Kirjallisia

Kirjallisia

torstai 12. tammikuuta 2017

Hauskaa alleviivaten

Vadelmavenepakolainen oli huikea kolahdus. Sen tarina oli omaperäinen, oivaltava ja älyttömän hauska. Kansallisuustransvestiitti haluaa muuttua suomalaisesta ruotsalaiseksi ja tekeekin sen, ainoastaan jääkiekossa Tre Kronorin kannattaminen tökkii. Päädytään henkirikokseen, joka ratkeaa näin musiikinopettajan näkökulmasta opettavaisimmalla mahdollisella tavalla: suomalainen ei kykene osallistumaan yhteislauluun.


Mutta kuinka hyvää kieltä Vadelmavenepakolainen oli, sitä en pysty enää kymmenen vuoden takaa muistamaan. Kieliasiat tuppasivat nimittäin ajatuksiin moneen otteeseen kun luin Miika Nousiaisen uusinta, Juurihoitoa. Enimmäkseen juttu luistaa messevästi, mutta paikoin teksti on liian alleviivaavaa, lukijan oivallettavaksi jätetään liian vähän. Se saattaa olla kenties viisastakin, mutta tökkii tätä lukijaa.

Toinen Juurihoidossa tökkivä asia on se, että sen rakenne on kovin kaavamainen. Road tripillä ollaan, isää etsitään, ja aina vain uusia sisaruksia löytyy ympäri maailmaa. Kasvua tapahtuu ja kaikki sinällään toimii, mutta hiukan yllätyksettömästi.

Mutta päällimmäiseksi paremmat. Hauskoja juttuja on paljon, ja siksi kirjaa oli mukava lukea. Esimerkiksi näin: "Mikään tupakansavussa, ilman turvavyötä vietetyssä lapsuudessani ei viitannut siihen, että ikäluokkani haluttiin jäävän henkiin." Kahden kertojan vuorottelu toimii hyvin, äänet on helppo erottaa toisistaan. Pekka on melko tavallinen mies, jota vasten peilautuu jäykkä hammaslääkäriveli Esko, joka tiivistää maailmankuvansa näin: "Kyllähän nyrkkisääntö on, että jos joku on hyvää tai tuntuu hyvältä, se ei ole sitä."

Kirjan eetokseksi nousee erilaisuuden hyväksyminen, joka kärjistyy aboriginaalien surkeaan nykytilanteeseen. Teema on sekin hiukan liian alleviivattu, mutta kaunis kyllä. Pekka tiivistää sen näin: "Joka paikassa sama kiista. Kuka oli täällä ensin? Missään ei kysytä, että mitenkäs tässä voitaisiin olla rinnakkain."

Miika Nousiainen: Juurihoito
Otava

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Remes on laiska ja turvallinen


Tämä blogikirjoitus liittyy Ylen Kirjojen Suomi -hankkeeseen itsenäisyytemme juhlavuonna. Ensimmäinen kirjoitus julkaistiin eilen Kirsin Book Clubin sivuilla, sain kunnian olla toinen. Vuoden mittaan julkaistaan juttuja 101 kirjasta, sarjan aloittaa Ilkka Remeksen tuore Kiirastuli.

Kyllä on Ilkka Remes laiska mies. Kun tavallinen prosaisti tekee taustatyötä romaaniin, hän perehtyy monenlaisiin historiallisiin lähteisiin ja tietokirjoihin - sen jälkeen kun on ensin lukenut kaikki oman genrensä klassikot sun muut. Remeksen taustatyö sen sijaan hoituu aamupalapöydässä lehteä lukiessa, koska kaikki tarvittava on päivän uutisissa.


Laiskuus on tietenkin harhaa: kyllä Remes on taustatyönsä tehnyt. Monenlaiset sotilas- ja muut viranomaisasiat sekä miljööt ovat paikallaan ja yksityiskohdat uskottavia. Vain yksi on jäänyt hiomatta: sivulla 19 mainitusta kamerapuhelimesta ei ole kukaan tainnut puhua enää vuosikausiin.

Se, että Remeksen kirjat ovat niin vahvasti tässä ajassa kiinni, helpottaa lukijan osaa, koska me kaikki elämme samassa uutisvirrassa, ja siksi pelotkin ovat yhteisiä. Kuka tahansa kykenee eläytymään Remeksen kuvaamaan dystopiaan pelottavasta ja kierosta Venäjästä ja islamilaispakolaisista.

Samaisesta syystä kirja lienee päätynyt vuoden kirjaksi 2016.

Kiirastuli on tuttua Remestä: lyhyitä ja ytimekkäitä lukuja, paljon actionia ja tiukkoja tilanteita. Tarina on kaikki kaikessa, kielen tai muodon taidetta tai meheviä hahmoja Remes ei yritäkään saavuttaa. Ja näillä varauksilla Remestä voi kyllä nimittää tarinankerronnan mestariksi. Kuten kirjailija itse kirjoittaa sivulla 302, Kiirastulenkin "kauhuskenaario on täysin looginen ja uskottava". "Venäjän doktriiniin kuuluu käydä mahdolliset sotansa puskurivaltioiden alueella, ei omallaan" (s. 339), ja siksi Suomen sijainti Venäjän kyljessä on koko kerronnan - ja Remeksen tuoreimpien teosten menestyksen - syy ja ydin. Kaikki on niin mahdollista.


Remes on myös äärimmäisen turvallinen mies. Siellä missä kriisi on todellisuutta, ei dystopioita tai edes dekkareita kirjoiteta. Niin kauan kuin Remes kirjoittaa ja kirjakaupan hyllyssä näkyy tuttu teksti, voimme olla varmoja siitä että oikeassa elämässä asiat ovat aika hyvin. Sota tai laaja pakolaiskriisi muuttaisi Remeksen tuotannon todellisuudeksi, ja siihen päättyisi tällainen kirjallisuus.


Remes ei juuri noudata "näytä, älä kerro"-maksiimia yksittäisissä kohtauksissa, kerronnan nopeus ja tiivis tapahtumavyöry ei oikein anna mahdollisuutta moiseen. Mutta sepä ei haittaa, koska maksiimi toteutuu teoksen kokonaisuudessa, jossa Remes näyttää mitä pahimmillaan voi nykymenosta seurata.


Mutta mitä ovat alussa mainitut genren klassikot? En tiedä. Nykypäivänä tällaista uutisproosaa kirjoittaa moni, mutta millainen on lajin historia? Olavi Paavolainen kirjoitti oman aikansa kuvaa kirjoihinsa, mutta niissä ei faktaa viety samalla tavalla fiktiivisiin ulottuvuuksiin, vaan niiden tehtävä oli journalistinen tiedonvälitys. Nyt tieto kulkee nopeasti ja aika on eri.


Edellinen Remes Jäätyvä helvetti oli mielestäni parempi, koska sen tarina oli parempi. Ja Kiirastuli jää sitä paitsi kesk

Ilkka Remes: Kiirastuli
WSOY

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Kirjallisia mukana suurella innolla Kirjojen Suomi -hankkeessa

Yle kunnioittaa satavuotiasta Suomea ja julkaisi eilen mahtavan sivuston Kirjojen Suomi.



Mekin olemme mukana kirjablogillamme ja Tomin bloggaus on jopa ensimmäisten joukossa. Se ilmestyy näkyville muutaman päivän kuluttua, 8. tammikuuta.

Koko tämän vuoden saamme siis nauttia huikeasta kulttuuripläjäyksestä Ylen mukana.



Mikä mahtavinta, tämän proggiksen myötä pääsee lukemaan suurinta osaa 101 kirjasta ihan ilmaiseksi, omalta koneelta. kurkatkaapa täältä: http://yle.fi/aihe/kirjojen-suomi/101-kirjaa

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Tätä on kaunokirjallisuus!

Tarina kertoo että Sibelius ja Mahler keskustelivat sinfonian olemuksesta. Mahlerin mukaan sinfonian tuli pitää sisällään kaikki, Sibelius taas korosti ykseyttä ja yhtenäisyyttä. Oikeasti tuota keskustelua ei varmaan edes käyty, mutta siinä tiivistyy eräs esteettinen polariteetti: moninaisuuden ja ykseyden välinen jana on kaikessa taiteessa käyttökelpoinen hahmotusväline.

Tämän syksyn kotimaisista kirjoista parhaiten Sibeliuksen leiriin asettuu Minna Rytisalon tiukkarajainen Lempi, kun taas Mahlerin porukoissa väkevimmin pyörii Riku Korhosen Emme enää usko pahaan



Kumpikin on upea kirja, Lempi on täällä

Emme enää usko pahaan on tarina arjesta. Paintball-yrittäjä Eero elää vaimonsa Ainon ja kahden tyttärensä kanssa Ispoisissa tavallista elämää ja kipuilee sen kanssa niin kuin me kaikki teemme. Hän päättää järjestää jännitystä elämään sieppaamalla vaimonsa, perehtyy morsiamenryöstöjen historiaan ja käytäntöihin eri kulttuureissa ja sitten toteuttaa sieppauksen. 

Tuo juonirunko löytyy kansiliepeestä, ja tarina on mielenkiintoinen ja omaperäinen. Mutta jos tyytyy lukemaan vain liepeen, menettää paljon, sillä erinomaiseksi kirjan tekee se miten Korhonen sanansa asettelee. Ensimmäiset parisataa sivua käytetään ihmisten ja miljöön kuvailuun, ja hahmot saavat lihaa ympärilleen ja turkulainen maisema herää henkiin. Kieli on tuoretta, kaunista, osuvaa ja mahlerilainen runsaus, suorastaan yltäkylläisyys pursuaa kirjan sivuilta. Tätä on kaunokirjallisuus!

Sitten alkaa tapahtumavyöry, ja kerronta muuttuu täysin. Siitä tulee tiheää, lauseet lyhenevät, mutta kauneus ei katoa kielestä vaikka tapahtuu rumia. Kirjaa voisi käyttää esimerkkinä kirjallisuuden rytmiikasta, niin selkeä tuo vaihdos on. Tarina kulkee Ispoisista Varissuolle ja Kööpenhaminaan ja takaisin ja kiertyy lopuksi omaan alkuunsa niin komeasti kuin vain kiertyä voi. 

Näin Korhonen näyttää, kuinka komeasti Mahler ja Sibelius voivat lyödä kättä, runsaus ja tiukka muoto eivät sulje toisiaan pois. 

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan
WSOY

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Kevyttä paikallistarinointia

Lapsuuteni ensimmäisiä lukukokemuksia oli isoisän hyllystä löytynyt Klaari o, sano föriäijä, turkulaiskaskuja sisältävä Turkuseuran ensimmäinen julkaisu vuodelta 1968. Samaisen seuran myöhempää tuotantoa sattui nyt käsiini puolivahingossa: Maritta Flyktin Martta Jokinen ja vanhusmurhat on vuodelta 2013.



Kirjan päähenkilö on eläkeläinen Martta Jokinen, joka kulkee Turussa ristiin rastiin ja törmää jatkuvasti erilaisiin rikostilanteisiin. Murhia, ryöstöjä ja pahoinpitelyitä sattuu tämän eläkeläisen arkeen usein, ja tomera mummu ratkaisee ne joko herkästi heilahtavalla käsilaukullaan tai miettimällä. Kovin uskottava tarina ei ole, mutta kulkee kyllä juohevasti.

Teksti on omakustannetasoista. Yksityiskohtiin ei malteta syventyä lainkaan, kliseitä ei rikota. Martta on hunajaisen yltiöpositiivinen, kaikki on ihanaa - paitsi loppuratkaisu, joka yllättää täysin. Tekstissä on paljon yksittäisten sanojen ja ilmaisujen toistoa joita ilmankin pärjättäisiin, mutta toisaalta niistä välittyy päähenkilön höppänyys.

Muutama lystikäs huomio löytyy: "Tuomiokirkko oli vasemmalla puolella ja Suurtori oikealla. Hauskaa, että ne vaihtoivat paikkaa sen mukaan mihin suuntaan ajettiin", tai "Pitäisi kysyä joltain viisaalta, tai joltain virkamieheltä."

Kirjassa parasta on Turun kuvaus, Martta käy läpi kaikki keskeiset paikat Linnasta Pinellaan ja Kakskerrasta Paattisille. Kirjaa voi suositella kevyen paikallistarinoinnin ystävälle.

Maritta Flykt: Martta Jokinen ja vanhusmurhat. Dekkaritarina Turusta
Turkuseura

perjantai 16. joulukuuta 2016

Lapsesta erityisen mieluisaa

Kiukutteleva käsi on pitänyt kirjoitustahdin minimissä, mutta näin joulun alla pitää viimeistään hiukan kirjoitella, jos vaikka joku kaipaisi joululahjakirjavinkkejä.

Lokakuussa kirjoittelin Turun kirjamessujen käynnistä 10-vuotiaan Uljaksen kannalta. Siksi onkin mukava kertoa hiukan lisää hänen lempikirjasarjoistaan eli Taika Valosta ja Kepler62:sta. Molemmista olen kirjoitellut aiemminkin (Taika Valosta täällä ja Kepler62:sta täällä) ja onneksi nämä lempparisarjat vielä vaan jatkuvat!



Taika Valo on kahden kirjailijan - Jaana Lehtiön ja Helena Miettisen - yhteistyön tuloksena syntynyt lastenkirjasarja. Muistelin luonnehtineeni sitä astridlindgrenmäiseksi tai ainakin tarinat ovat hyväntuulisen mukavia - kuin Melukylästä. 

Sarjan kolmannessa kirjassa Taika Valo ja kummallinen pallo seikkaillaan jälleen Taikan ja Saanan kanssa sopivasti jännittävissä tilanteissa etsimässä kylän vanhinta jalkapalloa. Vaikka nuo jännittävät tilanteet ovatkin itse asiassa aika tosi jännittäviä (luola, autiotaloon lukkojen taakse jääminen, salakäytävä) eivät ne ole liian vaan juuri sopivan hurjia. Siitä on osoituksena Uljaksen huokaisu jossakin jännäss kohdassa: "Voi kunpa voisin olla tuolla mukana." Eläytymistä parhaimmillaan, eikö?

Kuvassa Uljas sekä kirjailijat Jaana Lehtiö ja 
Helena Miettinen syksyn 2016 kirjamessuilla Turussa


Iltasatuni kohdeyleisö on Taikan lailla neljäsluokkalainen ja kymmenvuotias. Kummankin elämässä jalkapallolla on suuri rooli. Ja vaikka kirjan päähenkilöt ovat molemmat tyttöjä, se ei tuota omaa pikkumiestäni haitannut mitenkään. Siitä ei itse asiassa tainnut tulla edes puhetta.

Taika Valo -kirjasarjaa suosittelen lämpimästi joko iltasatukirjaksi tai lapsen itsensä luettavaksi! Kirjasarjaa myyvät kirjakaupat ja mm. Myllylahden verkkokauppa ja Adlibris. Taika Valo ja kummallinen pallo päätyi lukupinoomme toivottuna arvostelukappaleena.

Toinen suosikkisarjamme (voin puhua meidän molempien puolesta, sillä sekä Taika Valon että Kepler62:n kohdalla kysyn lähes joka ilta, että luetaankos vielä yksi luku ja yleensä saan luvan...) on Timo Parvelan ja norjalaisen Björn Sortlandin Kepler62-sarja, joka on edennyt jo neljänteen kirjaan.



Kepler62 on kiehtova ja ajatuksia herättävä kirjasarja. Se on lastenkirjaksi synkähkö mutta taiten kirjoitettu. 10-vuotiaan on parempi lukea sitä yhdessä aikuisen kanssa jo ihan kirjan herättämien ajatusten johdosta. Eikö muka ole synkkää, jos lapset lähetetään horroksessa toiselle planeetalle pelastamaan ihmiskuntaa? Scifi-ominaisuudet ja maapallon kehno kunto puhututtavat. Näin kun kirjoitan, kirjasarja kuulostaa kaikkea muuta kuin lapsille sopivalta, mutta mielestäni se on juuri mainio luettava lapselle, joka pitää pohtimisesta.

Kirjan upea kuvitus on Pasi Pitkäsen käsialaa. Parvela ja Sortland kirjoittavat kirjoja vuorotellen ja pääosissa vaihtuvat suomalaiset Ari ja Joni sekä norjalainen Marie.

Kuvassa Uljas huomaa taustalla kirjailija Timo Parvelan kirjamessuilla. 

Lukiessamme uusimpia osia uutisoitiin lehdissä, että Mars-lentojen astronautit mahdollisesti nukutettaisiin lentojen ajaksi, joiksikin kuukausiksi. Samaan aikaan Kepler62:lle avaruuspurjehtijoilla kiitävät lapset nukkuivat satoja vuosia kapseleissaan, heräsivät välillä huolehtimaan meteoroideista ja jatkoivat uniaan.

Sarjan seuraavat ja viimeiset osat ilmestyvät vuonna 2017 ja niitä odotamme jo kovasti. Kolmososan saimme arvostelukappaleena luettavaksi ja nelonen löytyi uunituoreena kirjastosta. Nämäkin löytyvät mm. Adlibrikseltä.


Jaana Lehtiö, Helena Miettinen: Taika Valo ja kummallinen pallo
Myllylahti

Timo Parvela, Björn Sortland: 
Kepler62 
Kirja kolme: Matka 
Kirja neljä: Pioneerit
WSOY