perjantai 22. maaliskuuta 2024

Vimmaa ja herkkyyttä Teatteri Akselissa

En nähnyt Skavabölen pojat -näytelmää 90-luvulla, mutta muistan oikein hyvin sen kaiken kohun ja pöhinän, jonka Q-teatterin näytelmä tuolloin aiheutti. En ole nähnyt näytelmän pohjalta tehtyä elokuvaakaan, joten Teatteri Akselin versiota menin katsomaan innokkaana ja kiinnostuneena.

Ja sehän olikin erinomainen, monellakin tavalla. 

Antti Raivion kirjoittama tarina kertoo hänen ja veljensä Leo Raivion kasvuvuosista, joista ei dramatiikkaa puuttunut. Tarina on surullinen ja vimmainen, ja koskettava. Veljekset tekevät verivalan ja lupaavat pitää toistensa puolta maailmassa, jossa poikien osa on kova. Oma paikka ja tila pitää ottaa tappelemalla, eivätkä vanhemmat osaa olla kovinkaan hyvin kasvua tukemassa. Vanhempien ero on kova paikka, koska pitää muuttaa tutuilta kotikonnuilta Tuusulan Hyrylään eli Skavaböleen, paikkaan jossa Helsingistä lähtijä ensimmäistä kertaa astuu lehmänlantaan. 

Kotiin päästyä piti heti selvittää, oliko Raivio Turkan oppilas. No olihan hän, se käy selville näytelmän vimmaisuudesta. Ja siitä syntyykin Akselin tulkinnan ensimmäinen oivallus. Ohjaaja Kauno Takarautio on vaihtanut pääroolit tyttöjen näyttelemiksi, mikä laittaa katsojan aivonystyrät liikkeelle: miten sukupuoli vaikuttaa, sopiiko näin tehdä? Onko vimmaisuus välttämättä maskuliininen ominaisuus? Minun silmiini näyttäisi olevan, mutta vastaus ei suinkaan ole kiveen hakattu. 

Vilja Aavikko ja Helmi Henell tekevät loistavaa työtä päärooleissa. Kummassakin on sekä vimmaa että herkkyyttä, molempien ilmaisu yltää raivosta suruun ja hauraisiin hetkiin, joissa lapsi paljastuu kuorensa alta lapseksi. Minimalistisissa lavasteissa tekstivetoinen näytelmä vie katsojaansa tunnelmasta toiseen ja takaisin niin että melkein hirvittää. 

Kaiken vimman ja surun vastapainoksi tarvitaan myös komediaa, ja sitä tarjoilee erityisesti Laura Koskisen Tamara-lähiöruusu, joka nauratti isosti. Koko kymmenpäinen näyttelijäjoukko suoriutuu rooleistaan hienosti, mainittakoon erikseen vielä Henrik Heinosen Taikuri, Heidi Ripatin Pirjo-äiti ja Jukka Lahdenveden Pekka-isä. 

Kauno Takaraution ohjaus on napakka ja oivaltava, tyhjäkäyntiä ei ole - nopean tahdin ohella maltetaan myös pysähtyä ja makustella, rytmitys toimii. 

Tänään oli vasta ensi-ilta, vielä ehtii katsomaan, suosittelen!

Skavabölen pojat

Teatteri Akseli

Ohjaus Kauno Takarautio


lauantai 16. maaliskuuta 2024

Henkirikos ja 1960-luvun aikalaiskuva

En muista miksi valitsin tämän kirjan, ehkä sitä kehuttiin jossain. Ainakin se on erilainen kuin viime aikoina lukemani kirjat, ja sehän on yksi parhaista valintaperusteista.

True crime ei varsinaisesti kuulu suosikkilajeihini, mutta tämä kirja ainakin nappasi mukaansa laakista. Aihe on maantieteellisesti läheinen, tapahtumapaikat ovat tuossa muutaman kilometrin päässä, ja kun teksti on hyvin kirjoitettua, se pitää otteessaan. 

Alusta asti on selvää, että otsikon kysymykseen ei saada vastausta. Mutta todella seikkaperäistä selvittelyä saadaan, tekijät ovat tehneet isosti töitä kirjan eteen. Valtavasti lähteitä on luettu ja ihmisiä haastateltu. Tarina on jaettu kolmeen osaan: varsinainen aikalaistutkinta, uhrin elämä ja myöhempi tutkinta. Juttu rönsyilee välillä kauaskin varsinaisesta rikoksesta, mutta kirjoittajat pitävät langat käsissään niin ettei liian kauas kuitenkaan koskaan mennä. 

Kaikenlainen aikalaiskuvaus 60-luvun tavoista, esineistä, ihmisistä ja elämänmenosta ylipäänsä on erittäin kiinnostavaa, ja siksikin kirjaa lukee mielellään. Sähkökirjassa ei voinut tietää, että lopussa on kuvaliite, joten vinkkinä sinulle, joka aiot lukea kirjan: katso kuvat jo etukäteen. 

Mari Jäntti ja Jesse Mäntysalo: Kuka murhasi Sirkka-Liisa Valjuksen?

Tammi


tiistai 12. maaliskuuta 2024

Pientä arkea ja viisauksia

En ole lukenut yhtään Joel Haahtelan kirjaa, joten asia piti korjata. Kuvittelin lukevani hänen uusinta kirjaansa, mutta ahkerasti julkaiseva kirjailija oli näköjään ehtinyt edelleni. No, eipä uutuus ole erityinen arvo tässä. 


Ennen tätä oli useampikin kirja jäänyt kesken, koska niiden kielessä ei ollut riittävästi imua. Tässäpä on, siitä ei ole missään kohdin epäilystä. 

Yö Whistlerin maalauksessa kertoo miehestä, joka matkustaa Yorkshireen kauan sitten tapaamansa Sergein luo vierailulle. Kertoja uskoo ettei elä vuotta pidempään, mikä värittää hänen maailmankuvaansa. Sergei löytyy pienten vaikeuksien jälkeen. Kovin kummoisia ei tapahdu, mikä on minusta erinomaisen hienoa ja lumoavaa, koska sellaisen tekstin kirjoittaminen on vaikeampaa kuin tapahtumarikkaan. Siitä syntyy kerrontaan kiehtovaa kitkaa.

Miesten muistoissa on elämän ihmeitä ja erityisiä hetkiä, niissä tarina isoilta osin kulkee. Merkittävimmät muistot liittyvät naisiin, ja muita aiheita ovat esimerkiksi perhoset, ruusut ja venäläisyys. 

Se, että melkein koko ajan viittaillaan historian tuntemattomiin henkilöihin, on kuulemma Haahtelan tapa. Ihan mielenkiintoista, mutta välillä siitä tulee myös sellainen olo että kirjoittaja haluaa todistella lukeneisuuttaan. 

Viisauksia ja arkista touhua on kuitenkin annosteltu erinomaisessa suhteessa. Viisaudet voivat lausetasolla näyttää esimerkiksi tällaisilta:

”Ihmisiä vaivasi nykyään kummallinen yksilöllisyyden ja erillisyyden illuusio, kenties vain siksi, että ruumiillamme näytti olevan rajat.”

”Jokainen ihminen oli rajattoman ajatuksen kaiku, kuvitelma kuvitelman sisällä, heijastus siitä mitä ei koskaan tapahtunut mutta joka silti oli todellista. Jos ihmiskunta oli olemassa vain siksi, että se kykeni luomaan yhteisen kuvitelman, jotain mikä eli elämäänsä yksilöistä riippumatta. Eikä ajan päättyminen ollut muuta kuin kuvitelmasta luopumista, sen raukeamista ­tyhjiin.”

”Ehkä Sergein valmistama kalkkunavoileipä oli sellainen teko, jonka varassa tämä maailma lepäsi. Jos meillä ei viime kädessä ollut mitään muuta.”

”- - yön rajalta heijastui meidän elämämme, tämä ainoa, kiivas vastalause katoamiselle.”

Parhaat kirjat tuntee siitä, että ne inspiroivat kirjoittamaan. Tämä on sellainen kirja. 

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

Otava


sunnuntai 10. maaliskuuta 2024

Vetävän dekkarisarjan avaus

Yritin pari viikkoa sitten lukea erästä dekkaria, mutta yritykseksi jäi. Kirjan kielessä ei ollut mitään erityistä, eikä juonikaan oikein napannut. Niinpä yritin toisella dekkarilla, josko nyt nappaisi.


Sanna Kotajärven Pimeän peto on hänen esikoisteoksensa, ja se aloittaa Pimeydenkylväjät-sarjan. En kokenut senkään kielessä erityistä tenhovoimaa, mutta taitaa olla niin että dekkareihin ei minkäänlainen kohosteisuus sovi. 

Pääosassa on juoni, jonka pitää olla tiukka ja oivaltava ja yllättävä. Kaikkia näitä Pimeän peto on, se on oikein vetävästi kirjoitettu. Tapahtumien annostelunopeus on sopiva, aluksi hitaampi ja loppua kohti kiihtyvä. Kotajärvi malttaa pysähdellä asioiden ääreen, ja juuri kun alkaa tuntua siltä että jotain voisi tapahtua, silloin jotain tapahtuu. 

Erittäin iso vetovoimatekijä turkulaislukijalle tietenkin on se, että tapahtumat sijoittuvat Turun seudulle.

Maskulaisesta mökistä löytyy miehen ruumis, jota on pahoinpidelty sadistisesti. Rikoskonstaapeli Kasper Rahkola kollegoineen alkaa selvitellä tapausta: onko kyse sadomasokismista vai mistä? Henkilögalleria on sopivan kokoinen ja hahmot erottuvat toisistaan, Kotajärvi kirjoittaa hahmot eläviksi. 

Muutamia kielellisiä huolimattomuuksia tekstissä on, kuten tempo-sanan tai joidenkin verbien taivutukset, ja parissa kohdin tuntuu että lukijaa aliarvioidaan hiukan (”kontaminantteja eli epätoivottuja jälkiä”), mutta kerrassaan vetävä dekkarisarja tästä tuntuu aukeavan. 

Sanna Kotajärvi: Pimeän peto

Into kustannus


torstai 7. maaliskuuta 2024

Koettelee muttei hylkää

Fantasiat ja unet ja spekulatiivinen fiktio ja muut sellaiset tarinat eivät oikein uppoa minuun. Luettuani Hesarin arvion Emilia Karjulan tuoreesta Kuningatar Mab -romaanista melkein pelästyin, koska arvostelija tuntui olevan melkoisen hukassa kirjan kanssa. Samankaltaisia arvioita osui silmiini myös Instagramissa. 

Ja lisäksi kirjan kerrottiin olevan vahvasti intertekstuaalinen, ja sehän merkitsee että sitä on vaikea ymmärtää jos ei tunne niitä tekstejä joihin se viittaa, tässä tapauksessa Shakespearen Kesäyön unelmaa ja muutamaa muutakin näytelmää.

Kaikesta huolimatta otin kirjan luettavakseni. Onneksi otin, koska luin ja koin sen ihan eri lailla kuin nuo arvioijat. Minulle Kuningatar Mab oli selkeä: on päähenkilö Julia, joka kipuilee parisuhteidensa kanssa. Hän haluaisi olla Paulin kanssa, mutta myös Mabin. Paulillakin on toinen suhde, Pyyhenaisen kanssa.

Alusta asti näkee, että teksti on todella taiten kirjoitettua, mikä ei yllätä, onhan Karjula luovan kirjoittamisen opettaja. Mennään jotain kohti: miten Julian ja Paulin suhde kehittyy, menevätkö he kenties naimisiiin ja elävät onnellisina? Ja jotain on myös piilossa: kaikki outous, puut, naakat, kissat, mitä ne ovat? Shakespeare-viittauksia lienee paljonkin, mutta niitä ei tarvitse tuntea voidakseen ymmärtää tekstiä.

Julia tekee väitöskirjaa keijuista, ja kirjoittaa tutkimustekstiinsä: ”- - rakennan epämukavaa, asettumatonta lukutapaa, joka ei pyri tavoittamaan särötöntä lopputulosta. Sen sijaan pyrin tekemään oikeutta Shakespearen keijukaisten määrittelyjä kaihtavalle mysteerille ja ihmetykselle.” Tämä kuvaa Kuningatar Mabin kerrontaa hyvin, mutta sitä ei pidä pelästyä. Sen kuin lukee vaan.

Julian elämä ja Shakespeare-tutkimus sekoittuvat keskenään, ja Julia kertoo oudosta keijukaismaailmasta. Mutta minä luen tekstiä vain ihan tavallisen rakastumisen kuvauksena: ”Lumottuna oleminen on sellaista. Silloin tietää, että asiat eivät ole sitä miltä näyttävät, muttei halua uskoa mihinkään muuhun kuin lumoukseen.” 

Tämä kirja koettelee lukijaansa, mutta sitä ei pidä pelästyä. Ihmissuhteet ovat monimutkaisia, ja sen Kuningatar Mab sanoo lukijalleen hienosti, aivan omaperäisellä äänellä. Ja kun kirjan näköjään voi lukea kovin monella eri tavalla, sehän se vasta erinomainen juttu on.

Emilia Karjula: Kuningatar Mab

S&S


tiistai 27. helmikuuta 2024

Pieni on suurta

Edellispäivänä kirjoitin Claire Keeganin Kasvatti-kirjasta. Se on hieno kirja. Siksi luin toisenkin Keeganin, ja se käy nopeasti kun kirjoilla ei ole mittaa kovin paljon. 

Nämä pienet asiat on samalla tavalla viehättävä ja kaunis kirja, ja kirjoja yhdistää myös hahmojen hyvyys. Hienoja ilmauksia on tässä ehkä hiukan vähemmän kuin Kasvatissa

Päähenkilö on Bill Furlong, jonka lähtökohdat elämään ovat olleet huonot. Ollaan köyhässä Irlannissa vuonna 1985, ja Bill on huonoista lähtökohdista huolimatta saanut työn ja vaimon ja viisi tytärtä.

Billin elämäntilanteessa on jotain kaikille tuttua: ”Sitä nousi ylös pimeässä ja meni pihalle, lähetti kuormia matkaan yhden toisensa jälkeen päivästä toiseen, tuli kotiin pimeässä ja yritti pestä hiilenpölyt nahastaan ja istui illalliselle ruokapöytään ja nukahti herätäkseen sitten pimeässä ja kaikki toistui samanlaisena päivästä toiseen. Mitä jos asiat eivät muutu milloinkaan tai niistä ei kehkeydy jotain, jotain uutta?” 

”Tuntui samaan aikaan täysin oikealta ja täysin väärältä, että niin paljon elämästä jäi sattuman varaan.”

Keegan pitää juonikuviot pieninä, mitään mullistavaa ei varsinaisesti tapahdu. Tai tapahtuu, mutta pienesti. Ja tuo pienuus on tässä kirjassa kaikin puolin parasta, se kun on samalla suurta. 

Claire Keegan: Nämä pienet asiat

Suom. Kristiina Rikman

Tammen keltainen kirjasto