kuitenkin tuli. Rahanpuutteesta valittaminen (sitä tässä teoksessa riittää) ei tietenkään ole kovin uutta tai mielenkiintoista, mutta muuten tekstissä on mielenkiintoisia kiinnikkeitä.

Eräs johtoaihe teoksessa on aidan takana vihertävä ruoho: Raittila on pitkin matkaa sitä mieltä, että muissa taiteenlajeissa on helpompaa kuin kirjallisuudessa. Kirjallisuus on kovin abstraktia, eikä kirjailijalla ole uutta teosta aloittaessaan mitään mihin kiinnittyä, toisin kuin näyttelijällä teksti tai muusikolla nuotit. Hän ei tule huomanneeksi esittävän ja luovan taiteen eroa, mutta aidan taakse katselemisen ajatus on mielenkiintoinen. Minä olen muusikko, ja minun näkökulmastani kirjallisuus on aivan ylivoimainen taiteenlaji verrattuna esimerkiksi musiikkiin: kirja voi olla yhtä aikaa viihdyttävä ja helppo ja silti taiteellisesti korkeatasoinen. Musiikissa nämä sulkevat toisensa kylmästi pois. Tästä esimerkkejä on vaikka kuinka paljon, täällä blogissa kirjoitin siitä ainakin Roope Sarvilinnan Kateissa-teoksen yhteydessä.

Pohdin muutama viikko sitten Jhumpa Lahirin Kaima-teoksesta kirjoittaessani sitä, kuinka vähän jenkkiromaanin viehätyksestä oli peräisin kielestä, ja kuinka monessa suomalaisessa romaanissa kieli taas on kaiken a ja o. Otsikoin tekstini silloin "Saatan olla väärässä", mutta en liene aivan hakoteillä ollut, koska Raittila kirjoittaa aivan samasta aiheesta tässä. Tuntemattoman sotilaan englanninkielinen käännös tuhosi koko teoksen hukatessaan kansankielen, ja Raittila havaitsee, että angloamerikkalaisessa maailmassa kirjojen kieli elää omaa elitististä elämäänsä kansasta ja sen puheenparresta eristettynä, "taiteellisesti hahmotettu puheenomaisuus on äpärän lailla tungettu pois silmistä ensin sarjakuvaan, sitten elokuvaan, ja kirjat on suljettu omaan ihmispuheesta erotettuun kirjakieliseen hermeettisyyteensä." Suomi on Raittilan näkemyksen mukaan erityisen rikas kieli, koko maailman mittakaavassa.

Olen huomannut saman. Mieleeni tulee keskustelu, jonka kävin erään saksalaisen nuorukaisen kanssa kaksikymmentä vuotta sitten. Puheeksi tuli jostain syystä tupakan kutsumanimet. Suomeksi voi sanoa rööki, kessu, körssi, röpelö, sätkä, paperossi, tutti, nortti, rölli, spaadero, tupakki, patukka, arkunnaula, skeffe, noin aluksi. Entä saksassa? Zigarette. Eikö muuta? Ei, tai no, Zigarettchen ehkä. Siinä kaikki.

Oi suomi!

Kiinnostavaa on myös Raittilan pohdinta siitä, miksi hänen romaaninsa Pamisoksen purkaus (2005), Kirjailijaelämää-teoksen sytyke, ei myynyt odotusten mukaisesti. "Pyrin kirjoittamaan taiteellisesti täysipainoisia ja merkityksellisiä romaaneja, joita olisi kuitenkin helppo ja mukava lukea. Tämä pyrkimys ei selvästikään ole jälkimmäiseltä osaltaan toteutunut. Olen näköjään päätynyt juuri sellaiseen kirjalliseen elitismiin, jota inhoan ja vastustan." Ongelma on tärkeä ja monitahoinen, ja kiteytyy valitettavasti siihen, että olemme niin kovin pieni kansa.

Mutta olemme pieni kansa, jolla on hieno kieli.

Hannu Raittila: Kirjailijaelämää
WSOY

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Tamminen tiukimmillaan

Petri Tammisen esikoisteos Elämiä on vuodelta 1994. Se on tyly. Siinä on nelisenkymmentä noin sivun mittaista kertomusta ja lopussa muutama pitempi tarina.


Lähes yksinomaan päälauseista koostuvat jutut kertovat kaikki kokonaisista ihmiskohtaloista, Tamminen puristaa yhden sivun mittaan kokonaisen elämän. Tällaisesta tiivistämisestähän Tammisen koko tuotanto koostuu, mutta näemmä esikoisteoksessa tyyli on ollut tiukimmillaan. Pienissä tarinoissa kerrotaan isoja asioita.

Esimerkiksi näin Tammisen kynä kulkee: "Arvo kävi sodat. Siiri oli himomarjanpoimija. Ruvettiin pienviljelijöiksi ja saatiin poika. Arvo kertoi sodasta. 'Jos puheenaihe ei ole pihapiirissä, se on talvisota tai jatkosota', Siiri sanoi." Siinä tulee paitsi historiaa ja ajankuvaa myös kuvaa tavallisen suomalaisen parisuhteen olemuksesta.

Tätä kokoelmaa voi lukea monin eri tavoin. Itse aloin loppupuolella kiinnittää huomioni siihen, että parisuhde on joka tarinassa keskeisimmällä sijalla, se on paljon tärkeämpää kuin vaikkapa työ. Ja sepä onkin osuvaa, kirjoitin samaisesta huomiosta hiljattain Panu Rajalan Eino Leino -elämäkerran kohdalla. Puoliso se on joka elämänkulkua eniten määrittää, vaikka moni muuta luulee.

Elämiä on tietenkin muotonsa ja tuikean tyylinsä ansiosta huikean yhtenäinen ja siksi taideteoksena ehyt. Mutta toinenkin puoli siinä on: näin tiukkaa tekstiä on raskas lukea. Mutta siihen on helppo lääke: kun tarinoita lukee muutaman illassa, niiden viehätys ja voima pääsevät valloilleen. Ja lukemisen iloa riittää pitempään.

Petri Tamminen: Elämiä
Otava

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Valkia kuin pläski

Kustannusyhtiö Savukeitaan johtajana ja runoilijana tunnetun Ville Hytösen esikoisromaani Jumalankoirat on kielellisesti yksi komeimpia koskaan lukemistani romaaneista.


Taiteilijan vapaus syntyy rajoista, sanoi ainakin Igor Stravinsky aikanaan. Hytöseltä ei kunnianhimoa tässä rajoitusmielessä puutu: hän kirjoittaa 1600-luvun loppuvuosista, vanhalla kielellä. Viron Läänemaalla, Lihulassa tapahtuu kummia: ihmissudeksi tuomittu Thies-niminen mies elää suomalaisen noidan, Aaprami Pöyrysen kanssa mökissään ja kyläläiset pelkäävät kaksikkoa. Kertojana on Matias Homelin -niminen Turun kuninkaallisen Akatemian opiskelija.

Oikeasti Hytösen kieli ei tietenkään ole 1600-luvun kieltä, sillä sitä ei kukaan jaksaisi lukea. Mutta kielen täsmällistä ikää merkittävämpi asia onkin se, että kieli näyttää uskottavalta. Ja että se on tuoretta - tuoreus kun voi tulla vanhastakin. Hytönen on tutkinut historiansa tarkkaan ja laittaa sen elämään. Voisin kehua kieltä ja sanavalintoja pitkästikin, mutta antaa tekstin puhua puolestaan.

Kun seuraavaksi haluat kuvailla kaunista nuorta naista, voit tehdä sen Matias Homelinin tapaan: "Tytön uuma uhmasi tuulta kuin pystykiikku ja lantio oli pyöristynyt sen verran, että se kesti lapsen tulon. Hampaatkin olivat kuin kielonkukat ja käsivarret kesivät eloluonnetta. - - Kaunis tyttö hän oli, valkia kuin pläski ja rynnäkäskin ikäisekseen. Ja kratti oli taikonut sille vihreät silmät ja vinon suun, jolla se puhalteli syljestä kuplia ja kuolasta pitkiä noroja talon kulmalle."

Eikä tuo kohta ole poikkeus, vaan joka ainoa lause kirjassa pysyy tiukasti vanhassa rytmissä ja mainiossa kielessä. Ja kai kirjassa on sanomaakin, muukalaisen pelko on aivan yhtä ajankohtainen asia nyt kuin kolmesataa vuotta sitten.

Jos Jumalankoiria haluaa jostain kritisoida, niin juonen imu ei ole sieltä vetävimmästä päästä. Kirja on enemmänkin sarja perättäisiä kuvia, jotka eivät erityisesti johda toisiinsa. Minulla ainakin kesti monta kymmentä sivua ennen kuin pääsin tekstin imuun - imua ei siis pidä odottaa juonesta vaan kielestä ja sen luomista kuvista. Ja ne kuvat, ne ovat kaikessa groteskiudessaan upeita.

Ville Hytönen: Jumalankoirat
Sammakko